16 Monkey Bay (31.8.)

Avasin silmäni ja huomasin, että aurinko oli tuonut kauniin aamun mukanaan. Pidätin kuitenkin oksennuksista vainoharhaisena hengitystäni kunnes olin varma, että yö oli oikeasti sujunut hyvin. Puhalsin hiilidioksidit ulos ja reippailin antamaan suukon vaimolleni, joka oli tietysti jo täydessä työn touhussa viimeisten pakkailujen kanssa. En kerinnyt saada kunnon otetta, joten hän livahti jonnekin nurkan taakse. Saaliin karkaaminen on aina metsästäjälle takaisku, mutta minä otin kuuman kahvini ja annoin siitä lähtevän hyvän tuoksun työntää mielestäni sivuun sen tosiasian, että reissuihin lähtemiset ovat aina jostain syystä stressaavia. Sitten maistoin kahviani, irvistin ja palasin todellisuuteen.

Tiesittekö, että hiilien lisäksi pyörällä voi kuljettaa tynnyreitä…

Olimme jo valmiit lähtöön mutta auto puuttui. Kävin respassa tekemässä vuokrauspaperit ja keskusteltiin vielä hinnasta. Yritin selittää, että nyt on perjantaiaamu ja me palaamme vasta sunnuntaina iltapäivällä, joten vuokrausaika ylittää noin kuudella tunnilla 2 vuorokautta. Mielestäni englantini ei ollut vaikeasti ymmärrettävää, mutta nyt tuntui siltä. Halusin vaan tietää mitä se kuusi tuntia maksaa, mutta he laskivat vain päiviä, eikä ylimenevillä tunneilla tuntunut olevan merkitystä. He vain ihmettelivät, että mitä minä tunneista horisen. No, ehkä laskenta toimii täällä eri tavalla, joten luovutin ja tyydyin siihen, että sopimus koskee kahta päivää.

…tai 4 metrisiä olkia…

Paperit olivat kunnossa, joten kaveri lähti näyttämään autoa. Musta Nissan Note odotti parkkipaikalla, päällepäin siistin näköinen pikkuauto. Ratti pelottavasti oikealla, vai pitäisikö sanoa väärällä puolella, mutta onneksi oli sentään automaattivaihteisto. Pakkailtiin rinkat kyytiin ja Annakin oli saapunut paikalle. Olimme sopineet, että Anna tulee Madidille, josta meidän on helpompi lähteä suoraan kohti määränpäätä sen sijaan, että poukkoilemme ensin kaupungin toiselle puolelle vasemmanpuoleisessa liikenteessä.

…tai sitten jotain… kulhoja, tai mitä lie!? Pyörällä voidaan kuljettaa mitä vain!

Auto oli pakattu ja kaikki istuivat jo paikoillaan kun vein takakonttiin viimeisen kassin. Madidi Lodgen vartija tuli vierelleni ja alkoi kohteliaasti puhuttelemaan. Hän oli ehkä lähellä 60 ikävuotta, pieni ja kalju mies. Auringossa hän siristeli silmiään voimakkaasti, ja se teki omien aurinkolasieni takaa melkein pahaa, mutta hän oli varmasti täysin tottunut siristelyynsä. Hän kertoi, ettei ole saanut tänään lainkaan aamupalaa ja että voisinko ehkä auttaa häntä jotenkin. Kun katsoin häntä hänen automekaanikon sinisessä haalarissaan, minulla ei ollut pienintäkään syytä epäillä häntä. Avun jakamisessa vain täytyy olla varovainen, koska nälkä kasvaa syödessä, valitettavasti. Takakontissa oli kuitenkin banaaniterttu käden ulottuvilla, joten repäisin siitä muutaman banaanin ja annoin ne hänelle. Sillä hetkellä sain ensimmäisen siunaukseni Malawissa, ja se tuntui aidolta. Aurinkokaan ei enää sokaissut niin paljoa ja näin hänen kirkkaat ruskeat silmänsä, ne eivät voineet valehdella!

Matka alkoi, peruutus sujui kuin vanhalta taksikuskilta ja eikun portista ulos. Laitoin vilkun vasemmalle mutta pyyhkijät lähtivät pyyhkimään rutikuivaa tuulilasia, säikähdin hieman karmeaa ääntä. Tulee olemaan vaikea muistaa, että viiksikytkimet ovat peilikuva siihen mihin on tottunut. Tuntui todella hassulta istua pelkääjän paikalla ja ohjata autoa. Sen sijaan vasemmalla puolella tietä ajaminen ei tuntunut hassulta, se pelotti.

Satunnaista näkymää matkalta.

Kaksi ensimmäistä risteystä meni hienosti, mutta kolmannessa käännyin vaistomaisesti oikeanpuoleiselle kaistalle. Onneksi ei ollut vastaantulijoita, joten kaarsin nopeasti vasemmalle. Suoraan ajamisessa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä mutta kääntymiset varsinkin vasemmalle olivat ihan karmeita kokemuksia toisinaan. Selvittiin kuitenkin kaupungin läpi ja olimme tiellä, jota saimme ajaa yli sata kilometriä samalla kaistalla. Se oli helpotus.

Olimme välillä huolissamme, kun pojat eivät olleet turvavöissä…

Olimme ajaneet ehkä 10 kilometriä. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, olimmehan kokonaan uudessa maailmassa. Molemmat tunnetilat nousivat kattoon ja sen läpikin kun edessämme seisoi yhtäkkiä koppalakki, joka nosti valkoisen hanskansa ylväästi ylös pysähtymisen merkiksi. Se oli niin valkoinen käsine ja niin ylväästi ylhäällä, että malawilainen automme olisi varmasti pysähtynyt vaikka olisin yrittänyt painaa kaasua. Ajoin sivuun ja kiroilin. Poliisi isossa koppalakissaan käveli niin hitaasti vierelleni että melkein nukahdin. Ikkuna oli valmiiksi auki, joten oli helppo vastata kohteliaasti tervehdykseen. Hän kyseli minne olemme menossa ja halusi ajokorttini. Hän katseli ja pyöritteli EU-ajokorttiani ja kyseli, onko minulla kansainvälistä ajokorttia tai jonkinlaista lupaa Malawin liikennevirastosta. Kädessään olevan ajokortin perusteella hän ei voi kuulemma olla varma osaanko ajaa vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja tunnenko Malawin liikennesäännöt. Klup, jouduin nielaisemaan ja hikikarpalot suurenivat otsallani välittömästi kun ajattelin pelkästään vilkunkäyttöäni hetki sitten. Jouduin kieltämään omistavani muita ajokortteja mutta kerroin olevani tottunut kuljettaja vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja muutenkin hyvä kuski. Pidin silmiäni kiinni aurinkolasieni takana ja toivoin kuulostavani uskottavalta.

Pienen keskustelun jälkeen hän hyväksyi ajokorttini mutta auton tuulilasissa oleva tarra oli kuulemma vanhentunut ja siitä tulisi sakko. Tarra kertoi katsastuksen olevan myöhässä. Poliisi sanoi, että se on auton omistajan ongelma mutta minun pitäisi nyt maksaa sakko, jotta päästään jatkamaan matkaa. Meinasin sanoa, että sittenhän se on hieman meidänkin ongelma mutta kysyin ensin sakon määrää. 10000 kwachaa eli 12€, joten selviäisimme siitä kyllä. Kävelin hänen kanssaan poliisiautolle, tai ainakin uskoin sen olevan sellainen, ja maksoin sakon. Sain kuitin muistoksi ja pääsimme jatkamaan matkaamme.

Liittyessämme takaisin tielle pelkäsin, että pyyhkijät lähtevät vilkuttamaan mutta tällä kertaa osuin oikeaan kytkimeen. Nostin käteni poliisille kuin vanhalle tutulle ja köröttelimme tiehemme. Kohtasimme matkalla vielä useita poliisin tarkastuspisteitä, mutta meitä ei enää pysäytetty.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä!

Heti sakkopaikan jälkeen näkymä alkoi muuttumaan, väri ei. Kaikki oli edelleen ruskeaa ja harmaata mutta talojen määrä harveni. Aina silloin tällöin pieni punainen koju piristi näkymää, mutta ei mieltä. Siitä tuli vain mieleen jonottamiset puhelinliittymiä hankkiessa. Katot vaihtuivat pellistä olkiin ja köyhyydellä ei ollut enää rajoja. Selvää autiota aluetta ei ollut koko 200 kilometrin matkalla pientä vuoristoetappia lukuunottamatta vaan siellä täällä oli savimajoja olkikattoineen, ja joskus niitä oli vain selvästi enemmän. Silloin tien varrella saattoi olla toreja ja myyntikojuja ja miljoona ihmistä. Minibussit pysähtelivät aina niiden kohdalla ja ihmisiä hyppäsi kyytiin tai pois. Ne olivat varmasti jonkinlaisia kyläkeskuksia. Tietä pitkin kulki ihmisiä, polkupyöriä ja valkoisia minibusseja. Muitakin henkilöautoja oli mutta selvästi vähemmän kuin kaupungin alueella.

Aasivankkurit päättymättömällä tiellä.
Vuohet olivat yleinen näky Lilongwen ulkopuolella. Tämä on Monkey Baysta, erään kaupan ulkopuolelta.

Yksi silmiinpistävä asia oli vuohet ja kanat. Niitä näkyi varmaan yhteensä tuhansia pelkästään tämän matkan aikana. Niistä päätellen Malawissa ei pitäisi ainakaan nähdä nälkää, eikä ihmisistä aliravitsemus välitykään. Pikemminkin he ovat vantteria, joskaan eivät kuitenkaan lihavia. Likaisia ja resuisia mutta vantteria.

Matka meni lopulta yllättävän hyvin ja helposti, vaikka kestikin miltei neljä tuntia. Asfalttia oli melkein perille asti ja vaikka se välillä oli varsinkin tien reunoilta rajusti halkeillutta, me pysyimme sillä koko matkan. Anna piti pojat kurissa takapenkillä ja paria sisällissotaa lukuunottamatta mitään suuria kansainvälisiä konflikteja ei siellä sattunut.

Parkkipaikalta meille avautui tämä näkymä.

Monkey Bay oli pienen pieni kaupunki tai kylä eikä oikeasti juuri edes erottunut matkalla nähdyistä kyläkeskuksista. Ehkä siellä oli muutama kaupan näköinen rakennus enemmän mutta nekin erittäin vaatimattomia. Lopulta Monkey Bayn laidalta kääntyi hiekkatie ja viimeiset 500 metriä oli sellaista kinttupolkua että mielessä kävi jo huijauskin, vaikka eihän me oltu maksettu vielä mitään, ainoastaan varattu huoneet. Lopulta saimme auton ehjänä jonkinlaiselle parkkipaikalle ja Mufasa Eco Lodgen merkki sai meidät huokaisemaan. Olimme perillä, ja kun ranta avautui silmiemme eteen, tunsimme olevamme paratiisissa, ainakin meidän mittarilla. Apinoita hyppeli lähipuissa, joten kylän nimen alkuperä varmistui heti kättelyssä. Rantabaari oli ison baobab-puun juurella, ja se toimi myös respana. Sieltä ystävällinen pieni ukkeli antoi meille avaimet huoneeseemme… ja pyyhkeet! Olimme unohtaneet pyyhkeet vaikka olimme lähteneet rantalomalle, tyypillistä. Tästä pitäisi antaa pyyhkeitä jollekin!

Rantabaari/respa ja lehdetön baobab-puu. Baobabit voivat olla jopa tuhat vuotta vanhoja.

Huone oli talossa, jossa taisi olla kymmenisen vastaavaa huonetta, puolet maatasolla ja puolet yläkerrassa. Kaikista näkymä hiekkarannalle ja sen takana avautuvalle Malawijärvelle. Itse huone oli pieni ja askeettinen eikä siellä ollut kuin kolme vaatimatonta sänkyä hyttysverkkoineen. Mutta eihän sitä tarvitakaan muuhun kuin nukkumiseen, ja hinta oli 25$ yöltä. Rinkat jäivät sinne huomaamattoman nopeasti ja pojat olivat vielä nopeammin rantaviivalla. Me aikuiset selviydyimme sinne myös mutta kiersimme rantabaarin kautta hakemassa janojuomat pitkän ajomatkan palkinnoksi.

Pahoittelen tätä kliseistä varvaskuvaa, mutta oli niin kauniit metsästäjän varpaat!

Istuskeltiin rantahietikolla ja pojat juoskenteli ja yrittivät vähän kastautuakin. Vesihän oli lämmintä, paljon lämpimämpää kuin missään altaassa, mutta pojat arasteli sukeltelua kalojen joukossa. Ilmakin oli lämmin, varmaan 27 astetta varjossa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa Malawissa oli todella rentoutunut olo. Oli jotenkin outo fiilis, että ollaan oltu kaksi viikkoa Malawissa. Se tuntui pitkältä ajalta, mutta edessä olisi vielä 12 viikkoa. Sitä oli jotenkin vaikea käsittää, joten oli parempi hörpätä raikas kulaus oluesta ja katsella kaunista maisemaa. Vesi kimalteli eri tavalla kuin mökillä Mikkelissä. Sielläkin on kaunista mutta Malawijärven kimaltelussa oli jotain taianomaista. Lisäksi oudon vaikutelman teki se, että monet puut olivat täysin lehdettömiä ja silti oli niin kuuma. Mikkelissä on ihan hemmetin kylmä, jos puissa ei ole lehtiä.

Illallista odotellessa Heli ja Anna kävelivät Monkey Bayn puolelle ostamaan vettä ja sipsejä. Me odoteltiin poikien kanssa rannalla. Illallinen tarjoiltaisiin pimeän tultua kaikille vieraille yhtäaikaa perinteisessä afrikkalaisessa isossa olkikattomajassa, jossa oli hiekkalattia ja avoimet seinät. Vaihtoehtoina oli kasvis- tai liha-annos ja se piti valita jo päivällä. Otimme yhden kumpaakin. Sama käytäntö toistui kaikissa tämän tyylisissä paikoissa missä myöhemmin kävimme.

Pimeä seurasi hämärää yhtä nopeasti kuin hämärä valoisaa, ja pian olimme pienten taskulamppujemme kanssa rannalla odottelemassa illalliskutsua. Olimme käyneet suihkussa erillisessä rakennuksessa asuinrakennuksemme takana. Sirkat siritti siellä ja Niilan kämmenen kokoiset hämähäkit juoksenteli piiloon kun vesihanat avattiin. Se oli villi kokemus mutta lämmintä vettä riitti ja tulimme puhtaaksi päivän hikoiluista. Illallinen noudatti vaatimattomuudessaan samaa kaavaa kuin asumuksetkin mutta kukaan ei jäänyt nälkäiseksi, minä ainakaan nuoltuani muiden lautaset puhtaaksi.

Kello lähenteli kahdeksaa ja olimme aivan valmiita nukkumaan. Yö oli kuuma, huomattavasti lämpimämpi kuin Lilongwessa, joka sijaitsee melkein 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Lilongwessa aamuyöstä on melkein kylmä ja peittoa tarvitaan. Tiesimme, että täällä järvellä ilma on yölläkin lämpimämpi, mutta kyllä kuumuus yllätti.

Suihkut olivat kyllä siistit, mutta hämähäkkejä juoksi seinillä ja rukoilijasirkat rukoilivat katossa. Ja yksi sammakkomieskin löytyi!

Yö oli muutenkin hyvin levoton, Niila heräsi itkemään puoleksi tunniksi keskellä yötä eikä syy oikein selvinnyt. Niila nukkui kyllä loppuyön vieressäni, ja Noel Helin vieressä mutta me Helin kanssa nukuttiin huonosti. Sängyt eivät olleet parisänkyjä, joten ahdasta oli. Ikkunoiden tilalla oli pelkät hyönteisverkot, joten äänet suorastaan tunkivat sisään. Aallot pitivät melkoista mekkalaa, samoin sirkat ja apinatkin. Hyttysiäkin tuntui pääsevän jostain verkkojen sisään. Se ei ollut mikään ihanneyö mutta toisaalta oli rentoa makailla kalsareillaan lämmössä ja kuunnella kaikkia niitä villin luonnon ääniä. Jollain oudolla tavalla nautin olostani. Ehkä Tarzan tunsi aikoinaan jotain samaa.

This Post Has 2 Comments

  1. Nostan kyllä hattua teidän perheellenne! Ootte sissejä. Voin kuvitella oman porukkani noihin oloihin, olisimme kriisiytyneet jo sata kertaa ja lapset on jo sentään 12 v ja 17v 🙂

    1. Kiitos, mutta sissitaitoja tarvitaan vasta meidän myöhemmissä reissuissa. Innolla odotan että pääsisin jo niitä kirjoittelemaan. Monkey Bay oli luxusta😉

Vastaa

Close Menu