12 Ensimmäinen työpäivä (27.8.)

Aurinko hävisi taistelun kännykän ärsyttävälle herätysäänelle, ensimmäistä kertaa meidän aikana. Tosin Heli oli hereillä jo ennen sitä, kännykkä toimi vain ylösnousun merkkinä, ei herätyksenä. Ensimmäinen oikea työpäivä oli aluillaan, eikä uni ollut osunut silmään.

Vesi oli jo keitetty, kun minäkin saavuin auringon kanssa meidän viihtyisään pieneen ruokailutilaan. Tai eteiseen, tai keittiöön… se on hyvin monikäyttöinen tila, mutta nyt se toimi ruokailutilana ja käytti apunaan pöytää, jonka ääressä aloimme siemailemaan kuumaa pikakahvia. Olen hieman leppynyt kuuman pikakahvin suhteen viime päivien aikana. Maku on edelleen ihan hanurista, mutta se on kylmänä vielä syvemmältä. Ja näköjään on 50% mahdollisuus saada se aamulla kuumana, joten silloin kun sähköä on tarjolla, täytyy ottaa ilo irti vaikka irvistellen.

Pieni jännitys paistaa ilmeestä. Ensimmäinen työpäivä alkamassa.

Helillä oli jo Suomesta tuotu sairaanhoitajan työasu päällään. Sen sininen väri meinasi koitua ongelmaksi. Ei minulle kylläkään, metsästäjää ei haittaa, että vaimo pukeutuu sairaanhoitajan asuun, ja kun metsästäjän silmissä vilkkuu punaiset sydämet, niin asun värillä ei ole oikeastaan merkitystä. Mutta Malawissa sairaalan osastoilla pitäisi olla valkoinen asu, ainakin niillä osastoilla, joille Heli ja Anna olivat menossa harjoittelua suorittamaan. Onneksi koko harjoittelua ei tarvinnut perua vaan ongelma ratkaistiin vaihtamalla osastoa, koska valkoista pukua ei pystytty vaihtamaan. Malawissa valkoisia pukuja ei kasva puissa. Malawissa ei kasva mitään puissa, paitsi banaaneja ja mangoja.

Harjoittelu alkaa siis synnytysosastolla, jossa on siniset puvut käytössä, tai ainakin niitä saa siellä käyttää. He olisivat siellä alkuun pari viikkoa, jotta saavat ostettua valkoista kangasta ja teetettyä valkoisen sairaanhoitajan puvun muita osastoja varten. Pidempään olleet kanadalaiset vaihto-oppilaat auttoivat räätälin löytämisessä helposti, koska olivat itse törmänneet samaan ongelmaan. Lisäksi asun mukana ostettiin afrikkalaisesta kirjavasta kankaasta kietaisuhame, jota pidettiin sitten työasun päällä kun liikuttiin pihalla tai kaduilla.

Tämä väriasia oli minusta, ja muistakin vähän hassua, koska varmasti olisi tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana kuin työasun väri. Mutta se kertoo paljon tästä köyhästä kulttuurista. Symboleilla ja uskomuksilla samoin kuin auktoriteeteillä ja heidän kunnioituksella on Malawissa ja muissakin köyhissä maissa käsittämättömän suuri merkitys. Viranomaisia, poliiseja, kätilöitä, lääkäreitä jne. kunnioitetaan ja melkeinpä pelätään, ja auktoriteetin aseman saavuttaneet pitävät siitä tietysti kiinni. Työasuilla ja uniformuilla kunnioituksen ylläpitäminen on huomattavasti helpompaa, varsinkin kun suurin osa kansasta pitää neljä vuotta samaa paitaa ja kulkee paljain jaloin. Paikalliselle sairaanhoitajalle tai kätilölle työasu on tärkeämpi työkalu kuin voimme kuvitellakaan. He ovat itse sen hankkineet vähillä rahoillaan ja he ovat siitä ylpeitä. Heillä ei myöskään ole Uudenmaan sairaalapesulaa vaan joutuvat käyttämään samaa pukua vuodesta toiseen.

Pojatkin olivat jo tehneet kissamaiset aamuvenytyksensä, kun oveen koputettiin. Vahtimestari, tai mikä titteli Madidi Lodgen työntekijällä sitten olikaan, tuli kertomaan, että etukäteen tilattu tuktuk oli saapunut. Keräilijä antoi metsästäjälle ja kahdelle pienelle apinalle suukot, henkäisi syvään ja sukelsi ovesta ulos. Olimme poikien kanssa jälleen omillamme. En tiedä mitä siinä suukossa tapahtui mutta otin korin käteeni ja lähdin makuuhuoneeseen keräilemään.

Tuktukilla kauppaan.

Poikien aamupalan jälkeen oli kaupassa käynnin vuoro. Eilen jäi elintarvikkeita ostamatta kun kaupat olivat kiinni. Napattiin tuktuk lennosta pienen kävelyn jälkeen ja suunnattiin keskustan Shopriteen joka oli jo tuttu paikka, ja ajattelin että keskustan kaupasta löytyy kaikki tarvittavat.

Päästiin melkein toiseen hyllyväliin saakka, kun kuului RÄPS, ja koko kauppa aivan pimeäksi. Lähellä oli pari paikallista miestä ja kuulin toisen sanovan jotain toiselle chichewaksi. En ymmärtänyt siitä muuta kuin sanan ”Malawi” mutta veikkaan hänen sanoneen, että näin voi käydä vain Malawissa. Mutta olen kuullut, että myös Nepalissa voi käydä näin.

Poikien rehvakkuus oli tipotiessään ja he roikkuivat mun jaloissa. Olin näkevinäni isot ammolleen avatut silmät lippalakkien alta, mutta muuten olivat yllättävän hiljaa. Hekin olivat jo tottuneet, että sähköjä menee ja sähköjä tulee. Ehkä minuutin päästä generaattori ilmeisesti alkoi toimimaan ja valot palasivat. Pojat jatkoivat hyllyjen väliin niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.

Sähkön puute enteili muitakin puutteita. Kauppalistasta puolia ei löytynyt sellaisenaan vaan piti tyytyä korvaavaan tai melkein korvaavaan tuotteeseen. Esimerkiksi leipä, juusto ja makkara menivät uusiksi. Se ei kuulosta ongelmalta, mutta sitä se on, koska korvaava tuote voi olla hyvin arveluttavaa tai huomattavasti kalliimpaa. Sama toistui koko matkan aikana useasti. Ei kannattanut tottua mihinkään, koska todennäköisesti sitä samaa tuotetta ei ollut enää ensi viikolla saatavilla! Mutta kokemuksia ja vaihteluahan tänne lähdettiin hakemaankin.

Pystyisköhän tuohon itse koskaan?

Oltiin tuota pikaa jo altaalla pulikoimassa ja minä kirjoittelemassa rakasta päiväkirjaani. Sähköä riitti päivällä, joten hyödynsimme sen ja paisteltiin pottuja ja makkaroita. Kuulostaa yksinkertaiselta ja voin kertoa, että sitä se myös oli.

Heli singahti sisään sinisissään ja kertoi hurjasta ensimmäisestä päivästään. Helillä oli jo kokemusta Ugandasta ja alkeellisista oloista mutta tämä päivä oli silti yllättänyt. Lilongwessa on kaksi synnytyssairaalaa: maksullinen keskussairaala hieman paremmilla välineillä ja maksuton kunnallinen sairaala ihan sitten vaan jonkinlaisilla välineillä. Heli ja Anna työskentelevät nyt tässä kunnallisessa sairaalassa, Bwaila Hospitalissa. Siellä syntyy parhaimmillaan 60 pienokaista päivässä, joten ruuhkaa riittää kun saleja on vähän laskutavasta riippuen noin 10. Kätilöt hoitavat omatoimisesti miltei kaikki synnytykset ongelmista riippumatta, sillä osaston yksi lääkäri on käytännössä kiinni ainoassa sektiosalissa, jonne on käytävällä koko ajan jonoa. Jos synnytyksessä siis ilmenee jokin ongelma ja päädytään sektioon, niin jonon hännille vaan. Jonoa puretaan sitten saapumisjärjestyksessä, joten maallikkokin voi arvata miten siinä voi käydä. Tänään, Helin ja Annan ensimmäisenä työpäivänä, kaksi pienokaista ei jaksanut aloittaa maallista vaellustaan.

Potilaita ja omaisia odottamassa vuoroaan Bwailan pihalla. Odotusajat saattoivat olla pidempiä kuin suomalaisissa päivystyksissä. Jos siis pääsi saman päivän aikana sisään. Mutta kun on omaisuus mukana, niin mikäs siinä odotellessa.
Seinässä lukee ”Pidä minut puhtaana”!
Tämä vastaa ”dekohuonetta” eli käytetyt instrumentit tuodaan tänne ja pestään. Tuossa ruskeassa ämpärissä on klooriyhdistettä, joka tappaa bakteerit. Oliko nuo pöydällä olevat instrumentit likaisia vai jo pesty…. Ei kai sillä niin merkitystä ole!?

Malawin lapsikuolleisuus on monitahoinen asia. Alle viisivuotiaista malawilaisista menehtyy noin 40 jokaista 1000 syntynyttä kohti. Se on hurja määrä kun kotimaassamme vastaava luku on kaksi tai alle. Monitahoisuutta lisää se, että kaikkia menehtyneitä ei tiedetä kun ei tiedetä kaikkia syntyneitäkään. Ja vaikka Malawi ei ole Afrikan maista edes lähelläkään kärkeä (Keski-Afrikan tasavalta, Sierra Leone, Somalia = noin 90), se ei johdu mistään muusta kuin siitä, että Malawissa ei ole juurikaan ollut sotia tai pahoja levottomuuksia.

Synnytyssali…
…jossa sitten tupsahteli tällaisia.
Ja komplisoituneen synnytyksen jälkeen sali saattoi näyttää tältä!

Meidän keräilijät ovat siis astumassa melko hurjille alueille. En tiedä kuinka moni metsästäjä siellä oikeasti pärjäisi. Pelkkä synnytyssalin haju saisi heikomman pyörtymään, saati että siellä pitäisi tehdä töitä ja kohdata sen lisäksi veret seisauttavia kohtaloita. Se on kuitenkin arkipäivää Malawissa, ja siitä tulee Helille ja Annalle kaikessa kauheudessaan kultaakin arvokkaampi kokemus. Niin raakaa kuin se onkin.

Olin juuri havainnut Helissä jotain metsästäjän vivahteita kun se ilmoitti, että nyt lähdetään kauppaan. No mitä helv… mehän käytiin poikien kanssa aamulla! Mutta ei kuulemma ollut oikeanlaista leipää, juusto puuttui ja mitä vielä. Saakelin keräilijät, ne on niin tarkkoja joissain asioissa! Mutta minkäs teet, yritä siinä sitten pullikoida vastaan, kun jousipyssy on hukassa… tai omani taitaa olla myös poikki.

Kevään ensimerkkejä näkyi puissa jo elokuussa.

Oli pari tuntia auringonlaskuun, ja yritimme pitää siitä kiinni ettei jäätäisi kaduille kun viidakon lait astuu voimaan. Ehkä asiaa on vähän liioiteltu mutta ei me haluta ottaa varsinkaan lasten kanssa mitään riskejä sen suhteen. Käveltiin kuitenkin sinne, mutta tein selväksi että takaisin tultaisiin tuktukilla. En olisi halunnut koko kauppaan, joten en ajatellut myöskään kantaa niitä oikeita leipiä ja oikeita juustoja, jotka jo mielestäni makasivat meidän jääkaapissa. Heli myöntyi ja hymyili, joten unohdin mistä olin kiivastunut.

Valikoimahan siellä oli selvästi parempi, siitä ei päässyt mihinkään. Saimme ostokset tehtyä ja Heli oli tyytyväinen. Päiväbudjetti oli tietysti ylitetty, mutta niin tapahtuu jos käydään kaksi kertaa kaupassa.

Astuimme ostoskeskuksen viileydestä ulkoilman lämpöön, vaikka ei lämpöero kovin päätähuimaava ollutkaan. Paita oli hiessä koko kauppareissun. Tuktukeja ei näkynyt tietysti missään. Ja oliko se ihme? Tämähän on hieman syrjässä oleva hienosto-ostoskeskus, jossa kaikki käyvät omilla autoillaan. Eivät he tuktukeja käytä, ne ovat keskiluokalle tai alemmille, joilla ei ole omaa autoa. En tiedä mihin itse oikeasti kuulun, mutta olisin mielelläni ottanut tuktukin, jota olin tulomatkalla uhonnut. Ja näytin sen myös agressiivisilla askeleillani. Viiden litran vesikanisteri ei paina kuin viisi kiloa, mutta sen terävä kahva hiertää sormet verille. Eikä ne leivät ja juustotkaan ihan köykäsiä ole, ainakaan Helin ostamana. Käteni eivät kuitenkaan kerenneet venymään montaa millimetriä, kun viereen hidasti auto, jonka kuljettaja tarjosi kyytiä.

Kas näin heiluu hattu… ei, kun se onkin matkalaukku.

Olin jostain lukenut aiemmin, että Malawissa ei ole tavatonta ottaa ja tarjota kyytiä tuntemattomille. Se on yleinen tapa maassa, ja tietysti perustuu siihen että kyydin tarvitsijoita on paljon ja kuljettaja saa siitä pienen maksun. Kaikki toimii hyvässä hengessä, joten systeemihän on mahtava. Täällä ei ole samanlaista lakia kuin Suomessa, että kyydistä ei saa ottaa rahaa maksuksi ellei ole ammattiajolupaa ja muita tarvittavia viranomaisen myöntämiä oikeuksia. Heli ei oikein ollut kuitenkaan innostunut kun hyppäsin kyytiin kuultuani että 500 kwachaa riittää Madidiin. Kyseessähän saattoi olla vaikka rikollinen tai huijari tai jotain muuta ongelmaa. Niin saattoi, mutta olin niin hengästynyt pienestä spurtistani, että en ajatellut loogisesti.

Matkahan ei ollut pitkä, sen kävelee alle 15 minuutissa poikien kanssa. Mutta sillä matkalla selvisi, että kuljettaja oli pastori eikä rikollinen. Mukava mies ja halusi auttaa lähimmäisiään nähtyään, että kävelemme lasten kanssa pitkin tienposkea. Kyllä siinä käveli pari muutakin perhettä, mutta niillä oli tumma iho ja afrikkalaiset vaatteet, joten ilmeisesti he eivät erottuneet niin hyvin kuin me. Viime metreillä pastori kertoi, että tavallisesti tällaisesta matkasta pyydetään enemmänkin mutta hänelle riittää 500 kwachaa. Se oli kiva kuulla, koska noin läpinäkyvän kalastuskommentin jälkeen en olisi enempää maksanutkaan. Ilman kommenttia olisin voinut antaa toisenkin viisisatasen. Jälkeenpäin mietin, että olikohan pastori kuitenkin vain pyyteettömästi rehellinen, eikös pastoreiden pitäisi olla pyyteettömiä ja rehellisiä… No, en miettinyt sitä kovin kauan.

Me olimme poikien kanssa käyttäneet päivällä sähkön ja vedentulon hyödyksemme ja olimme peseytyneet lämpimän suihkun alla. Nyt vesi oli poikki, niin kuin sähkökin, joten Heli pulahti uimaan kylmään veteen ja kävi suihkussa niiden rippeiden alla, jotka putkesta ravistelemalla irti saatiin. Jotenkin täällä alkaa jo tottumaan näihin juttuihin, joten se sujui ilman pahempia kiroiluja. Ja ollaanhan me säästetty se ämpäri, joka saatiin Noelin oksennusepisodin aikana. Pidämme siinä 10 litran hätävaravettä, ja tiedämme, että sillä pärjää pitkälle.

Pojilla oli jumpsuitit päällä, joten oli aika ottaa kilpajuoksut altaan ympäri ennen nukkumaanmenoa. Istuskeltiin Helin kanssa altaan vierellä ja katseltiin taivaalle. Tähtinäkymä oli kaunis mutta rakennukset altaan ympärillä rajoittivat sen melko kapeaksi kaistaleeksi. Odotan iltaa jossain muualla, missä näemme koko maailman katon kaikkine tähtineen. Ehkäpä se tapahtuu jo ensi viikonloppuna, kun suunnitelmissa oli siirtyä Lilongwen ulkopuolelle ja Malawijärven ympäristöön.

Levolle laske luojani…

Malawijärven kirkas vesi oli mielessäni myös vaipuessani lakanoihin. Minä todella odotin jo ensimmäistä reissuamme. Silti ajatukset harhaili välillä Helin kertomuksiin synnytysosastolta. Sanonta ”on lottovoitto syntyä Suomeen” konkretisoituu täällä raa’alla tavalla, ja vaikka sillä tarkoitetaan hyvää… se tuntuu täällä pahalta! Mutta ei se miettimällä miksikään muutu, joten hyppäsin Malawijärven satojen akvaariokalalajien kirjavaan joukkoon.

This Post Has 2 Comments

  1. Mahtava blogi! Sohvamatkailun lisäksi tämä antaa pikkulapsiperhearkeen vertaistukea. Ja taas osaa arvostaa lämmintä suihkua ja hyvää terveydenhuoltoa.

    1. Kiitos, yritetään jatkaa samaan malliin. Juu, lämmin suihku ja kuuma kahvi… ahh, mitä ylellisyyttä!

Vastaa

Close Menu