10 Tyyntä ennen myrskyä (25.8.)

Yöstä ei jäänyt päiväkirjaan merkintöjä, joten se on varmaankin sujunut ihan tavallisesti. Se tarkoittaa sitä, että Heli on ollut puoliksi hereillä koko yön, minä nukkunut kuin tukki ja pojat pyörineet ja välillä kitisseet jotain unissaan.

Täällä on nopeasti tullut selvä rytmi päivälle. Pimeys laskeutuu kuuden jälkeen melko nopeasti, ja toimii merkkinä pesuille ja iltapaloille. Niiden jälkeen alkaakin kaikkien silmäluomi painamaan ja ollaan lakanoiden välissä ihan viimeistään yhdeksältä. Aamulla aurinko nousee taas kuuden jälkeen ja me olemme pystyssä ennen seitsemää, eikä sillä tunnu olevan väliä kuinka yö oikeastaan meni. Aamulla ollaan kaikki virkeinä uuteen päivään. Tämä rytmi pysyi itseasiassa ihan koko reissun ajan ihan muutamia illanistujaisia lukuunottamatta.

Rytmin muodostuminen johtui varmasti valon määrästä ja nopeista auringon nousuista ja laskuista, mutta myös siitä, että päivästä muodostui pitkä, kun aikaisin herättiin kirkkaaseen auringon paisteeseen. Silloin ei ole ihme, että väsyttää heti kun tulee pimeä. Kirjoitan tätä tekstiä tammikuisessa Suomessa, ja ulos katsoessani huomaan itsessäni lievää haikeutta.

Aamiainen oli mahtava. Munakasta, paahtoleipää ja kahvia. Se ei siis juurikaan poikennut edellisistä mutta se oli täysin itse kokattu, joten tottakai se oli mahtava. Olin ylpeä, että onnistuin munakkaassa niin hyvin, koska paistinpannu oli enemmän vitsi kuin paistinpannu. Ja totta puhuen minäkään en ole kokkina vitsistä kovin kaukana.

Tässä master chef paistaa kyllä jauhelihapiffejä, mutta munakas luonnistuu aivan yhtä helposti.

Noelille ei kuitenkaan mahtava munakas maistunut, ja se hiukan kismitti vanhempia. Ei muka ollut samanlainen munakas kuin Kibokossa. No hemmetti, olihan se, ihan samanlainen. Ja mikään muukaan ei maistunut, mikä kismitti lisää. Mutta minkäs teet, olkoot sitten tämän kerran, taas.

Yksi asia, mitä lasten vanhetessa odotan, on heidän omatoiminen ruokailusta huolehtiminen. Silloin kun ruoka uppoaa, niin ongelmia ei tietysti ole, jos kokkaamista ei oteta huomioon. Mutta sitten kun ruoka ei lapselle maistu, niin hermot menee. Osittain sen takia, että on juuri tehnyt sen ruuan ja sitten tietysti sen vuoksi, että sitä ruokaa pitää syödä, että jaksaa ja kasvaa ja niin pois päin. Tämä pätee niin kotona kuin reissussakin.

Muutaman kerran voi katsoa sormien läpi, mutta nyt ollaan kuumassa Afrikassa eikä tiedetä mitä tuleman pitää, ei paranisi sairastua, jo pelkästään sen takia ettei sairaaloista ole oikein tietoa. Niin kauan kuin ruoka maistuu, ei ole hätää, mutta jos nyt jo aletaan nirsoilemaan, voi edessä olla hankala reissu.

Oltiin edelleen menossa altaalle aamiaisen jälkeen. Ei kuitenkaan päästy ulko-ovea pidemmälle kun tulimme nopeasti toisiin aatoksiin. Ilma oli pilvinen ja kovin tuulinen. Ei missään nimessä ollut kylmä ja altaalla olisi hyvin voinut istuksia uikkareillakin, mutta aurinko oli piilossa. Uima-altaan vesi on myös niin kylmää, että se melkein vaatii auringon, jotta pulikointi poikien kanssa jotenkin onnistuu. Varjossa ja tuulessa voi märkänä olla yllättävänkin kylmä, ja Niila ainakin olisi heti jäässä.

Suojateitä ei ole, mutta kyllä tämäkin tie selvitettiin monta kertaa.

Olimme jostain hotellin papereista lukeneet, että noin 15 minuutin kävelymatkan päässä on Gateway -ostoskeskus, joten päätimme lähteä tutkimaan sitä aamutuimaan, jos vaikka aurinkokin ilmestyisi sillä välin.

Gateway sijaitsi täysin toisessa suunnassa kuin missä olimme liikkuneet, joten matka sinne meni nopeasti kun oli uutta katseltavaa. Näkymä oli kuitenkin samankaltaista eli muureja, hienoja istutuksia ja isoja kattoja muurien takana. Ja myös tässä suunnassa kohtasimme puomin, joka erotti alueen numero 9 isommista teistä. Puomi oli yhtä muodollinen kuin aikaisemmatkin, joku nosteli sitä kun auto lähestyi mutta mitään muuta virkaa sillä ei tuntunut olevan.

Siellä jossain sen ostarin piti olla…

Perillä oli iso ja hyvin länsimaalaisen oloinen ostoskeskus isoine parkkipaikkoineen. Se oli siis tutun ja turvallisen tuntuinen mutta samalla hyvin tylsä juuri siitä syystä. Pientä jännitystä pystyi pitämään yllä ajattelemalla uutista, jonka olin lukenut ennen kuin Malawiin saavuimme.

Tällä samaisella ostoskeskuksella oli ollut jonkinlainen ampumavälikohtaus, jossa nuori päihtynyt nainen oli tehnyt jonkinlaisen hyökkäyksen. Varsinainen motiivi jäi vähän hämäräksi, mutta jonkinlaista kapinahenkeä kuitenkin. Samaa voisi tapahtua toisaalta ihan missä vain nykyään.

Ostoskeskuksessa oli luonnollisesti erilaisia liikkeitä ja pari ravintolaakin. Meille siellä oli oikeastaan vain Shoprite -ruokakauppa. Samainen kauppa kuin missä olimme jo keskustassa käyneet muutaman kerran, mutta täällä oli aavistuksen parempi valinnanvara esimerkiksi vihanneksissa. Mahtoiko johtua siitä, että ostari on suunniteltu autoilla liikkuville varakkaammille kuluttajille, ja täällä näkyikin enemmän valkoihoisia.

Ostimme kassillisen ruokaa mutta isoja vesikanistereita ei löytynyt, joten se jäi iltatehtäväksi. Matka ei ollut mahdottoman pitkä mutta sen verran oli kaupasta kassiin tarttunut, että en ajatellut venyttää käsiäni yhtään enempää. Hyppäsimme tuktukiin ja matkalla huomasimme, että aurinkokin oli reipastunut ja tullut esiin. Meillä oli hyvät mahdollisuudet toteuttaa allashaaveemme vielä.

Kello ei ollut yhtätoistakaan. Madidissa oli sähköä tarjolla, joten se piti käyttää hyödyksi. Paistoin jonkinlaisia jauhelihapihvejä, joita olin juuri ostanut. Ne oli melko niljakkaita ja vähän luupalojakin joukossa, mutta ihan maukasta makaroonien kanssa. Noelille ei edelleenkään oikein maistunut, mutta kun pirteinä leikkivät altaalla Niilan kanssa, ja joi kuitenkin, niin emme olleet huolissamme.

Sammakkomies.

Aurinko oli todella piristynyt, ja päivästä oli tullut mukavan lämmin ja tyyni. Oli leppoisaa istuksia altaalla, Heli lueskeli koulujuttuja ja minä kirjoittelin päiväkirjaa. Emme edelleenkään käyttäneet aurinkorasvoja, emmekä olleet polttaneet vielä mitään. Tai ehkä Helin olkapäät, ja tietysti päreitä jo muutaman kerran. Aurinko on kuitenkin petollinen kun se suoraan ylhäältä porottaa, joten välillä oli hyvä istua varjossa, missä oli myös mukavan lämmintä. Ja välillä pulahdettiin vilvoittelemaan altaaseen.

Vesi saattoi olla hieman likaista. Siinä uiskenteli pieniä roskia ja pölyhiukkasia vaikka kyllä sitä joku harjamies aina silloin tällöin yritti putsailla. Tai ainakin se näytti siltä. Meitä se ei kuitenkaan haitannut millään lailla ja uiskentelimme ihan normaalisti eikä mitään kutinoita tai muita ongelmia ilmennyt. Aika nopeasti on täällä muutenkin tottunut kulahtuneisuuteen, pölyisyyteen ja likaisuuteen. Sitä ei pysty välttämään, koska joka paikka on vähän kulahtanut. Ötökätkään eivät ole haitanneet meitä, vaikka Niila niitä yrittääkin kerätä joka nurkasta eikä pelkää sitten yhtään. Sisällä ei ole nähty kuin muutamia hyttysiä illan tullen, mutta niistäkään ei ole juuri vaivaa.

Niilalla oli Afrikassa paljon kavereita.

Anna saapui campukselta ja toi muutaman oluenkin mukanaan. Istuskeltiin niitä hörppien altaalla ja höpöteltiin. Campuksella on hieman yksinäistä ja nuoret opiskelijat melko äänekkäitä edelleen. Me olimme entistä tyytyväisempiä meidän rauhalliseen airbnb-valintaamme.

Takapiha oli viihtyisä paikka, ja yllättävän rauhallinen muista vieraista.

Rauhallista tunnelmaa alkoi halkomaan outo ja matala mylvintä. Hetken ihmeteltyämme tulimme siihen johtopäätökseen, että se kuuluu läheiseltä stadionilta jossa tiesimme pelattavan jalkapalloa. Stadion ei ollut mitenkään valtava mutta mylvintä oli. Olisi ollut hauska päästä katsomaan kärpäseksi kattoon vaikka siellä ei kattoa ollutkaan. Malawilaiset tuntuvat käyttäytyvän tavallisesti hyvin hillitysti, mutta nyt kuulostaa, että heissä saattaa olla toinenkin puoli.

Aurinko alkoi taas tavoittelemaan horisonttia, ja meillä oli vielä vesi haettavana. Saatoimme Annan Crossroadsille tuktukiin ja tyydyimme veden suhteen pieniin pulloihin, koska isoja emme edelleenkään löytäneet mistään. Stadion oli ihan Crossroadsin kupeessa ja peli oli mitä ilmeisemmin pelattu. Ihmisiä oli tavallisestikin paljon mutta nyt heitä oli todella paljon. Sininen joukkue oli voittanut, ainakin siitä päätellen, että vastaantulevassa sinipaitaisessa ryhmässä ilo oli ylimmillään ja laulu raikasi. Urheilumiehenä siitä tuli jotenkin hyvä fiilis, pystyin samaistumaan heidän iloonsa.

Niila saatilla Annan kanssa.

Kävelimme kotiin, ja valmistauduimme iltapuuhiin. Sähköt oli tiessään ja yllätykseksi myös vesi karannut jonnekin. Sähköt oli jo muutaman kerran olleetkin poikki, joten sitä melkein odotimmekin mutta vesi oli yllätys. Varsinkin kun olimme valmistautumassa iltapesuille. Menin kysymään asiaa respasta mutta veden paluusta ei ollut tietoa. Sieltä tarjottiin kyllä ämpärillistä vettä pesuja varten, ja hämilläni otin tarjouksen vastaan. Mistähän he vettä saisivat, jos se on kerta poikki? En jaksanut sitä kuitenkaan utelemaan. Sanoivat toimittavansa ämpärin piakkoin ja minä kiitin.

Noel ei edelleenkään halunnut syödä mitään. Leikit sujuivat eikä Noel vaikuttanut mitenkään kipeältä, joten ajattelin ongelman olevan Noelin pään sisällä. Ajattelin, että se on vaan saanut päähänsä, että ruoka maistuu nyt erilaiselta eikä halua sitä syödä. Lapsellisia oikkuja siis. Jotta tilanne ei pahenisi, päätin valvoa, että se syö yhden päivällä paistetun jauhelihapihvin, koska pakko syödä edes jotain. Kyynel valui silmäkulmasta, mutta urheasti Noel sen söi, kun oli ensin peloteltu sairaaloilla ja ties millä. Raakaa peliä, enkä olisi niin toiminut jos olisi ollut viitteitä esimerkiksi vatsataudista, mutta olimme Helin kanssa siinä uskossa, että tämä on vain nyt ärsyttävää kranttuilua erilaisen ruuan suhteen. Se peli oli katkaistava heti.

Kuinka väärässä olimmekaan, oikein hävettää. Vaikka Noel oli voittanut karmean taistelunsa lihapullaa vastaan, hän ei jaksanut siitä iloita vaan nukahti ennen hammaspesuja. Helin mielestä Noel vaikutti vähän kuumeiseltakin, mutta minä torppasin sen ajatuksen. Ei Noel kuumeinen ollut, mutta ihan poikki kylläkin.

Me muut katseltiin telkkaria lattialla ja Noel torkkui sängyssä peiton alla. Sitten muutama pyörähdys, ja sillä hetkellä vaistosin metsästäjän vaistollani jotain outoa. Siitä vaistosta ei vain ollut hyötyä, koska vaikka olin kääntynyt Noelin suuntaan, en kerinnyt kuin kauhistua kun tajusin mitä tapahtuu. Aivan karmea oksennuksen pläjäys suoraan lakanoille, ja vasta kolmas lattialle. Vettä ei vieläkään tullut, mutta onneksi oli edes se yksi ämpärillinen, jonka henkilökunta oli hetki sitten tuonut. Opimme, että vajaalla kymmennellä litralla pystyy ihmeisiin silloin kun niihin on pakko pystyä.

Saimme jotenkin kaikki siivottua ja meillä oli yksi varalakanakin, joten Noel pääsi jatkamaan unia puhtaissa lakanoissa. Noel voi hyvin ja sano, ettei mitään pahaa oloa ole ollutkaan, oksetti vain. Ja siitä todisteena pieni virkistävä oksennuksen tuoksu leijaili vielä patjasta kun oikein nuuhki, mutta muuten olimme Helin kanssa tyytyväisiä saavutukseemme siivouksen suhteen. Toiseen katastrofiin ei olisi kuitenkaan varaa, vettä oli vain muutama litra jäljellä.

Silloin oveen koputettiin ja minä sitä hämmentyneenä avaamaan. Siellä oli hotellintyöntekijät kysymässä, että tuleeko nyt vettä, koska pumppu on saatu toimimaan. Kokeilin ja muutaman yskähdyksen jälkeen vesi virtasi hanasta kirkkaana. Se oli tietysti helpotus.

Kerroin heille mitä oli tapahtunut, ja he ottivat likaiset lakanat ja toivat vielä uudet tilalle. Emme olisi niitä tarvinneet mutta otettiin varalle kuitenkin. Olivat kovin ystävällisiä ja pahoillaan lasten puolesta.

Istahdin Helin viereen lattialle ja mietin, että mielenkiintoinen Airbnb-kämppä… henkilökunta tuo uusia lakanoita ja ämpärillä pesuvettä. Katsottiin Helin kanssa toisiamme, ja todettiin, että ensimmäinen vastoinkäyminen oli kohdattu. Ja harmitti, että olimme vähätelleet Noelin kieltäytymistä ruuan suhteen. Sille oli oikea syy, lapsi ei vain osannut sitä itse kertoa kunnolla. Mutta oliko tämä vasta esisoittoa, se jää nähtäväksi. Voimme vain toivoa ettei kyse ole tarttuvasta taudista, ja että tilanne ei tästä pahenisi.

Seurattiin poikien nukkumista melkein muutama tunti, mutta kaikki sujui levollisesti. Hieman skeptisesti menimme sitten itsekin nukkumaan, oksennuspusseja ja ämpäreitä sänkyjen vierellä. Pistin pään tyynyyn ja aloin silmät auki odottamaan auringon nousua.

Vastaa

Close Menu