106 Paluu tulevaisuuteen I (29.11.)

  • Artikkelin kirjoittaja:

Heräsin siihen, että hyttysverkko hävisi päältäni. Minä todella heräsin eli olin ollut unessa vaikka alkuyöstä olin luullut, etten nuku tänä yönä lainkaan. Yö oli ollut ehkä aavistuksen edeltäneitä parempi, mutta väsyneenä minä heräsin. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä tänään, sillä kun Heli vetäisi hyttysverkon katosta, tajusin välittömästi, että se oli nyt siinä. Kotiinlähtöaamu oli koittanut. 102 aamua menneisyydessä, ja huomenna heräisimme tulevaisuudessa, kirjaimellisesti.

Heli viikkasi hyttysverkot ja heitti ne olohuoneen lattialle. Minun teki mieli mennä hyppimään niiden päälle ja huutaa, ettei ikinä enää hyttysverkkoja, mutta maltoin mieleni, sillä ne oli ajateltu antaa puutarhuri Laisonille. Aikuiset afrikkalaiset eivät oikeastaan tarvitse sänkyjen päälle laitettavia hyttysverkkoja. Heidän ihonsa on aikojen saatossa kehittynyt hyvin paksuksi eikä hyttynen pysty pistämään ihan joka paikkaan. Ja jos he ovat selviytyneet vahvoiksi aikuisiksi, ei malariakaan ole enää niin vakava tauti kuin heikolle lapselle. Laisonilla on neljä lasta ja heille hyttysverkko voi olla jopa henkeä pelastava asia. Ja vaikka voisi kuvitella, että tuollainen verkko on halpa ja helppo hankkia, niin niinhän asia ei tietenkään ole. Verkot maksaa kymmeniä euroja eli ne ovat paikallisille omaisuuksien arvoisia. Meillä oli Laisonille toki muutakin tavaraa. Stanley ja Singing Boy olivat saaneet jo osansa, ja heitä emme enää näkisi, mutta puutarhuri Laisonin kanssa oli sovittu, että hän saa tavaransa meidän lähtöaamuna.

Liki 70 yötä tuossa hämähäkin pesässä. Ja nyt se oli ohi.

Puutarhurin englanti oli heikkoa. Tai oikeastaan ei voida puhua englannista lainkaan. Kaikki kommunikointi tapahtui eleillä tai Stanleyn tulkkaamana. He ovat paljon tekemisissä Stanleyn kanssa päivisin ja tekevät yhdessä aina lounastakin vartijan kopin takana nuotiolla. Maissimössöä ja keitettyjä kurpitsanlehtiä. Olen usein kuullut heidän keskustelevan chichewaksi jotain ja päälle he naureskelevat railakkaasti. Toinen on köyhä vartija ja toinen köyhä puutarhuri. Heidän arkensa on hyvin vaatimatonta ja päivästä ja viikosta toiseen täysin samanlaista, mutta heidän yhteisistä työpäivistään heijastuu iloisuus ja rentous, josta voi vain olla kateellinen.

Puutarhuri Laison.

Tänään meillä ei ollut tulkkia, mutta vinkkasin hänet kuitenkin heti aamulla hakemaan tavaransa. Hän saapui hieman arasti kuistillemme ja oli yhtä likaisissa vaatteissa kuin yleensäkin. Jos häntä pitäisi kuvailla jollain toisella adjektiivilla kuin köyhyys, sana olisi ehdottomasti likainen. Mutta vaikka köyhyys ja likaisuus eivät ole kovin mairittelevia sanoja, ne pukee Laisonia hienosti ja hän on tottunut kantamaan niitä. Ne tekee hänestä liikuttavan vaatimattoman. Hän oli vilpittömän iloinen ja kiitollinen saamistaan tavaroista. Sanoja meillä ei ollut, mutta sen näki hänen kasvoistaan, ja ne eivät valehtele. Hän kaivoi taskustaan likaisen valokuvan, jossa mitä ilmeisemmin oli hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Hänellä oli myös kaksi poikaa, mutta heistä ei ollut kuvaa. En tiedä mitä hän sanoi, mutta olin ymmärtävänäni, että myös hänen perheensä kiitti meitä näistä tavaroista. En osannut sanoa muuta kuin ”nou problem”. Hyvästelimme ja hän lähti pakkaamaan kasseja pyöränsä tarakalle. Kasseja oli neljä ja ne olivat isoja, joten pakkaaminen ei ollut helppoa. Mutta olin nähnyt niin uskomattomia kuormia malawilaisten pyörien tarakoilla, etten epäillyt hetkeäkään, etteikö Laison saisi ne jotenkin kuormattua.

Aamupalojen ja viimeisten pakkauksien jälkeen meiltä jäi vielä kassillinen pesuaineita, juomalaseja ja sen sellaista. Laison oli kerinnyt jo mennä ja Stanleykin oli viettämässä vapaapäivää, joten annoimme viimeisen kassillisen sijaistavalle tuntemattomalle vartijalle. Hänelle kelpasi myös poikien puhki mennyt jalkapallon riekale. Se tuntui oudolta, mutta muistutti vielä viimeisenäkin päivänä, minkälaisessa puutteessa ihmiset elävät. Tämä vartija oli hyvin aran ja ujon oloinen, ja hävisi vähin äänin vartijan koppiin tutkimaan kassiaan. Meille jäi vielä toista tuntia luppoaikaa ennenkuin kyytimme tulisi kello 10.

Noel löysi viimeisen päivän kunniaksi suuren ja kauniin perhosen.

Aika kului hiljalleen mutta kului kuitenkin ja pian kello oli jo vartia yli kymmenen. Eikä opiskelijavastaava Janetin lupaamaa kyytiä näkynyt missään. Olisi melkein pitänyt arvata, ettei Janetin sanaan ole luottamista. Yksikään Janetin lupaus ei ole pitänyt koko kolmen kuukauden aikana ilman, että häneltä on pitänyt kaksi tai kolme kertaa varmistaa asia. Heli lähti Noelin kanssa käymään Janetin toimistolla ja me jäimme Niilan kanssa vahtimaan rinkkoja pihamaalle. Eikä aikaakaan kun Heli laittoi viestin, ettei Janet ole paikalla ja kuskit eivät tienneet asiasta mitään. Kuskit olivat kuitenkin ystävällisesti valmiita viemään meidät kentälle ja pian auto olikin hakemassa meitä pihamaalta. Meilllä oli hyvin aikaa, sillä olimme varautuneet myös siihen, että meillä menisi viisumiasioissakin kentällä oma tovinsa. Kuski kuitenkin taisi luulla, että meillä on nyt kova hoppu, koska hän kaahailujensa lomassa ohitti myös poliisiauton taajama-alueella. Minä jäin katsomaan taustapeilistä, että milloin poliisi laittaa vilkut päälle, ja sitten olemme putkareissun jälkeen varmasti myöhässä, mutta ilmeisesti kuski tiesi mitä teki. Poliisit eivät välittäneet tuon taivaallista vaikka Suomessa ohituksesta olisi lähtenyt kortti. Olimme hyvissä ajoin kentällä.

Rinkkojen matkaselvitys onnistui helposti ja siirryimme pienessä jännityksessä passin tarkastukseen. Jonoja ei ollut joten sivakoimme suoraan tiskille, jossa nuori virkamies otti passimme tarkasteluun. Meille oli vakuuteltu, että vaikka viisumimme on mennyt 10 päivää sitten umpeen, pääsemme maasta, koska meillä on kuitit tilapäisen asumisluvan hakemisesta. No, enhän minä niitä vakuutteluja uskonut mutta toivoin tietenkin, ettei ongelmia olisi. Nuori virkailija kuitenkin tarttui siihen, että viisumimme ei ollut enää voimassa. Yritin kertoa, että meillä on kuitit tilapäisestä asumisluvan hakemisesta, mutta olisi kuulemma pitänyt olla leima passissa, pelkkä kuitti ei riitä. Voi helkkarin helkkarin näitä viranomaistouhuja… Sanoin, että maahanmuuttovirasto ei antanut leimoja, koska lupa on Blantyressa vasta käsittelyssä eikä kerinnyt tulla ennen meidän lähtöä. Maahanmuuttoviraston mukaan kuitit riittäisivät lentokentällä, mutta tässä sitä ollaan taas. Virkailija yritti olla tiukkana, kunnes toinen, ilmeisesti kokeneempi virkailija tuli paikalle ja selitti tilanteen tälle nuorelle tiukkikselle. Nuori virka-intoilija ei enää puhunut meille mitään vaan ojensi passit katsomatta silmiin ja päästi meidät terminaaliin. Ihan kuin häntä olisi harmittanut, ettei pystynytkään tekemään meidän perheestä rikollisia.

Me muut söimme ranskalaisia ja Niila nyrkkiään. Lähtötunnelmat oli fantastiset.

Oli helpotus päästä passintarkastuksesta eteenpäin. Nyt olimme vain lentämistä vaille kotona. Mutta jäin silti miettimään näitä virkaintoilijoita ja myös koulun henkilökuntaa. Kaikki, jotka ovat jollain tavalla ”paremmissa” töissä, joiden pitäisi olla rakentamassa yhteiskuntaa toimivampaan suuntaan, kaikki he ovat osoittautuneet todellisiksi pölvästeiksi. Kehitys on hidasta jos kehittäjiäkin pitää kehittää! Mutta näihin asemiin pääsee vain tietyn statuksen valmiiksi omaavat ihmiset. Heidän pätevyydellään ei ole väliä vaan synnyinstatuksella. Se on säälittävää, sillä olen varma, että Stanley olisi pärjännyt tuossa passitarkastuskopissa paljon ystävällisemmin ja paremmin, mutta hänellä ei ole sinne asiaa. Kyllähän Suomessakin saattaa sukutausta vaikuttaa joihinkin elitistisiin päätöksiin, mutta onneksi Suomessa on kuitenkin kaikilla oikeasti mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä koulutuksen avulla. Malawissa näin ei ole.

Meillä oli pari tuntia lentokoneen nousuun, mutta se meni yllättävän nopeasti kuivia ranskalaisia napostellessa. Kone nousi ajoillaan ja fiilis oli kerrassaan upea. Heliä tosin lentäminen inhotti melkein yhtä paljon kuin hämikset, joten hänen fiilis oli ehkä vähemmän upea. Yritin helpottaa hänen jännitystään, joten sanoin, että koneen tippuminen varsinkin kaikkien meidän kokemuksien jälkeen olisi äärimmäisen epätodennäköistä, miltei mahdotonta. (Lokakuussa oli vastaava kone tippunut heti nousun jälkeen, mutta tänä päivänä en tiennyt, että toinenkin samaa mallia tulisi tippumaan parin kuukauden päästä, ja että ko. malli menisi lentokieltoon!) Lisäsin vielä, että vaikka kone sitten tippuisikin, se kävisi niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei sitä tarvitse murehtia. Heli käski minun pitää suuni kiinni. Ei kuulemma auttanut yhtään.

Surulliset uutiset ko. lentoyhtiöltä kuuluivat meidän onneksi vasta kolme kuukautta myöhemmin.

Lento Etiopiaan, Addis Abebaan, kesti luvatut neljä tuntia ja se meni kyllä mainiosti. Ajattelinkin, että paluumatka sujuu varmaan poikien osalta hienosti, koska ovat jo tottuneet reissaamaan ja usein paluumatka sujuu jotenkin nopeammin. Ilta alkoi jo Addis Abeban lentoasemalla painamaan mutta kaikki kaupat ja putiikit olivat auki. Terminaalimme ei ollut järin suuri, mutta siitä tuli aivan erilainen vaikutelma kuin tullessa, jolloin kaikki liikkeet olivat kiinni. Käveltiin nopeasti muutaman putiikin läpi, mutta meilläkin painoi jo matkanteko ja teki mieli olutta ja purtavaa. Löysimme jonkinlaisen ravintolan, josta saimme tilattua juotavaa, tomaattikeittoa ja pitsaa. Juttelimme Helin kanssa, että Etiopiassahan taitaa olla melko korkea ruokakulttuuri ainakin Malawiin verrattuna. No, Malawin voittamiseen ei paljoa tietysti vaadita, mutta meillä kävi jopa mielessä tulla joskus tutustumaan etiopialaiseen kulttuuriin tarkemmin. Se oli jotenkin outoa, sillä juurihan me olemme halunneet päästä useamman viikon jo pois Afrikasta.

Virvokkeita Addis Abebassa.

Tomaattikeiton perusteella ei tarvitse tulla tutkimaan ainakaan etiopialaista ruokakulttuuria. Tai sitten kulttuuri ei ole yltänyt lentoasemalle asti. Pitsa sen sijaan oli ihan maittava, ainakin jos tykkää sulaneesta mozzarellasta. Olut oli ihan samanlaista lager-olutta kuin tähänkin asti, mutta ajoi hyvin asiansa. Siinä arvostellessamme etiopialaista ruokakulttuuria viereemme istahti keski-ikäinen mies nahkaisen olkalaukkunsa kanssa. Hän puhui täydellistä englantia ja veikkasin hänen olevan kotoisin Atlantin toiselta puolelta. Hän tilasi pastaa, tai oli itseasiassa tilannut ilmeisesti sen ennen kuin istahti meidän viereemme. Kun hän näki meidän pitsamme, hän huokasi ja halusi vaihtaa tarjoilijan juuri tuoman pasta-annoksen pitsaan. Tarjoilija kertoi hänelle, että siinä saattaa mennä nyt kauan, sillä ravintola on yhtäkkiä täyttynyt ja pitsa pitää tilata toisesta ravintolasta terminaalin toisesta päästä. Siinä saattaisi kuulemma mennä jopa kaksi tuntia. Tarjoilija oli sanonut meillekin, että pitsassa voi kestää, mutta meille hän ilmoitti15 minuuttia ja sen se veikin. Olkalaukkumiehellä meni vati nurin. Miten voi pitsassa mennä muka kaksi tuntia, hän miltei huusi. Ihmettelin sitä kieltämättä itsekin, mutta ajattelin, että tarjoilijalla oli jotenkin mennyt vati nurin tämän vaativan olkalaukkumiehen kanssa jo aikaisemmin. Mies kuitenkin halusi tilata pitsan ja tarjoilija kääntyi äkäisesti kannoillaan. Sitten mies otti haarukan käteensä ja alkoi näykkimään vaatimattoman näköistä pastaansa. Montaa haarukallista hän ei siitä kerinnyt ottaa, kun kaivoi taskustaan 20 taalaa, heitti sen pöydälle ja yritti häipyä ravintolasta. Tarjoilija sanoi, että on juuri tilannut sen pitsan, olkalaukkumies ei voisi nyt lähteä! Mutta olkalaukku heilahti ja mies hävisi ravintolasta.

Aivan mahtava näytelmä. Tomaattikeittoonkin tuli jotenkin makua enemmän. Mutta samalla ajattelin, että paluu arkeen oli tapahtunut. Olimme takaisin kiireisessä maailmassa, jossa tiuskitaan toisille ja käyttäydytään epäkohteliaasti. Tässäkään tarjoilijan ja olkalaukkumiehen näytelmässä ei olisi mennyt yhtään vatia nurin, jos molemmat olisi puhunut asiansa toisilleen nätisti. Jäin silti tarjoilijan puolelle, sillä meillä ei ollut hänen kanssaan mitään ongelmia. Olkalaukkumies sen sijaan vaikutti luonnostaan mulkvistilta, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa, tai ainakin vaatimaan sitä. Nyt hän ei saanut kuin pahan mielen ja purkaa sen varmasti seuraavassakin ravintolassa. Niin tai näin, Malawissa asiat oli toisinpäin. Olimme takaisin omassa maailmassamme.

Pitsa oli hädin tuskin syöty, kun Heli ilmoitti, että hän haluaa mennä kiertämään kauppoja…. En pystynyt sanomaan aluksi mitään, varsinkin kun juuri olin arvostellut olkalaukkumiehen vuorovaikutustaitoja. Mielestäni ilmaisin asian kuitenkin ihan nätisti, vaikkakin ehkä tiukalla äänensävyllä, että miksi helkkarissa meidän pitää mennä Addis Abeban lentokentän kauppoja kiertelemään, varsinkin kun minä ja pojat emme ole pirteimmillään?! Luulin, että tiukka äänensävyni toisi jyrkän vastalauseen selvästi esiin, mutta sain vastaukseksi kysymyksen, johon minulla ei ollut vastausta. ”Miksi olet aina niin kärttyinen mulle joka asiasta?”, oli Helin kysymysvastaus. Ensinnäkin ”aina” ja ”joka asiasta” mutta myös ”kärttyinen mulle” särähti vähän korvaan, ja yritin kuumeisesti keksiä vastausta, mutta sitten me lähdimme kiertämään kauppoja. En käsitä miten ne oikein sen tekevät, mutta metsästäjästä oli taas tullut keräilijä…

Niilalla alkoi silmä lupsua…

Onneksi kaupat oli nopeasti kierretty ja samahan se lopulta oli, missä me aikaa kulutamme. Siirryimme portille ja Niila roikkui silmät ristissä minun sylissä kun astelimme lopulta koneeseen. Noel sinnitteli hereillä ja omilla jaloilla aina omalle istuimelle asti. Heli ja pojat olivat omalla kolmen istuimen rivillään ja minä yksin käytävän toisella puolella. Kone täyttyi hiljalleen, mutta Helin edessä oleva penkkirivi pysyi tyhjänä. Se vaikutti lupaavalta meidän kannalta, ja kun koneen ovet menivät kiinni ja penkit olivat edelleen tyhjänä, kysyin lentoemännältä, jos voisin siirtyä siihen toisen poikani kanssa. Silloin meillä olisi hyvin tilaa kaikilla varsinkin, kun pojat olivat jo nyt melkein täydessä unessa. Lentoemo sanoi, että heti kun kone on noussut, voisimme siirtyä siihen. Arvasinkin melkein vastauksen ja aloin selittää Helille, että jos kone putoaa nousussa, meidät on sitten helpompi tunnistaa, kun istumme kaikki omilla penkeillämme… Heli tökkäsi minua ja pyysi olemaan hiljaa!

Sitten, juuri ennen kuin kone lähti liikkeelle, käytävää pitkin käveli nuori pari ja sujuvasti pujahti juuri siihen tyhjälle penkkiriville Helin eteen. Excuse me, sanoin minä. Kopautin tyttöä olkapäähän ja kysyin, että ovatko ne teidän paikat? Pariskunta saattoi olla Intiasta tai Pakistanista tai jostain vastaavasta Aasian maasta eikä englanti tainnut olla heidän vahvin kielensä, tai ainakaan tytön, sillä poika ei puhunut mitään, joten hänestä sitä oli vaikea päätellä. Tytöllä oli aluksi vaikeuksia ymmärtää kysymystäni mutta lopulta hän kysyi, että miksi minä kysyn sitä. Kerroin, että lentoemäntä oli luvannut sen paikan minulle ja pojalleni kunhan kone vain ensin nousee. Ennen nousua paikkaa ei saa vaihtaa. Tyttö katsoi minua hölmönä ja sanoi, että hänellä ja hänen miehellään oli paikat eri puolella konetta, joten he tulivat nyt istumaan vapaille paikoille vierekkäin. Mun mielestä hänen vieressä istuva poika näytti hiireltä eikä mieheltä, mutta en kerinnyt sanoa sitä, kun lentoemäntä tuli paikalle. Kerroin, että nuo paikat oli luvattu minulle ja pojalleni nousun jälkeen, mutta nyt tuo hiiripariskunta tupsahti siihen jostain. Lentoemäntä sanoi, että ne ovat nyt varattu. Että haluanko paikat jostain muualta koneesta? Mitä hittoa???? Nyt joku ei ymmärtänyt jotain ja ilmeisesti se olin minä! No en halua muualta mitään paikkoja vaan nuo vaimoni edessä olevat vapaat paikat. Ei minun englanti nyt mitään huippua ole, mutta ei kai tässä edes tarvita mitään kieliä. Eikö riittänyt, että näytin itseäni yksinäisellä paikalla ja käytävän toisella puolella silmät ristissä nuokkuvaa pikkupoikaa? Ei riittänyt. Hiiripariskunta jäi vapaalle riville ja lentoemäntä lähti tiehensä. Onneksi tulenteko on lentokoneessa nykyään kielletty. Sisälläni pullisteleva ruutitynnyri oli ainoastaan yhtä pienen pientä kipinää vailla! Että voi sylettää tuollainen touhu.

Hyvinhän se matka sitten sujui kuitenkin.

Onneksi, onneksi Noel suostui kiltisti nukkumaan lattialla vilttien kanssa ja nukkuikin ruuan jälkeen siellä ihan hyvin. Niila nukkui Helin jalkoja vasten myös ja Helikin sai hetken unta, mutta minä en kiehumiseltani nukkunut koko seitsemän tunnin aikana. Nuoren hiiripariskunnan käytös oli pöyristyttävää. Mimmi otti kengät pois ja pisti pitkin pituuttaan ja hiirulaismies katsoi jotain bollywood-paskaa kännykästään. Minä toivoin koko ajan, että Noel ja Niila olisi järjestänyt jonkun itkukohtauksen, että koko lentokone olisi saanut olla hereillä, mutta hemmetti vieköön nekin oli ihan kiltisti nyt. Ei lapsiperheille tarvitse etuoikeuksia jakaa, mutta kyllähän nyt järkeä saa käyttää. Jos minä ja Heli olisimme olleet hiiripariskunnan tilalla, niin luonnollisesti olisimme antaneet sen paikan lapsellisille. Uskon, että olisimme tehneet niin vaikka meillä ei olisi omista lapsista tietoakaan. Ja jos hiiripariskuntaa ei saa ajattelemattomuudesta syyttää, tai suoraan sanottuna tyhmyydestä, niin lentoemännällä olisi pitänyt olla pelisilmää ja ajaa hiiret tiehensä.

Lento sujui muuten kuin unelma. Jos edessä olevalla penkkirivillä olisi ollut alunperin täyttä, niin en olisi koko matkaa kironnut hiiripariskunnan olemassaoloa ja olisin varmasti vähän nukkunutkin. Jotenkin se seitsemän tuntia kuitenkin kului ja laskeuduimme Arlandan lentokentälle Tukholmassa joskus pitkälti puolen yön jälkeen. Oli käsittämätön tunne palata sivistyksen pariin, jos saan niin sanoa. Sekään ei haitannut mitään, että lentokoneen ikkunaan piiskasi räntää. Räntä ei haittaa, kun tietää, että kaikki toimii ja kukaan ei tuijottele. Olimme tehneet paluuta tulevaisuuteen jo 15 tuntia, mutta vasta Tukholmassa tuntui, että olemme todella palaamassa kotiin. Se tuntui niin hyvältä!

Vastaa