28 R.I.P. Mikkelin Ukki (12.9)

Meidän toiseksi viimeinen päivä Madidin Airbnb-lukaalissa alkoi samoilla rutiineilla kuin 19 edeltäjäänsä. Olin vain huomattavasti väsyneempi kuin yleensä koska jo toista yötä peräkkäin olin nukkunut todella huonosti. Mitään syytä sille ei oikein löytynyt, ei ollut kuuma eikä kylmä. Uni ei vain meinannut tulla silmään ja pyörin kyljeltä toiselle etsiessäni hyvää nukahtamisasentoa. Mutta ei sitä oikein löytynyt. Minä nukun aina hyvin ja sikeästi, joten oli outoa pyöriä unettomana Lilongwessa. Kuuma kahvi kuitenkin piristi, ja pojat pitävät huolta siitä, että hereillä pitävää aktiviteettia riittää.

Madidin kaksoset, valmiina altaalle.

Tänään oli tarkoitus mennä selvittelemään sähkösopimuksia ja veden tuloa sinne uuteen kotiin, jonne huomenna siirtyisimme. Me hakeudumme Bwaila-sairaalaan puolilta päivin, josta meidät kaikki sitten noudetaan ja viedään oikeisiin osoitteisiin. Janet on järjestänyt kuljettajan meille käytettäväksi. Toivottavasti myös auton.

Heli oli jo lähtenyt aikoja sitten töihin, ja me olimme selviytyneet aamupalasta. Löysimme itsemme altaalta, minä kirjoittelemassa päiväkirjaa ja pojat tietenkin pulikoivat ja metsästivät ötököitä tai mitä ne nyt sitten puuhastikin. Mammalta eli äidiltäni tuli viesti whatsup-ryhmäämme, joka oli luotu tätä Malawin reissua varten. Mikkelin ukki eli äitini isä oli nukkunut yöllä pois. Hän oli potenut keuhkokuumetta, joutunut edellisenä yönä sairaalaan ja seuraavana yönä hänen vanha ja kovia kokenut sydämensä oli lyönyt viimeisen kerran. Tuo sydän oli jo kerran käynnistetty uudestaan melkein kaksi vuotta sitten ja ukki oli saanut monta hyvää kuukautta lisäaikaa. Niiden kuukausien aikana hän muutti mummin kanssa lähemmäksi palveluita, ajeli pappamopolla kaupungilla ja eli tavallista vanhusten elämää, ehkä jopa hieman parempaa sellaista.

Olen itse ollut työni puolesta kymmenissä elvytyksissä mukana eikä ne useinkaan valitettavasti pääty hyvin. Se saattaa joskus jopa tuntua turhauttavalta, että miksi elvytyksiä edes tehdään. Oma ukkini on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että alkujaan epätoivoinen tilanne muuttui lopulta useaksi ilon kuukaudeksi, miltei muutamaksi vuodeksi, ja monelle ihmiselle, ei vain hänelle itselleen. Onnistuneilla elvytyksillä voi olla tavattoman suuri merkitys potilaan lähipiirille vaikkei se elvyttäjille koskaan oikein välitykään. Tämä ukin toinen sydänpysähdys tapahtui siis tavallaan jo yliajalla, ja vaikkei kuolema koskaan ole suruton tapahtuma, se oli kuitenkin varmasti hieman helpompi hyväksyä nyt. Mikkelin ukki oli pois nukkuessaan 86 vuotias.

Portaat taivaaseen.

No niin, sitten päästäänkin kummitustarinoihin. Itse en usko yliluonnolliseen enkä hengellisiin höpötyksiin. On hienoa, että monet ihmiset saa niistä turvaa ja onnellisuutta enkä minä väheksy niiden antamaa voimaa, siis niille, jotka niihin uskoo. Minut on kirottu insinöörin aivoilla ja olen täysin uskon kun näen-tyyppiä. No, nyt en nähnyt mitään kummallisempaa, en edes unia mutta sehän juuri outoa onkin. Nukuin nämä menneet kaksi yötä todella huonosti, tavoilleni todella poikkeuksellisesti. Juuri ne yöt kun ukki joutui sairaalaan ja nukkui pois. En edelleenkään usko hölynpölyihin (anteeksi jos termi jotakin loukkaa), mutta onhan se kieltämättä todella outoa sattumaa, että näin kävi. Ja toisaalta hieman lohdullistakin… maailmassa saattaa sittenkin olla jotain yliluonnollista tai ei järjellä selitettävää. Olisihan maailma sillä tavalla huomattavasti mielenkiintoisempi! No, en käänny vielä mihinkään uskontoihin enkä ala edelleenkään uskomaan horoskooppeihin.

Hyppään tässä vaiheessa ulos päiväkirjastani ja kerron muutaman sanan ukistani. Yritän tehdä sen ytimekkäästi, ja pahoittelen, että eksyn hieman alkuperäiseltä polultani mutta mielestäni niin vain kuuluu nyt tehdä. Ukkini oli 45 kun minä synnyin eli melko nuori isoisä nykymittapuulla. Minä olin ensimmäinen lapsenlapsi, joita sittemmin hänelle kertyi 16. Lapsenlapsenlapsiakin kerkesi siunaantua ainakin saman verran, en oikein itse ole pysynyt serkkujeni lapsikatraissa laskuissa.

Ukki oli kotoisin Karjalan kunnailta ja toi vanhimpana lapsena sotien aikaan perheensä omaisuuden hevoskärryillä Suomen puolelle muiden evakkojen kanssa, kahteen kertaan. Jos en väärin muista, hän oli ensimmäisellä reissulla kymmenen vanha, toisella 13. Muu perhe tuli muilla kulkupeleillä ja isähän oli tietysti sodassa. Hän toi kärryn siis yksin, erossa perheestään, joskin toki muiden kyläläisten kanssa. Elämä oli kovin erilaista silloin, nykyään ei voisi kuvitellakaan, että 10-vuotiaalle antaisi roskien vientiä suurempaa vastuuta, saati että ne suostuisi sitä tekemään. Ei näitä aikakausia tietysti voi täysin verrata eikä ole tarviskaan mutta kovia juttuja ovat sota-ajan lapset kokeneet. Elämä johdatti ukin kuitenkin oman perheen kanssa myöhemmin Nurmijärven Klaukkalaan, joka tuli minulle tutuksi mummolana ennen kuin he muuttivat Mikkeliin. Ukki oli kirvesmies henkeen ja vereen, ja rakensi vielä 7-kymppisenä viimeisen talonsa.

Ensimmäisenä lapsenlapsena ja siskoni kanssa pitkään ainoina sellaisina, meillä oli erilainen etuoikeus tutustua nuoreen ukkiin. Hän oli kuitenkin vasta viisikymppinen kun vei minut ensimmäisen kerran kalaan Hanhijärvellä, jossa hänen rakentamansa mökki tukevasti seisoi. Kalareissuille lähdettiin joskus ennen kello viittäkin ja ne saattoivat kestää useita tunteja. Meillä oli eväät mukana, kahvia ja mehua sekä jälkiuunileipää juustolla ja makkaralla. Minä toimin soutajana, aina, ja niin kauan kuin muistan. Ukki istui perällä hiljaa ja ohjaili pienemmällä melalla meidät niille hyville apajille, jotka oli vuosien saatossa oppinut. Kalareissuilla ei juurikaan keskusteltu mitään, siellä kalastettiin. Ukki sai yleensä aina enemmän kalaa, ja ihmettelen ehkä edelleen, että mistä se johtui. Kertaakaan en muista, että olisin kaivannut järveltä kotiin vaikka todella saatoimme istua onkimassa useita tunteja, juurikaan mitään puhumatta.

Mikkelin ukki. Moponsa vierellä.

Teini-ikäni jälkeen Mikkelin reissut vähenivät ja viimeisen 15 vuoden aikana suorastaan romahtivat. Syitä on monia eikä niitä ole tässä tarpeellista ruotia sen enempää. Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen eikä aikaa meinaa riittää välillä lähimmille ystävillekään, mikä on sääli. Ehkä viimeisinä vuosina suhteemme olisi voinut olla läheisempi, olisin voinut yrittää käydä enemmän mutta nyt tämä meni näin, ja se meni niin ihan luonnollisesti. Minulla oli oma rikas aikani ukin kanssa, eikä niitä kalareissuja voi kukaan viedä muistoistani. Ne riittävät minulle.

Palaan taas Malawiin, ja Madidin altaalle. Olin kaiketi ollut ajatuksissani, koska aika oli kulkenut huomaamattomasti jo päälle yhdentoista. Hemmetti, meidän piti olla Bwailassa kello kaksitoista. Äkkiä kylmää tähteeksi jäänyttä pitsaa naamaan, reppu selkään ja Lilongwen pölyisille kaduille etsimään tuktukia.

Päästiin ehkä korttelin päähän, kun samainen kuski, joka kerran aikaisemmin oli meidät ilmaiseksi vienyt Crossroadsille, ilmestyi taas autollaan vierellemme. Hän kysyi matkamme määränpäätä, ja kun kerroin menevämme Bwailaan, hän lupautui meidät mutta kysyi yllättäen paljon maksamme. Sanoin, että 2000 kwachaa, minkä ollaan pari kertaa maksettu tuktukilla. Hän kuitenkin tinkasi heti hinnan 3000:een joten sanoin ystävällisesti ”no thanks, we will walk”. Hän ei varmaan kuullut äänensävyssäni poikkeavaa, mutta se oli muuttunut. Minua ärsytti tuollainen piilevä ahneus. Jos hän olisi hyväksynyt sen 2000 kwachaa, mikä matkasta on aivan kelpo hinta, niin olisin voinut lopulta heittää vaikka sen tonnin ylimääräistä. Mutta tuollainen selvä rahastusyritys ärsytti ja päätin, etten hänen kyytiin enää astuisi vaikka olisi kyydinnyt ilmaiseksi. Hän yritti muutaman kerran tiputtaa hintaa ja olisi lopulta vienyt meidät sillä 2000 kwachalla minkä tarjosin aluksi mutta pysyin päätöksessäni ja jatkoimme kävelyä. Hän varmaan ihmetteli koko touhua, ja kaasutteli lopulta tiehensä. Toivottavasti oppii jotain.

Saimme tuota pikaa lennosta tuktukin ja maksoimme matkasta 1500 kwachaa. Bwailan pihalla meille jäi kuitenkin vielä aikaa, joten istahdimme Helin osaston lähellä olevan puun alle varjoon istumaan. Olimme oppineet odottamaan maassa maan tavalla. Emme kuitenkaan kauan kerinneet istumaan kun läheisestä baarista tuli myyjä hakemaan meidät hänen vaatimattomalle terassilleen tuoleille odottamaan. Hän muisti meidät, tai oikeastaan pojat, koska hän tuntui puhuvan vain heille. Olimme edellisellä kerralla juoneet muutaman limun hänen baarissaan ja hän oli ihastunut vaaleisiin pikkuviikinkeihin, jotka menivät edelleen jalkojeni taakse piiloon. Yritin sanoa, että voimme istua täällä puun alla odottamassa vaimoani, mutta hyvin vakuuttavasti hän suorastaan työnsi meidät terassin suuntaan.

Baari oli vanha merikontti, mikä oli muokattu todella askeettiseksi baariksi, josta ilmeisesti sairaalan henkilökunta, ja muutkin, kävivät ostamassa lounasta ja juotavaa. Kontin sisällä oli myyntitiski, ja takana oli iso wokkipannu avotulella ja siellä paisteltiin nsimaa eli malawilaista pikaruokaa. Maissiriisikakku ja lisukkeeksi esimerkiksi paistettua kanaa, kurpitsanlehtimössöä tai oikeastaan ihan mitä vaan mistä irtoaa hieman makua muuten mauttomaan maissiriisikakkuun. Hinta ei ollut lounaslautaselle todellakaan paljoa mutta tässäkin baarissa asioivat vain puhtailla kauluspaidoilla tai hamepuvuilla varustetut parempiosaiset henkilöt, ilmeisesti sairaalan lääkäreitä tai muita työntekijöitä. Kirjaviin kankaisiin kiedotut kyläläiset katselivat meitä puiden alta ja söivät omia eväitään. Ostin kohteliaisuuttani yhden limun, jotta en tuntisi syyllisyyttä istua vaatimattoman terassin rikkinäisellä tuolilla. Pojat metsästi heinäsirkkoja. Jotenkin olisin mieluummin istunut puun alla…

Heli ja Anna tulivat kohta, ja kuskinkin olisi pitänyt tulla myös. Kyllähän pihalla autoja liikkui mutta yhtään sopivaa koulun järjestämää kuljetusvaihtoehtoa emme havainneet. Odotimme vartin verran ja olimme jo luovuttamassa kun vanha Toyota kaarsi eteemme ja kuljettaja jostain syystä tunnisti meidät heti. Taisimme erottua porukasta aika helposti. Hyppäsimme kyytiin ja kuski kyseli minne olisimme menossa? Hän ei tiennyt missä sähkö- ja vesisopimuksia tehdään. Olin ollut hieman skeptinen sähkösopimuksen onnistumisen suhteen, mutta luulin, että kuski sentään tietäisi minne olimme menossa. Janet oli saanut järjestettyä meille kyydin mutta ilmeisesti ei ollut kertonut kuljettajalle mitään muuta. Selvittelimme hetken asiaa ja päädyimme lopulta ajamaan koululle, jossa kuski käy kysymässä muilta kuskeilta neuvoa. No, mikäs siinä, ei ollut kiire.

Koulun pihalla minä jäin poikien kanssa autolle potkimaan renkaita, Heli ja Anna etsivät Janetia ja kuski lähti kyselemään muilta kuskeilta vesilaitoksen osoitetta. Minä naureskelin itsekseni ja päivittelin koko touhua. Nauru alkoi kuitenkin 40 minuutin kohdalla hieman hyytymään, kun poikien kanssa alkoi kivet, ötökät, kepit, pullonkorkit ja erilaiset metalliroskat pihalta loppumaan. Ketään ei kuulunut eikä näkynyt, ja hetken luulin että meidät oli kyllä nyt unohdettu. Sillä hetkellä kuitenkin kuski saapui ja kertoi, että nyt hän tietää missä vesilaitos on. Teki mieli sanoa, että ”well done, Sherlock!” mutta tyydyin hymyilemään väkinäisesti. Keräilijätkin vastasivat vihdoin viesteihini, odottaisivat pääportilla, joten ajoimme sinne. Olivat jääneet Janetin kanssa suustaan kiinni.

Kuski ajoi meidät Game-kompleksille. Hemmetin seitsemäntoista… Sekä sähkö- että vesitoimisto olivat kauppakeskuksella, mikä on meille aivan tuttu ja oikeastaan ihan kävelymatkan päässä Bwailasta. Eihän meillä tosiaan kiire ollut mutta tähän meni nyt melkein kaksi afrikkalaista tuntia selvittämään tällainen hyvin yksinkertainen asia. No, pääasia, että päästään asiaan. Heli ja Anna menivät poikien kanssa kauppaan ja minä sähkötoimistoon. Se oli iso halli, jossa toisessa kulmassa oli luukkuja, joille oli iso jono. Muutama muukin luukku oli huoneen toisella puolella, mutta jotenkin ne eivät näyttäneet olevan minua varten, joten heittäydyin suoraan siihen isoon jonoon. Yritin jonosta vaklailla, mitä luukuilla tapahtuu, koska ei ollut harmainta aavistustakaan miten tässä nyt pitäisi toimia eikä missään ollut mitään ohjeita. Minulla oli uudelta talolta otettu mukaan sähkömittarin numero, ja siihen numeroon kuulemma voisi ostaa yksiköitä. Se oli ainoa mitä touhusta oli selvillä.

Jonotus kesti yli tunnin. Osittain varmaan sen vuoksi, että jonotuksen aikana sattui kaksi 5 minuutin sähkökatkoa. Aika vakuuttavaa touhua, koska olin kuitenkin sähkötoimistossa. Lopulta pääsin kassalle, ja siellä asiat onneksi toimi kuin junan vessa. Sain 20000 kwachalla eli noin 25 eurolla kuitin, jossa oli pitkä numerosarja. Se pitäisi syöttää talossa olevaan mittariin, jonka jälkeen sähkön pitäisi toimia. Sähköyksiköitä olisi 25 euron edestä käytettäväksi. Ei ollut pienintäkään hajua, mitä se tarkoittaa käytännössä mutta sillä pitäisi päästä hyvin alkuun.

Vesitoimistossa ei ollut jonoa, joten olin heti kassalla. Kerroin mihin osoitteeseen tarvittaisiin vettä, ja ilmeisesti virkailija tarkasti jotain koneelta. Hän kertoi, että vettä tulee tuohon osoitteeseen, ja lasku tulee sitten käytön mukaan. Ei ollut tosin hajua minne lasku tulee ja mitä se mahdollisesti olisi, mutta se tieto riitti meille.

Päivän tavoitteet oli saavutettu. Sähköä pitäisi olla ja vettä pitäisi tulla. Totuus selviää sitten huomenna kun talolle muutamme. Nyt oli aika käydä Kibokon sisäpihalla hieman levähtämässä ja sammuttamassa jano. Olin oikeastaan taas odottanut koko päivän jotain, joten tuntui hyvältä vähän istahtaa ja hörppiä viileä olutta ilman että piti odottaa yhtään mitään. Päiviteltiin hetken taas paikallista touhua. Yksinkertaisesta asiasta saatiin monimutkainen show. Suomessa nämä olisi todennäköisesti hoitunut muutamalla puhelinsoitolla. No, tasan ei mene onnen lahjat… Malawissa ei sada koskaan räntää!

Viimeinen ilta koitti Madidissa sinne tuktukilla hurautettuamme. Pakkailimme rinkkoja ja istuttiin hetki altaallakin vielä viimeisen kerran. Mietimme Helin kanssa, että aika mieletön Airbnb-kokemus joka tapauksessa. Kun varasimme tämän Suomesta käsin, ei meillä ollut pienintäkään aavistusta, että tämä olisi hotelli, ja että meillä olisi esimerkiksi uima-allas käytössä. Meillä ei olisi juurikaan valittamista tästä paikasta, jos nyt sähkö- ja vesikatkoja ei oteta huomioon. Olemme viihtyneet täällä. Silti uusi talo tuntui houkuttelevalta sen tarjoaman oman rauhan vuoksi, ja siirtyisimme sinne todella mielellämme. Saattaisimme kuitenkin ehkä palata tänne muutamaksi viimeiseksi yöksi, ennen kuin palaamme Suomeen. Ei tehdä kuitenkaan varausta vielä, koska sinne on vielä kaksi kuukautta.

Yksi päivä ja yksi pitkä taivallus on juuri saatu päätökseensä.

Luin jälleen Miinaa ja Manua Niilalle. Uskomatonta, miten se jaksaa kuunnella samaa tarinaa illasta toiseen. Minäkin voisin lukea sen melkein silmät kiinni, mutta en voi, koska nukahtaisin. Tosin nyt nukahdin melkein muutenkin, sen verran väsynyt olin viimeisen kahden huonosti nukutun yön jäljiltä. En voinut olla miettimättä niiden yhteyttä ukin kuolemaan. Ihminen, joka oli mahdollistanut minunkin olemassaoloni, oli nyt poissa. Kunnioituksesta sitä kohtaan voisin nukkua monta muutakin yötä huonosti, mutta jostain syystä luulen, että nukun ensi yönä hyvin. Uskon, että saan myös kalaa. Joskaan en niin paljon kuin veneen perällä istuva vanha herra.

This Post Has 4 Comments

  1. Näitä kirjoituksia jo oikein odottaa! Ja ihana ukki varmasti ollut Sinulla!

    1. Kiitos! Ukki oli ihana, ja kun olin nuoremppi, niin myös vähän lihava. Mutta niinhän ukkien kai kuuluu ollakin… 🙂

  2. En ole nyt ihan varma voiko olla mahdollista, että samainen Mikkelin ukki aikoinaan kuljetti meidät hyvin säilyneellä klassikkomersullaan mökillenne? Kyse oli fillarireissustamme. Jäi mieleen, että ukkisi taisi olla rattimiehiä – siinä määrin hienosti hiekkatiellä mersu taittui mutkiin 🙂

    1. Kyllä vaan, sama ukko. Hyvin säilyneellä klassikkomersulla tarkoitat varmaan vain vähän ruostunutta mannemersua. Siitähän taitaa olla parikymmentä vuotta eli auto vaihtui vielä monta kertaa ja lopulta ukki ajeli vielä kuvan invamopolla. Mutta menopeli piti olla loppuun asti. Olet siis oikeassa, rattimiehiä koko iän.

Vastaa

Close Menu