18 Paluu Lilongween (2.9.)

Ah ihanuutta, kun aamulla silmiä avatessa tajuaa, että yö on väistynyt ilman ongelmia. Olin herännyt kyllä muutaman kerran mutta nukahtanut heti uudestaan, ja lopputulos oli kiitettävä. Ja sehän tässä kummastuttaakin! Olin sitten nukkunut hyvin tai huonosti, niin aamulla auringon noustua olo on kuitenkin aina virkeä. Sen täytyy johtua auringosta, tai sitten siitä, ettei tarvitse lähteä töihin…

Mufasa Eco Lodge, rantabaari. (Kuva: Anna Krasnova.)

Pojat olivat myös nukkuneet hyvin tai eivät ainakaan olleet meitä häirinneet. Ja virkeystasosta päätellen he eivät ainakaan ole menossa töihin. Heli nukkui, sanoisinko tyylilleen tunnollisesti hieman huonosti. Oli tietysti kuuma ja hikinen yö mutta enemmän häntä alkoi muurahaisten jälkeen inhottamaan koko huone, ja on tyytyväinen ettei siellä tarvitse enää nukkua. Kivilattia on kuulemma ällöttävä ja raot ovissa liian isoja ja ikkunoidenkin tilalla olevat hyönteisverkot ärsyttävät. Ötököiden mahdollisuus vai pitäisikö sanoa todennäköisyys on kieltämättä melko suuri mutta se on ihan yhtä suuri nyt kuin tullessa, jolloin kaikki oli muistaakseni aika ihanaa. Heli ei ollut samaa mieltä, mutta vetäydyin taistelusta ennenkuin aletaan syyttelemään sipsien heittelystä lattialle.

Käytiin kummitusjunassa pesuilla, ja minä rohkeimpana ihan suihkussakin. Viileä vesi raikasti kummasti hikisen ja kuuman yön jälkeen. Kuivasin ihon, astuin ulos ja aloin hikoilemaan. Ei ihme, että paikalliset haisee miltä sattuu. Eihän täällä kannata käydä suihkussa, kun siitä ei ole muuta hyötyä kuin sen hetken, kun on suihkun alla. Täällä katoaa nopeasti länsimainen puhtausajattelu enkä ollut oikeasti hikoilusta moksiskaan, hikoilu kuuluu päivään jokaiseen. T-paitakin oli kolmatta päivää päällä. Nyt se tuntuu käsittämättömältä, Suomessa ei tulisi kuuloonkaan, että pitäisin samaa aluspaitaa yhtä päivää kauemmin. Mutta ei se pahalta haissut vaikka kuinka tungin nokkani paidan kainalokankaaseen. Joko hajuaisti on adaptoitunut kaikkiin kuvottaviin hajuihin mitä Malawissa siellä täällä leijailee, jolloin kolme päivää käytetty t-paitani vastaa tuoksultaan ehkä jotain voikukkaa. Tai sitten täällä tulee juotua niin paljon vettä ja syötyä melko puhdasta ruokaa, ettei hikikään pääse happanemaan? Mene ja tiedä, sanoisi Juha Jokinen.

Lemppari leikkipaikka.

Aamiainen oli samanlainen kuin eilen, minulle full english breakfast ja muille lettuja. Full english -aamiainen pitää nimensä mukaisesti sisällään kaiken tarpeellisen: paistettua munaa, perunaa, tomaattia, makkaroita ja pekonia sekä siihen päälle papuja ja paahtoleipää. Olen kaksi viikkoa syönyt huomattavasti pelkistetymmin, joten se maistui niin etten saanut sanaa suusta. Ajattelin, että eläisin sillä helposti iltaan asti. Sitten näin muutaman paikallisen malawilaisen naisen, jotka kantoivat pyykkejä tai astioita korissa päänsä päällä, vauvat tietenkin selässä värikkään kankaan alla. Olivat varmaankin matkalla pyykkäämään järven rantaan.

Nielaisin juuri viimeisen pekoninpalasen, jonka olin jättänyt tarkoituksella viimeiseksi, koska siitä jäisi ihana rasvainen maku suuhun lopuksi. Se meinasi kuitenkin takertua kurkkuun, kun tajusin, että nuo pyykkärit eläisi molemmat kaksi päivää sillä määrällä ruokaa, jonka juuri söin. Ja minä selviäisin sillä ehkä iltaan asti… Se rasvainen maku ei ollut niin ihana enää.

”God is good shop” lukee katolla, mutta mitähän siellä myydään?

Olimme aamiaisen jälkeen nopeasti valmiita paluumatkalle. Kyllähän rannallakin olisi vielä viihtynyt, mutta auton palauttaminen oli pieni kysymysmerkki lähinnä hinnan suhteen. Tulomatkakin kesti miltei neljä tuntia yhdellä poliisin pysäytyksellä, joten oli parempi lähteä heti aamusta. Ties kuinka monta poliisia meidät tänään pysäyttää.

Kävimme baarissa maksamassa laskun, johon oli kertynyt yösijan lisäksi kaikki ruuat ja juomat, joita olimme baarista hakeneet. Summa oli noin 160€, jota pidimme todella kohtuullisena kun sen tosiaan suhteuttaa perheviikonloppuun Suomessa samoilla ruoka- ja juomamäärillä. Lisäksi vaihtelu Lilongwen hulinaan tuli kyllä tarpeeseen, vaikka onhan sielläkin meille vielä paljon uutta ja kummallista nähtävää ja koettavaa. Vaihtelu silti virkistää, ei siitä mihinkään pääse!

Savimajoja.

Stefano, italialainen kokki, halusi meistä vielä pienen videopätkän, jossa toivotamme hyvää syntymäpäivää hänen äidilleen suomen kielellä. What? Se oli ensimmäinen ajatus, mikä lävähti otsalohkooni. Minäkin olen antanut joskus todella typeriä lahjoja mutta tuo nyt on kaiken huippu. Obelix sanoisi, että ”hulluja nuo roomalaiset” ja siihen olisi ollut helppo yhtyä. Sitten Stefano, joka ei ilmeisesti ollutkaan Roomasta kotoisin, kertoi pyytäneensä samanlaisia videoita ympäri maailmaa eri ihmisiltä heidän omalla kielellään. Videolla olisi kuulemma kymmeniä eri kansallisuuksia, jotka toivottavat hyvää syntymäpäivää hänen äidilleen mitä erilaisemmissa paikoissa. Yhtäkkiä Stefanon video muuttuikin maailmanluokan taideteokseksi, joka varmaan saa vielä jonkun Emmy-palkinnon parhaasta dokumentista. Ja äiti saa varmaan parhaimman lahjan ikinä. Poika ollut vuosia matkalla, ja kerännyt kaikki ne vuodet silti videoita, joissa toivotetaan äidille synttärionnitteluja eli äiti oli ikään kuin ollut mukana matkassa. Aloin melkein itkemään siinä videolla, kun ajattelin Stefanon äidin herkistymistä sillä hetkellä, kun Stefano vie itsensä ja videonsa äidilleen sitten hänen syntymäpäivänään. Hitto, hulluja nuo roomalaiset silti on…

Hyvästelimme Mufasa Eco Lodgen ja sen sielun eli harmaahapsisen viskileidin. Hän kähisi meille turvallista matkaa, ja heilutti meille tupakkaansa. Kokka kääntyi kohti Lilongwea eikä vasemman puoleinen liikenne tuntunut vielä yhtään tutummalta. Vaati ihan yhtä paljon keskittymistä kuin tullessa mutta liikennettä oli onneksi vähemmän tässä päässä. Maisema oli myös ihan yhtä karua kuin tullessa mutta vuohia tuntui olevan vähemmän. Ehkä ne oli syöty viikonlopun aikana?

Ruiskumestari on aina valmis sammuttamaan, vaikka vähän jo hiiltynyttäkin maaperää.

Toinen asia mihin kiinnitimme paluumatkan aikana huomiota oli se, että pieniä maastopalon jälkiä oli tuhka tiheään. Pieniä tai hieman isompiakin mustia palojälkiä näkyi tien pientareilla ja myös kauempana rinteillä. Osasta nousi edelleen savua ja näkyi ihan liekkejäkin. Tätä samaa tapahtui myös Lilongwessa joten se ei ollut meille uusi asia mutta hämmästytti silti. Kukaan ei niitä vahtinut mitenkään, aivan kuin se olisi yhtä normaalia kuin auringon paiste tai sade taivaalta. Jostain syystä ne palot rajautuvat aina johonkin. Mitä ilmeisemmin maaperän täytyy olla niin kovaa ja savista ettei se jää kytemään vaan päältä palaa kaikki kuiva pois ja palo rajautuu itsestään seuraavaan ojaan tai polkuun. Paloautoja täällä ei taida olla olemassakaan. Helsingissä iso paloauto ja 6 miestä lähtee harvase päivä sammuttelemaan kauppakeskuksen tuhkakuppeja, ja täällä miltei viljellään tulipaloja eikä ainuttakaan paloautoa. Maailma on niin outo.

Näkymät olivat hulppeat.

Reitti Monkey Baysta Lilongween kulkee 15 miljoonaa vuotta sitten syntyneen Itä-Afrikan hautavajoaman reunalla olevan vuorijonon poikki. Kaikki suuret Afrikan järvet kuten myös Malawijärvi sijaitsee juuri tässä hautavajoamassa, missä mannerlaatat liikkuvat toisistaan pois päin. Afrikka onkin hiljalleen jakautumassa hautavajoaman kohdalta kahtia. Tosin siihen menee kai muutama miljoona vuotta, joten vielä ei kannata heittää kaikkia karttapalloja roskikseen. Reunoilla olevien vuorien huiput vaihtelee Malawissakin 1000-3000 metrin korkeudella mutta korkeimpana kohtana ison hautavajoaman alueella mahtailee itse Kilimanjaro, Tansanian puolella sijaitseva aktiivinen tulivuori, joka kohoaa miltei 6000 metriin saakka.

Valtavan hautavajoaman alueelle jäävä tuliperäinen maa ja suuret järvet ovat luoneet ihanteelliset olosuhteet monipuoliselle ja rikkaalle elämälle. Sieltä on löytynyt myös suurin osa ihmisen evoluutioon liittyvistä fossiileista eli alueen historia on myös rikasta. Kaikesta tästä rikkaudesta huolimatta sieltä löytyvät myös maailman köyhimmät valtiot. Malawi on yksi niistä ja joinakin vuosina se on vieläkin köyhempi. Silti sen tarjoamat maisemat salpasivat tällä hetkellä henkeä. Mieltä salpasi puolestaan ajatus siitä, että muutama miljoona vuotta sitten joku meidänkin esi-isä saattoi vaellella juuri näillä samoilla vuorilla. Moni asia on maailmassa muuttunut sen jälkeen mutta nämä maisemat… ne eivät ole juurikaan muuttuneet. Se on jotenkin pysäyttävä ajatus!

Nissankin pääsi potrettiin. Hyvin palveli meitä!

Matka sujui rattoisasti, ja siitä iso kiitos Annalle. Pojat olivat satavarmasti kiltimmin matkan kuin että olisivat kaksistaan olleet takapenkillä. Yhteensä 400 kilometriä takana, joten autoonkin oli muodostunut vääräpuolen ratista huolimatta jonkinlainen suhde. Se kääntyi kovin sujuvasti keskustan Shoprite-kaupan parkkipaikalle. Parkkipaikkakin löytyi mutta se ei tosin ollut mikään ihme, sillä itse kauppa oli kiinni. Niinpä, sehän on sunnuntai, joten kaupat menee kello 13 kiinni. Täällä oli vielä jonkinlainen kunnioitus sunnuntaita kohtaan toisin kuin kotona Suomessa, jossa sunnuntaista on tullut yksi arkipäivistä. Mutta onneksi koko Malawi ei ollut kiinni, jotta me länsimaalaisetkin saadaan pidettyä itsemme hengissä. Se tylsä länsimaalainen kauppakeskus Gateway oli tietysti auki, joten suunnistimme sitten sinne. Sieltä saimme tarvittavamme ja Anna samoin, joten ilta oli pelastettu.

Veimme Annan vielä lähiostarille, josta hän otti tuktukin campukselle. Meillä oli mukamas kiire palauttaa auto, ettei siitä tulisi paljoa lisämaksua. Lopulta, kun auton palautimme, ei kukaan ollut kiinnostunut mistään kellonajoista tai edes itse autosta. Jätin avaimen respan mukavalle neidille, joka sanoi, että katsotaan ne hinnat ja myös se sakko sitten huomenna kun esimies tulee töihin. Selvä, mikäs siinä. Afrikkalainen huolettomuus on kadehdittavaa.

Apinanleipäpuu eli baobab, tunnusomaisesti mahtavan paksu runko ja sitten ihan tavalliset oksastot.

Madidissa kaikki oli ennallaan, ja oli kiva palata ”kotiin”. Kiva reissu mutta oli kiva palata ”kotiin”. Se tuntui jotenkin oudolta, koska mehän olimme kaukana, yli 8000 kilometriä kotoa, mutta siltä se nyt tuntui. Laitettiin tavarat paikoilleen, ihan heti, kuten Helillä on tapana. No, ulko-oven kerkesin laittaa kiinni että ihan heti oli vähän liioitellusti sanottu. Laitettiin myös ruokaa, koska sunnuntaisähkö oli päällä. Riisi ei ollut ehkä ihan yhtä al dente kuin Stefanon spaghetit, joten Niila pisti hieman vastaan. Mutta välillä maistuu, välillä ei, se on vain hyväksyttävä. Jotenkin aina harmittaa kun lapsi ei syö silloin kun tarjotaan, mutta hitto vieköön, eihän sitä aina itsellekään vain maistu. Jos mulle rupeis joku tunkemaan lusikkaa suuhun kun ei oikeasti maistu, niin varmaan tinttaisin kuonoon. Se välillä unohtuu.

Helillä oli huomenna, pitkästä aikaa, työpäivä. Arki alkaa taas. Keräilijä lähtee metsästämään ja metsästäjä jää keräilemään. Olen keräillyt vasta oikeastaan yhden viikon, ja sekin hieman vajaa viikko. Mutta metsästäjät tekevät hätäisiä johtopäätöksiä, joten voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, ettei tämä keräily nyt pöllömpää ole. Ainakaan juuri nyt kun pojat nukkuvat jo. Huomenna voi altaalla olla toinen ääni kellossa, mutta se on vasta huomenna. Sinne on vielä pitkä aika, nautitaan nyt kun vielä voi. Vilkaisin, että Niila varmasti nukkuu. Sitten käänsin kylkeä ja laitoin silmäni onnellisena kiinni.

Vastaa

Close Menu