103 Kolme yötä jouluun (26.11.)

  • Artikkelin kirjoittaja:

Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen. Itseasiassa taisin laskea sitä koko yönkin, sillä nukuin huonosti. Tuuletin kyllä toimi, eikä ollut mitenkään kuuma enkä muutenkaan pysty nimeämään yhtään häiritsevää tekijää, mutta huonosti nukuin. Niin tai näin, meillä oli enää kolme yötä jäljellä suurimpaan joululahjaamme eli kotiinpaluuseen. Mutta huonosta yöstä huolimatta, jälleen kerran kun aurinko oli noussut, huono yö ei tuntunut painavan lainkaan ja olimme jo ennen yhdeksää matkalla kohti Sun Bird -hotellia ja sen uima-allasta. Aurinko säteili pitkästä aikaa melkein siniseltä taivaalta, joten Heli pääsi vielä punertamaan helakkaa ihoaan lisää. Tai ehkä kohokohta kaikille oli sittenkin se allas. Oli kiva mennä uimaan.

Noel jo odottelikin meitä allasalueella. Sillä allasalueen työntekijän nimi oli myös Noel. Se oli meidän viisivuotiaasta Noelista outoa, mutta Noel on yleinen nimi Malawissa. Ja vaikka se ranskankielessä viittaa jouluun, niin Malawissa Noelilla ei ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Se oli vain nimi, joskin suosittu sellainen. Tavallisesti Noel istuskeli tiskinsä takana, jos ei siis tuonut meille pyyhkeitä, juomia tai muuten palvellut jotenkin ystävällisesti asiakkaitaan. Nyt altaalla ei ollut meidän lisäksi muita kuin parikymmentä tuolia ja Noel oli ilmiselvästi saanut tehtävän. Tuolit olivat saaneet pesutuomion. Sun Bird oli iso konferenssihotelli ja mitä luultavammin jonkinlainen kokous oli tulossa.

Niila the…

Tuolit olivat kangaspäällysteisiä ja Noel harjasi niitä ensin saippuavedellä ja imi suurimmat pesuvedet sitten vesi-imurilla. Aluksi ajattelin, että kuunnellaanko me nyt imurin mölinää koko rennon uintireissumme ajan, mutta ei siitä loppujen lopuksi kovin kova ääni lähtenyt. Mutta suihkuun emme päässeet, sillä tuolit olivat juuri suihkumme alla somasti pinossa. Allasalueen säännöissä lukee, että pitää käydä suihkussa ennen altaaseen hyppäämistä ja kun olemme kotoisin sääntö-Suomesta, me noudatamme sääntöjä! Paitsi, että nyt se ei onnistunut. Suihkuhan on muille, varsinkin ponteville etelä-afrikkalaisille, ihan vitsi. Heidän ilmeitä on hauska katsoa, kun me menemme suihkuun. He katsovat, että mikä hitto tuo on, vettä valuu putkesta? Ja mitä nuo valkonaamat oikein tekevät, seisovat sen putken alla? Ja sitten he hyppäävät altaaseen meistä sen enempää välittämättä. Tai hyppääminen on vähän liioiteltua, he astuvat ensin polviin asti viideksitoista minuutiksi, pitävät käsiään jänismäisesti rinnallaan ja kiroilevat kuinka kylmää vesi on. Sitten he kaatuvat veteen ja lähtevät seuraamaan aiheuttamaansa hyökyaaltoa, ja perään jää erivärisiä öljy- ja ties mitä renkaita. Se on jopa minusta ällöä, mutta minkäs teet. Suihku ja säännöt eivät ole kaikkia varten, ne ovat vain sääntösuomalaisia varten. Mutta nyt se suihku oli varattu, siellä oli vielä 16 kangastuolia, joten me jouduimme rikkomaan sääntöjä. Pyydämme sitä anteeksi.

…White Herring.

Uinti onnistui ilman suihkuakin, jos totta puhutaan. Eikä meistä silti jäänyt erivärisiä renkaita, ainakaan yhtä paljon kuin etelä-afrikkalaisista. Ja hyökyaallotkin olivat pienempiä. Saimme uida aivan rauhassa, olimme Noelin ja tuolien lisäksi ainoat asiakkaat. Jossain vaiheessa Noelia kävi moikkaamassa pukumies, joka oli helppo päätellä Noelin pomoksi ja afrikkalaiseksi johtajaksi. Vaalea puku, kravatti, silmälasit ja 60 kiloa ylipainoa, joka sai kävelyn näyttämään matelulta. Ihan tuli taas fingerpori ja afrikan Heimo Vesa mieleen. Hän kävi tarkastamassa Noelin työtä. Kolme tuolia piti pestä uudestaan, johtaja havaitsi niissä selvästi jotain puhdistettavaa. Minun teki mieli käydä sanomassa, että johtaja voisi lainata silmälasejaan Noelille, koska niillä näkee selvästi tarkemmin. Meidän silmäämme ei likaa näkynyt, mutta johtajan silmälasien kautta lika näkyi heti. Aivan mahtavat silmälasit! Ihan uskomatonta touhua… Oikeasti minun teki mieli viedä johtaja suihkun kautta uimaan! Noelia kävi sääliksi, sillä ei tuoleissa mitään vikaa ollut. Ainoa vika oli johtajassa.

Välillä pitää kiipeillä myös aidoilla, tietty.

En tiedä saimmeko uinnista tarpeeksemme, mutta syötyämme hintaan kuuluvat kanavartaat ja perunat, olimme valmiit jatkamaan matkaamme. Helillä oli vielä pari tilausta haettavana kangaskujilla, joten suuntasimme kohti vanhaa keskustaa. Minä yritin vastustaa koko kangaskujille menemistä, mutta turhaan. Minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa vanhat sokkelot ja vielä vähemmän jotkut kankaat, mutta niin minä vain löysin itseni kävelemästä Lilongwe-joen ylittävää siltaa kohti vanhoja kauppakujia. Ainoa positiivinen asia oli se, että ylitän sen nyt ehkä viimeistä kertaa. Tunnelma oli kuitenkin kaukana haikeasta. Se oli pikemminkin ahdistava. Se oli ahdistava ensimmäiselläkin kerralla kolme kuukautta sitten, kun kaikki tuijottelivat emmekä tienneet mihin olimme menossa. He tuijottelivat edelleen, mutta sävy oli enemmänkin ”vieläkö nuo ovat täällä?”. Kaikista ahdistavista katseista huolimatta kulkumme edistyi ja pääsimme lopulta perille.

Lilongwen sillalla, mutta nuorempana ja parrattomampana.

Perille pääsystä ei vain ollut mitään hyötyä, sillä räätäli oli lounaalla eikä kukaan kojun viidestä naisesta voinut auttaa millään tavalla. No eipä tietenkään. Ja lounas voi kestää kaksikin tuntia. Voi p…. Kivi sandaalissa kasvoi välittömästi. Tämä ei ollutkaan viimeinen kerta näissä lemuavissa sokkeloissa ja jonkun kangastilkun takia. Minähän lepyn nopeasti, joten minulla on oikeus myös suutahtaakin nopeasti. En tosin ollut varma, olinko enemmän vihainen Helille vai lounastavalle räätälille. Ilmeeni ja askellukseni muistutti vihaista ja puhisevaa kapteeni Haddockia. Kyllähän kaikki nyt Tintin hyvän ystävän tietävät, olin partani ja hattuni kanssa nyt yllättävän samannäköinenkin. Vain piippu puuttui, mutta sitäkin teki kyllä nyt mieli, vaikka olen ollut seitsemän vuotta tupakkalakossa. Pääsimme sekamelskasta väljemmille vesille ja menin Game-tavaratalosta ostamaan kolme pulloa Malawi Giniä. Se sopi jotenkin tosi hyvin vallitsevaan mielenlaatuun ja kapteeni Haddockmaiseen olemukseen, ja toden totta helpotti vaikka en yhtään huikkaa ottanutkaan. Ne olivat tuliaiseksi tarkoitettu! Ettei joku nyt ymmärrä väärin…

Lopulta siirryimme tuktukilla kotipihalle. Pikku-Evellä oli myös kangastarpeita, joten hän lähti vielä Helin seuraksi hepeneitä hakemaan. Minä jäin riippukeinuuni ja olin tyytyväinen, ettei enää tarvitse sinne sekamelskaan mennä. Miehen rooli ei ole aina helppo. Ei ole tietysti naisenkaan, mutta kirjoitelkoot naiset sitten omiin blogeihin omista tuntemuksistaan. Miehet tekevät paljon näkymättömiä asioita, jotka eivät ole parisuhteessa omasta tahdosta kiinni. Olemme seurana, turvana, lihaksina, pituutena tai mitä sitten milloinkin. Tuollakin sokkelossa olen käynyt jo useamman kerran vain sen takia, että sinne ei ole kiva mennä yksin. Ymmärrän sen hyvin! Mutta miksi sinne sitten pitää mennä, sitä en ymmärrä. Kuulemma siksi, että sieltä saa edullisia hepeneitä. Helkkari soikoon, jos minä tilaan jotain prikkoja tai pakoputkia, niin ihan kyllä itse saan hakea ne yksinäni vaikka ne pitäisi hakea hornasta saakka. Ja nyt sitten joku haluaa taputella päätäni ja sanoa: ” voi, voi, onpa isolla miehellä nyt hankalaa… kuule, kyllä me naisetkin joudumme tekemään asioita perheen eteen kuten siivous, tiskaus, tavaroiden järjestely ja lastenhoito!”. No, välillä kyllä tuntuu, että Heli rakastaa siivoamista, joten sitä ei voi laskea! Minä siivoan vain siksi, että välillä pitää siivota. Jos siis muistan siivota! Ja ennen kuin huomaan olevani täydellisessä umpikujassa perustelujeni kanssa, tyydyn vain toteamaan, että ehkä meidän kaikkien tulisi ainakin yrittää noteerata niitä itsestäänselviä asioita, joita kumppanimme tekevät, usein täysin pyyteettömästi. Niistähän parisuhde loppujen lopuksi muodostuu. Täytyy myös todeta, että vaikka teen paljon Helin hyväksi pieniä palveluksia, niin kyllä Heli tekee niitä ehkä vielä enemmän minun hyväksi. Välillä vain kapteeni Haddock nostaa päätään ja se on kai ihan luonnollista. Ja sitäpaitsi, nyt riippukeinussa maatessani kaikki on taas ihan hyvin. Kippis!

No okei okei… onhan ne mekot eksoottisia ja kauniita! Ei näitä kankaita ihan joka palahallista saa.

Olimme onneksi syöneet hyvin uima-altaalla, sillä sähköt olivat pitkälle iltapäivään asti taas poikki. Emme oikeastaan tarvitse sähköä kuin ruuanlaittoon ja yöllä tietysti tuulettimelle, joten kun vatsa oli täynnä, ei sähkökatkollakaan ole väliä. Paitsi tietysti, että jääkaappi lämpenee, mutta eipä meillä kovin paljon ole pilaantuvia raaka-aineita enää. Ja kun sähköt palasivat iltapäivästä, suurinpiirtein samoihin aikoihin kun kankaista tyytyväinen Helikin, pystyimme vielä lämmittämään herkullista peruna-paprika-munakoiso-linssi-vuokaa. Uskomatonta, miten lihattomat ruuat voivat olla niin hyviä, kun niihin vaan tottuu. Ja niitä pystyy syömään enemmän ilman, että alkaa turvottamaan. Illallinen meni kuitenkin sen verran myöhemmäksi, että iltapala oli kevyempi.

Pojat nukahtivat tänään nopeasti ja vaikka mekin olimme väsyneitä Helin kanssa, jäimme silti vielä pelaamaan yhden erän korttia kuistille. Heli oli saanut ihanalla munakoisohöystöllään kaiken anteeksi vaikka enemmänhän minulla taisi anteeksipyydettävää olla. Mutta olin hieman kateellinen Helin ruuanlaittotaidoille. Jos minä tekisin munakoisohöystöä, en saisi mitään anteeksi. Päinvastoin, minun pitäisi pikemminkin pyytää silloin anteeksi. Ehkä minun vaan pitää katsoa peiliin ja mennä niille kangaskujille ilman mutinoita. Etten kuole nälkään.

Vastaa