100 Ukkosta ilmassa (23.11.)

Heräsimme kaikki aamuyöllä jotenkin oudosti. En tiedä paljon kello oli, mutta ulkona oli selvästi vielä pimeää. Jotakin oli pielessä, se oli selvää, mutta hetken piti miettiä mikä se oli. Nopeasti kuitenkin tajusin, ehkä johtuen kyvystäni tehdä Knikke Knatterttonille vertoja vetäviä johtopäätöksiä, että tuuletinhan ei toimi! Mitään ääntä ei kuulunut ja nukumme kaikki lätäkössä. Oli järkyttävän kuuma ja melkein jo luulin, että noitatohtori oli taikonut meidät ajassa takaisin Nkhata Bayn ahdistavan hikisiin öihin.

Tuijotin tuuletinta silmät kurtussa ja aivan yhtäkkiä se käynnistyi. Hymähdin ja olin ylpeä tahdonvoimastani, mutta nuolaisin ennen kuin tipahti. Tuuletin toimi vain sen pienen hetken, ja sammui ennen kuin pääni laskeutui tyynylle. Ja sitten se ei enää käynnistynyt vaikka kuinka sitä tuijotin. Jotenkin me selviydyimme auringonnousuun saakka, vaikka ei ole pienintäkään käsitystä kuinka kauan me vielä nukuimme, vai nukuimmeko lainkaan? Tuuletin pärähti käymään vasta herättyämme, eli siitä ei ollut tälle yölle mitään hyötyä. Suurin osa Malawin aamuista on ollut huonoista öistä huolimatta hyviä ja piristyminen tapahtuu ennen kuin aurinko on ylittänyt horisontin, mutta nyt oli vointi kuin ei olisi nukkunut lainkaan. Tai jos olin nukkunut, se oli tapahtunut hikilätäkössä.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuumaa muutenkin!

Vaikka tuulettimelle ei enää heräämisen jälkeen ollut käyttöä, olimme silti tyytyväisiä, sillä sähkölle oli käyttöä. Vettä piti keittää, kananmunia paistaa ja uunissakin lämmiteltiin sämpylöitä. Syötiin hyvät aamiaiset ennen kuin aloimme vain odottelemaan, että lähtisimme viemään Annaa ja Tysonia lentokentälle. Me olimme ihan innoissamme viemässä heitä kentälle lähinnä siitä syystä, että pääsisimme haistelemaan lentokentän tunnelmaa omaa lähtöämme ajatellen. Meillä on vielä kuusi aamua, mutta nyt vasta alkoi tuntumaan siltä, että ehkä mekin pääsemme täältä joskus pois. Reissu on ollut mahtava kokemus, kerrassaan ainutlaatuinen enkä vaihtaisi mitään, mutta kotiinlähtöpäivän voisin vaihtaa. Tälle päivälle! Mutta ehkä me nyt selviämme sen kuusi yötä, kun saamme vähän haistella lentokenttää etukäteen. Tyson oli suunnitellut auton lainan siten, että voimme viedä heidät kentälle ja hänen kaverinsa tulisi sitten hakemaan autonsa täältä kanalan pihalta.

Aamupäivä sujui rattoisasti muutaman korttipelin siivittämänä ja pian olimme matkalla kentälle. Heli ja Anna poikkesivat matkalla maahanmuuttovirastossa kysymässä jos tilapäiset asumislupamme olisivat jo tulleet, kuukausi oli mennyt hakemuksen tekemisestä. Täh!! Jälkeenpäin aika kulkee kyllä ihan todella nopeasti… No, maahanmuuttovirastossa aika kulkee kuitenkin paljon hitaammin. Anna antoi kuitin virkailijalle, joka miltei lukematta edes kuitin asiaa tai tarkistamatta mitään mistään vastasi, että lupia ei ole tullut. Anna kysyi, että milloin ne sitten mahdollisesti tulevat, sillä niiden olisi pitänyt tulla jo viikko sitten. Meille oli sanottu, että luvan käsittelyssä menee kuukausi ja Annalle lupa olisi todella edullinen, jotta hänen ei tarvitsisi ostaa viisumia palatessaan. Mutta virkailija sanoi, ettei tiedä, ehkä kuukauden tai kahden päästä. Justiinsa joo, melkein kyllä vaikutti kettuilulta koko juttu jälleen kerran, mutta niin… jos talon sisäinen posti kulkee härkävankkureilla 300 kilometrin päähän, niin kyllähän siinä tietty kestää. Me ei oikeastaan edes haluttu koko hemmetin lupaa, vaikka olisihan se ollut hauska matkamuisto, mutta Annaa ymmärrettävästi asia harmitti. Se oli viimeinen kerta siinä toimistossa.

Annan ja Tysonin lähtötunnelmissa.

Otimme suunnan pohjoiseen kohti lentokenttää, jonne oli noin puolen tunnin ajomatka. Hiljalleen tummenevat pilvet olivat jo täyttäneet taivaan ja alkoi vähän satelemaankin. Pääsimme kuitenkin kuivana perille ja pistimme auton parkkiin. Lilongwen lentoasema ei ole tosiaan Kuopion bussiterminaalia kummempi kompleksi, mutta sisään ei terminaaliin pääse kuin matkustajat. Saattajat saivat jäädä ulko-oville, joten meidän lentokenttähaistelu typistyi kynnykselle. Anna ja Tyson saivat halaukset ja he hävisivät liukuovista turvatarkastusjonoon. Me jäimme kuin nallit kalliolle hieman haikeina. Anna oli tietysti ollut meidän kämppiksenä yli kolme kuukautta ja koimme toki haikeutta siitäkin, mutta enemmän olimme haikeina sen vuoksi, että me jouduimme vielä jäämään.

Ilma on ollut Lilongwessa koko kolmen kuukauden ajan pääasiallisesti kuiva. Lämmintä ja kuumaa on koko ajan, mutta ilma on kuivaa ja miellyttävää. Mutta nyt oli kosteaa ja se tiesi ukkosta. Tie lentokentältä Lilongween kulkee jonkinlaisella harjulla, josta on mahtavat näkymät isoon laaksoon ja horisonttiin on varmasti satoja kilometrejä. Koko horisontti oli nyt täynnä tummia sadepilviä ja näyttävää välkehdintää. Siinä oli syy yölliseen kuumuuteen ja nyt vallitsevaan kosteuteen, ja varmaan myös sähkökatkoon. Ukkonen teki mahtipontista tuloaan.

Ukkosta oli ilmassa.

Ajelimme ukkosista välittämättä Gateway-ostarille, jossa tapasimme käydä reissumme ensimmäisen kolmen viikon aikana, kun asuimme sen lähellä Madidi Lodgessa. Sieltä on hyvä hakea viimeisen kerran raskaita ostoksia, kun autokin on käytössä… Teimme niin myös toissapäivänä, mutta en ilmeisesti osannut ostaa kaikkea tarvittavaa, ainakaan Helin mukaan. No, oli ihan kiva käydä pitkästä aikaa, ja viimeistä kertaa, jo tutuksi tulleessa ostoskeskuksessa. Paitsi, että olisi pitänyt varata käteistä tälle viimeiselle reissulle!

Viikon vedet, oluet ja ruuat olivat nyt kärryssä ja suuntasimme kassoille. Olen jo aikaisemminkin kertonut kortilla maksamisen ilosta Malawissa, korttien luvatussa maassa. Jälleen kävi seuraavaa… Tänään oli Black Friday, joten Shopritessä oli paljon asiakkaita, mutta viimein pääsimme latomaan ostoksemme liukuhihnalle. Kun tylsistynyt kassaneiti oli lukenut viimeisen ostoksen viivakoodin, minä ojensin hänelle Visa-korttini. Näin inhoreaktion hänen silmistään kun hän otti kortin ja kääntyi hitaasti huutamaan masentavalla äänellä ”VISAAAA”! Vangin näköinen haalarihemmo löntysti kohta paikalle ja ojensi kassaneidille korttipäätteen. Edelleen ihmettelen, miksi tämä pitää tehdä näin, sillä heillä on lukulaite myös heidän kassallaan, mutta jostain syystä niitä ei käytetä. No, kassaneiti laittoi päätteen päälle ja pelkästään siinä tuntui kuluvan ikuisuus. Sitten kassaneiti laittaa kortin laitteeseen ja minä näpyttelen koodini. Kone ruksuttaa ja tietysti se sanoo ”Card declined” eli kortti ei kelpaa. Kassaneiti näyttää sitä minulle ja huokaisee samalla, mutta laittaa kortin kuitenkin uudestaan laitteeseen. Jälleen maksu epäonnistuu, jolloin kassaneiti alkaa huutaamaan jollain kielellä jotain ja jonnekin. Ihan kuin muut asiakkaat olisivat vähän naurahtaneet. Minä katselen taas taakseni kerääntyvää jonoa, mutta tällä kertaa se ei tunnu niin pahalta. Olen jo tottunut tähän ja viikon päästä pääsen v…….n täältä!!! Tekisi mieli huutaa se koko jonolle. Seuraava haalarihemmo tuo sitten toisen laitteen ja kolmas kerta toden sanoo vaikka siihen vartti menikin. Pistin kiiltävän Visa-korttini korostetun rivakasti taskuuni ja otan kiltisti painavat kassini ja vesikanisterini kantoon. Kiitän ja tervehdin aina tässä vaiheessa kassaneitejä, mutta yleensä he eivät vilkaisekaan suuntaani. Visa-kortti on täällä kirous ja se on minun syyni, ettei heidän laitteensa toimi, joten minä voisin maksaa ostokseni käteisellä kuten kaikki muutkin. Tiedostan tämän ja kävelen pää painuksissa ja häpeissäni perheeni perään. Ihan saakelin viimeinen kerta, kun astun tähän kauppaan!

Kotimatka on synkkä. Pääsin kyllä yli ilkeästä kassaneidistä, mutta taivas on tumma ja tulinen. Ajamme jo valmiiksi hiljaa, mutta matkanteko melkein pysähtyy, kun taivas tippuu niskaan. Vettä tulee niin paljon, ettei pyyhkimistä ole mitään hyötyä. Tosin ei niistä taida olla hyötyä edes tihkusateessa, mutta nyt vielä vähemmän. Onneksi matka ei ollut enää pitkä, joten päästiin perille tihrustelemalla niistä pienistä juovista, joita ikkunaan aina silloin tällöin syntyi, kun pyyhkimen sulka sattui toimimaan. Lopulta olimme kotipihalla ja Stanley sai vain vaivoin portin auki tai siltä se ainakin vaikutti kun katsoimme hänen touhuaan veden värjäämän tuulilasin läpi. Ajoin auton parkkiin ja vaikka loikkasin kuin gepardi kassien kanssa kuistimme katokseen, kastuin litimäräksi. Sadepisarat olivat ainakin golpallon kokoisia ja niitä miljoona. Olen kuullut, että trooppiset sademäärät voivat olla poskettomia pienessä hetkessä ja nyt pystyn sen viimeistään uskomaan. Nyt jos koskaan vettä tuli kuin aisaa!

Vettä riitti ihan kuistille asti.

Kuistilla oli Tysonin kaveri jo odottamassa. Hän lähti sujahti autoonsa melkein yhtä nopeasti kuin minä olin sujahtanut sieltä pois. Jäimme kuistille ihmettelemään sateen määrää ja olo tuntui melko rennolta vaikka ilma olikin hurja. Olimme nyt täysin omassa rauhassa viimeiset päivät. Olimme toki saaneet olla rauhassa muutenkin, sillä Anna vietti paljon aikaa Tysonin kanssa eikä heidän toimistaan ollut meille juuri vaivaa, mutta onhan se nyt mukava olla täysin omissa oloissamme. Saa piereskellä ja nakuilla ihan rauhassa. Siinä me ollaan hyviä, minä piereskelyssä ja Heli nakuilussa. Ja pojat on hyviä molemmissa.

Sade rauhottui ja lopulta lakkasi hämärän kynnyksellä juuri kun Stanleyllä ja Singing Boylla oli vuoronvaihto. Pojat juoksivat Singing Boyn kanssa heti kilpaa, mutta Stanley tuli käymään kuistillamme ennen kotiin lähtöään. Annalta ja Tysonilta oli jäänyt joitain ruoka-aineksia, mitä me emme enää käyttäisi, joten olimme antaneet kassillisen Stanleylle päivällä. Kassissa oli ollut lasinen vinegar-pullo, balsamiviinietikkaa siis. Se oli täysin outo tuttavuus Stanleylle ja hän tuli kysymään mitä sillä tehdään, juodaanko sitä? Kerroin, että se voi olla aika pahaa juotavaksi eikä ainakaan kerralla kannata yrittää… Heli sanoi, että se on hyvää esimerkiksi salaateissa! Sitten muistin, mitä he tarjosivat meille vierailulla, maapähkinöitä ja perunalohkoja. Siinä oli salaatit aika vähissä, mutta voihan sitä perunoiden ja riisin kanssa käyttää. Stanley nyökkäili ja hymyili. Oli selvästi tyytyväinen koko kassista, ja olihan siellä kaikenlaista, kaurapuurosta vinegariin. Hän moikkasi ja hävisi pienen ja rikkinäisen bmx-pyöränsä selässä pellon polulle ja me jäimme Helin kanssa kuistille pyörittelemään päitämme.

Niin, mitä tähän sitten voi sanoa…

Ilta meni rutiinisti paitsi, että pidin Noelille suihkussa tiukan puhuttelun. Noelilla on ollut koko matkan ajan ärsyttävä tapa tulla roikkumaan käteen ja keskeyttämään, jos puhun ihan kenen tahansa vieraan kanssa. Noelia varmaan ärsyttää kun puhumme englantia ja hän ei tiedonjanoisena ymmärrä mitään, mutta minua se ärsyttää vielä enemmän kun yritän tankeroenglannillani saada ylipäänsä jotain järkevää keskustelua aikaiseksi, kenen kanssa nyt sitten puhuinkin. Nyt olin iltahämärissä yrittänyt jutella Singin Boyn kanssa, jolla on muutenkin todella huono englanti ja hänen puheestaan on vaikea saada selvää. Noel roikkui koko ajan kädessä ja yritti keskeyttää vaikka kielsin häntä toistuvasti. Sitä on jatkunut koko reissun ajan eikä ole loppunut vaikka siitä on puhuttu monesti. Tänään painekattilan pilli rupesi viheltämään ja pidin tiukan puhuttelun suihkussa aiheesta ”aikuisia ei keskeytetä eikä häiritä heidän keskustellessa!”. Lapsen tulee odottaa hiljaa omaa vuoroaan. Vanhempien lasteni kanssa tässä ei ole ollut mitään ongelmaa, mutta Noelille tästä on tullut varsinkin tämän reissun aikana joku outo uhman aihe. Noel kuunteli läksytystä jälleen kerran kiltisti, mutta kun pyysin toistamaan, mitä minä juuri sanoin, hän rupesi nauramaan. Ei hän ilkeyttään nauranut vaan se oli jonkinlainen jännityksen laukeaminen ja purkautui nauruna, mutta minullehan se oli painekattilan räjähdys siinä vaiheessa, niin ärsyyntynyt ja raivoissani olin. Kuin taivas päivällä, minäkin kasvoin ja muutuin tummemmaksi ennen kuin salamat alkoivat sinkoilemaan. Karjahdin niin, että leijonakuningaskin taisi savannillaan herätä, ja olin jo ottamassa Noelia käsistä kiinni ja kantamassa jäähylle, kuten olen usein tehnytkin. Nyt onneksi maltoin mieleni, sillä Noelhan oli nakuna suihkussa! Noel kuitenkin säikähti, ihan kuin Niilakin tietysti, ja suupielet kääntyivät alaspäin. Katse oli kuin koiranpennulla, mutta en antanut sen pehmittää minua vaikka puolestaan minulla oli nyt vaikeuksia pitää pokkaa. Noel toisti itkuisena, että hän ei saa häiritä enää aikuisia, jotka keskustelevat vaan odottaa kiltisti. Hän oli ymmärtänyt asian, mutta niin hän oli minun mielestäni ymmärtänyt jo aikaisemminkin. Nähtäväksi jää, olinko onnistunut tällä kerralla paremmin.

Suihkun jälkeen rauhoituttiin kaikki ja mentiin ihan sovussa lukemaan iltasatua. Miina ja Manu oli taas kiipelissä. Päätin, että Suomessa en lue Miinaa ja manua enää koskaan. Pojat nukahtivat tavallisen helposti ja tuuletinkin onneksi toimi. Tosin ilma ei ollut enää niin tuskallisen kuuma, kun ukkonen oli vienyt suurimmat lämmöt mennessään. Kännykän mukaan asteita oli vain 24 plussaa. Pistin pääni kiinni tyynyyn, mutta silmäni jäivät vielä auki. Mietin suuttumustani Noelille. Räjähdin sisäisesti enemmän kuin mitä pojat ehkä huomasivat. Kaiken kaikkiaan yli neljä kuukautta jatkuvaa päivittäistä kinastelua ja turhalta tuntuvien riitojen selvittelyä on tehnyt tehtävänsä. Siihen päälle Noelin viaton naurahdus, joka olevinaan kumosi auktoriteettini. Tuntuu, ettei komennollani ole enää tehoa. Se on viikinkipäällikölle kova paikka. Asiat eivät yksittäisinä tilanteina ole kovinkaan maailmaa mullistavia, mutta kun niitä kerääntyy kasoiksi, ne alkaa muuttua mullistaviksi. En ole mullistuksista kuitenkaan huolissani, sillä rajoilla on käytävä, mikäli haluaa kehittyä. Niin tekee Noel ja niin teen minäkin. Olen meistä hyvin ylpeä. Hymyilin ja nukahdin.

Vastaa

Close Menu