25 Köyhät kyykkyyn (9.9.)

Tänään meillä on tasan kolme viikkoa Malawia takana. 21 kertaa on aurinko noussut ja lämmittänyt meitä koko päivän eikä sateista ole ollut tietoakaan. Sää on pysynyt uskomattoman samanlaisena päivästä toiseen. Olen kerrassaan nauttinut siitä, että shortsit ja t-paidan voi pukea ulos katsomatta ja jälkeenpäin katumatta. Tämä siis käy minulle enemmän kuin hyvin, en kaipaa sateita enkä varsinkaan viileää ilmastoa.

Mutta taivaalla on vielä 81 päivää aikaa näyttää jotain muutakin osaamista. Sateetkin voivat olla eksoottisia kaikessa runsaudessaan, ja ne räjäyttävät koko Malawin vihreäksi ja eloon. Näkymä on kieltämättä todella kuiva ja karu nyt, joten olisi tietysti mielenkiintoista nähdä maa myös kauniisti vihreänä. Ehkä me jotain näemmekin, koska sateet voivat alkaa jo marraskuun puolella, jolloin olemme vielä täällä. Jos pysymme terveinä.

Monkey Bayn matkalta kuvattua.

Oli sunnuntai eli pyhä päivä. Se on oikeasti vielä pyhä päivä Malawissa ja kaupungissa ainakin on selvästi hiljaisempaa kuin arkena, kaupatkin menevät jo puolen päivän jälkeen kiinni, jos ovat edes auki. Emme ajatelleet tänäänkään tehdä mitään kummallisempaa, nautitaan vain vapaista. Juttelimme Helin kanssa, kuumien kahvien äärellä tällä kertaa, että olemme tosiaan olleet jo kolme viikkoa pois kotoa eikä ole ollut vielä koti-ikävää lainkaan. Olemme varmasti alitajuisesti asennoituneet niin pitkään reissuun, että mieli ei edes hakeudu vielä kotiin ettei tule paha mieli. Vaikka monista asioista mitä on jo tapahtunut, voisi tulla hyvinkin koti-ikävä. Sähkökatkot, vesikatkot, oksentelut, kaamea kahvi, jatkuva hiki, pöly ja likaisuus… eihän ne nyt maailmanlopun asioita ole, mutta kyllä ne voisivat kolmessa viikossa koti-ikävää aiheuttaa. Eihän ne kivoilta tunnu mutta jotenkin olemme kuitenkin adaptoituneet kestämään niitä eikä kotiinlähtö ole tosiaan käynyt mielessäkään. Ja täytyy koputtaa puuta sen suhteen, että ensimmäisen viikon oksentelut ovat nyt muisto vain. Sillä, että olemme terveitä, on tietysti todella iso merkitys.

Lilongwen keskustaa, ei tosin sunnuntaina kuvattuna.

Ja tietysti me odotamme meidän reissuja. Lilongwessa hengailu on suurelta osin nähty. Täällä ei ole juurikaan mitään. Jos turistioppaista etsii Lilongwen nähtävyyksiä, niin sieltä nousee Wild Life Center ensimmäisenä ja se on jo tuttu paikka. Toiseksi nähtävyydeksi nousee parlamenttitalo tai joku patsas, mitkä ei voisi sitten vähempää kiinnostaa. Näimme ne myöhemmin moneen kertaan eikä mielipide muuttunut millään lailla. Lilongwe itsessään on kaikessa köyhyydessään näkemisen arvoinen kokemus mutta se käy tylsäksi parissa päivässä. Nähtävyyksiä etsivälle turistille ei oikeasti ole mitään nähtävää, ja iltaisin vielä vähemmän, ellei ole fikkaria. Eikä pimeällä ole turvallista liikkuakaan. Lilongwe toimiikin sen sijainnin ja kansainvälisen lentokentän vuoksi tunnetusti ainoastaan läpikulkukaupunkina, josta on kohtuullisen lyhyet etäisyydet Malawi-järvelle sekä myös naapurimaahan Sambiaan.

Karua mutta kaunista. Kauneus ei ehkä tule kuvassa tosin esille, mutta näihin maisemiin voi oikeasti ihastua.

Reissut Malawissa ovat tosiaan niitä, joita odotamme ja pitää yllä motivaatiota Lilongwessa hengailuun. Parin viikon päästä teemme viikon reissun järvelle Senga Bayhin ja siinä yhteydessä käymme ensimmäisellä safarilla, joskin se on halpa versio oikeasta safarista. Oikealle safarilla menemme sitten jonain viikonloppuna tuon rantareissun jälkeen. Helihän on tietysti töissä arkipäivät lokakuun loppuun saakka. Marraskuussa olisi tarkoitus tehdä hieman pidempi reissu, todennäköisesti pohjoiseen ja lopulta Likoma-saarelle. Sinne kulkee legendaarinen höyrylaiva Ilala. Tarinat kertovat, että jos Malawin matkalla ei ole kokenut Ilalaa, ei ole kokenut todellista Malawia ja sitä katuu lopun ikänsä. Sinne siis. Mutta sinne on vielä pitkä matka.

Vietimme päivän altaalla, auringon helliminä. Altaalle saapui myös kolme jenkkityttöä aurinkoa ottamaan. Tai saattoivat olla Kanadastakin, ei ihan päästy selville aksentista. Olimme jo niin vanhoja asukkaita Madidissa, että tiesimme melkein kaikki siellä asustelevat vieraat, jotka viettivät tavallisesti korkeintaan kaksi yötä. Nämä tyttelit olivat ilmeisesti tulleet vain uimaan, koska heitä ei aikaisemmin ollut näkynyt. Tai eivät he uimaan uskaltaneet mennä ja katselivatkin kummissaan kun pojat pulikoivat tosissaan. Itseasiassa he olivat hieman ehkä harmissaankin kun pojat roiskivat ja pitivät tietenkin vähän ääntäkin. Ja se on juuri se syy, miksi haluan täältä hotelliympyröistä pois ja omalle pihalle rauhassa, vaikka altaan tilalla onkin kanala. Pojat ovat jo kotiutuneet tänne ja huutavat ja melskaavat kuin kotonaan. On todella ärsyttävä olla koko ajan kieltämässä kun hävettää muiden asiakkaiden puolesta. Tiedän, että etelä-afrikkalaiset eivät välittäisi pätkääkään omien lastensa huuteluista, se on nähty ja kuultu, mutta minä olen geeneissäni saanut sen verran herranpelkoisia kromosomeja, että en halua olla kenellekään häiriöksi. Mutta en haluaisi tukehduttaa poikien metsästäjän luonnettakaan.

Vielä muutaman päivän meidän takapiha näyttää tältä.

Heli teki päivällä avokadopastaa, ja voihan hellanduudelit sentään… Aivan fantastinen tuotos. Ymmärsin jälleen kielensyrjäni makuhermojen kautta mitä eroa on luontaisella keräilijällä ja metsästäjällä kun puhutaan ruuanlaitosta. Metsästäjän kokkaukset laajentavat vain vatsalaukun kun keräilijän kokkaukset laajentavat myös tajunnan. Se oli kulinaristinen orgasmi. Taustalla saattoi vaikuttaa se, että oltiin käytännössä syöty kolme viikkoa meikäläisen makkaraperunoita.

Ruuanlaitto on ollut hyvin yksinkertaista, vai sanoisinko tekijänsä mukaista. Mutta ei täällä raaka-aineetkaan ihan Stokkan herkusta ole peräisin. Hedelmät ja juurekset ovat kaupassa toisinaan hyvin huonokuntoisia, kanasta ja lihasta puhumattakaan. Aina ei myöskään löydä niitä aineksia mitä tarvitsee, joten kokkaus on jäänyt välillä vähän vajavaiseksi. Mutta vaikka se on ollut yksinkertaista niin kuin vähän kaikki täällä muutenkin, olen jotenkin nauttinut olostani. Olen jollain kierolla tavalla nauttinut siitä, että kaikki ei suju kuin strömssössä. Tekee hyvää elää vähän vaatimattomammin ja askeettisemmin, ja joutua oikeasti miettimään selviytymistä ihan arjen perusasioissa, jotka kotona sujuvat tylsän automaattisesti. Toisaalta, Helin avokadopasta oli suoraan strömssöstä, joten unohdin askeettisuudet hetkeksi.

Myöhään iltapäivällä, hetki ennen auringon hiipumista, istuimme vielä altaalla. Pojat olivat jo vaihtaneet uikkarit shortseihin ja leikit jatkuivat altaan reunalla. Me kuuntelimme bluetooth-kaiuttimella musiikkia. Tätä kirjoittaessani en muista mikä siellä soi mutta todennäköisesti Wild Beasts, Sia tai joku Helin spotify-listojen vakiobändi. Itse en tunne muita bändejä kuin hädin tuskin Aerosmithin ja Pearl Jamin. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä, koska MGT:n piristävä karvaus ja auringon viime hetkien kuuma kosketus loivat sointujen kanssa silmät sulkevan yhteisvaikutuksen. Siihen olisi helppo nukahtaa.

En kerinnyt sitä kuitenkaan tehdä, kun Madidin työntekijä, Richard tuli luoksemme juttelemaan. Hän on nuori, ehkä 25 tuntumissa oleva nuori mies ja työskennellyt hotellipoikana jo muutaman vuoden. Hän kertoi, että monen muun malawilaisen nuoren miehen tavoin hänkin olisi halunnut sotilaaksi mutta hänellä ei pituus riittänyt. Malawilaisen sotilaan pitää olla kuulemma pitkä. Itse olen heilunut jo kolme viikkoa pään verran muita ylempänä, joten ihmettelin kovasti, mistä Malawin armeija sitten sotilaansa saavat?! Richard oli ihan yhtä pitkä kuin näkemäni malawilaiset miehet. Mielestäni he ovat kaikki yhtä pitkiä, sataseiskyt senttisiä.

Richard on kuitenkin oppinut hyvin englantia, ja pystynyt käymään jonkinlaisen koulunkin, ja lopulta saanut töitä täältä Madidista. Se ei ole mitenkään itsestäänselvyys, varsinkin kaupungin ulkopuolella asuvilla on hyvin vaikea saada töitä, köyhyyden tai englannin kielen osaamattomuuden vuoksi.

Talot muuttuivat savimajoiksi vain muutaman kymmennen kilometrin päässä Lilongwesta.

Koulut on edellytys että oppii englantia, mutta ne ovat maksullisia ja sijaitsevat kaupungeissa. Vain varakkaimmilla on niihin varaa. Suurin osa malawilaisista asuu kylissä kaupunkien ulkopuolella, ja sieltä pois pääsy vaatii rohkeutta, itsekkyyttä, luonnetta, tuuria, sitkeyttä, pitkäjänteisyyttä ja lahjoja eli kaikkea mitä olympiamitaliinkin tarvitaan. Jos mikään edellämainitusta ei ole ongelma, niin raha on. Meidän lottovoittajien on sitä vaikea ymmärtää. Valtio lupailee parannuksia asioihin mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu, ja lopulta aina ihmetellään mihin kaikki rahat ovat hävinneet. Korruptiota tapahtuu Richardin mukaan paljon, vaikka sitä ei päättäjien taholta tunnustetakaan. Asiat kuitenkin muuttuvat hiljalleen, ja esimerkiksi lapsia ei tehdä enää niin paljon, koska nuoremmat malawilaiset ymmärtävät, että ei ole varaa elättää ja kouluttaa suurta perhettä. Meillä oli väestömäärän kehityksestä hieman toisenlainen käsitys, mutta Richard oli eri mieltä. Toivon, että hän oli oikeassa.

Richard kertoi myös, että Lilongwessa tavallinen asunto maksaa noin 15000 kwachaa (20€). Tämä kiinnosti meitä sen suhteen, että tuleva vuokramme on noin 25000 kwachaa eli ilmeisesti kuulumme hieman parempiosaisiin taloinemme. En voinut olla samalla miettimättä meidän Haagan asuntomme vuokraa. Meillä on kaupungin vuokrakämppä, 85 neliötä, ja sijaintiin nähden noin tonnin vuokra on kovin edullinen. Se vastaa Malawin rahassa noin 800000 kwachaa!!! Eli YHDELLÄ meidän Haagan kuukauden vuokralla voisi maksaa yli 50 kuukauden vuokraa Lilongwessa. 50! Eli yli neljä vuotta! Ja suurimmalla osalla malawilaisista ei ole siis varaa asua kaupungissa lainkaan. 80% malawilaisista asuu kaupunkien ulkopuolella, missä vuokrat tietysti vielä tippuvat. Siitä voi hieman yrittää suhteuttaa tätä köyhyyttä täällä.

Ei siis ihme, että Suomessakin on maahanmuuttajia niin paljon. Eivät he sotia aina pakoile vaan ihan vaan omia kotiolojaan. Joistakin maista, kuten Somaliasta, pakolaisia on vain enemmän. Se on tietysti rahakysymys mutta varmasti myös kulttuurikysymys. Malawilaiset ovat kilttejä ja tunnollisia ja yrittävät pyristellä vaikeuksia vastaan. Malawi on siitä onnellisessa asemassa, että varsinaisia sisällissotia ei historiassa juuri ole, joten sen suhteen on ollut turvallista. Mutta keskustelumme aikana olin näkevinäni myös Richardin silmistä, että ei pyristely Malawissakaan loputtomiin tule kestämään.

Pojat nukkuivat jo, ja Heli luultavasti tihrusteli kännykkäänsä toisessa huoneessa. Minä pistin pääni tyynyyn ja uppouduin omiin utopistisiin ajatuksiini. Jos rikkaista länsimaista annettaisiin oikeasti vaikka 5% maailman köyhille, ja oikeasti suoraan köyhille eikä välistä vetäjille, niin pakolaisongelmaakaan ei varmaan olisi. Ainakaan niin laajana kuin se nyt on joissakin maissa. En osaa sanoa, mitä se avustuksen pitäisi olla ja miten se toteutettaisiin mutta tasapaino on todella vääristynyt tällä hetkellä. Ahneet vievät ja muut vikisevät. Missään nimessä se ei saa olla suoraan jaettua rahaa vaan enemmänkin koulutuksen ja työllistymisen tukemista, ja se pitäisi tapahtua valvotusti.

Joku Ylen uutinen kertoi joskus, että noin 50 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin köyhempi puolisko maailman väestöstä. Heillä luulisi olevan jotain mahdollisuuksia tehdä asialle jotain. Heidän omaisuutensa on kullakin satoja miljardeja dollareita ja euroja, ja Malawissa yhdellä miljoonalla voisi palkata yli 2000 ihmistä vuodeksi töihin. No, varmaan he tekevätkin, ja tuleehan tänne kaiken maailman keräyksiä, mitä meidänkin kotitelkkarissa mainostetaan, mutta… täällä ei kyllä tunnu siltä. Jokaisesta kerätystä miljoonasta päätyy oikeaan osoitteeseen vain murto-osa, sanokaa minun sanoneen.

Täällä asuvat maailman köyhimmät ihmiset. Sinne ovat syntyneet, eikä poispääsy niin vaan onnistukaan.

Ei kaiken tarvitse tasan olla. Se joka kyntää isomman pellon, ansaitsee isomman sadon. Ja joku osaa käyttää kyntäjiä hyväkseen ja vie potin tekemättä itse juuri mitään. Niin se vain tulee aina olemaan. Mutta joku suhteellisuus voisi ahneudessakin olla. Nyt näissä tulo- ja varallisuuseroissa ei ole mitään tolkkua. Ähh… pitää alkaa nukkumaan ennen kuin oksennan. Eikä unentulossa tainnut kauaa mennä. Sen verran länsimaalainen minäkin olen.

Vastaa

Close Menu