29 Muuttohässäkkää (13.9.)

Olin ollut oikeassa, nukuin oikein hyvin ja levollisesti. Kalasaaliita en tosin muista. Sikeästi nukutun yön jälkeen on mahtava herätä hiljalleen ja availla silmiä auringon maalaamaassa huoneessa. Auringon kultaisella kajastuksella on uskomaton vaikutus mielialaan, ja siitä saa Suomessa nauttia kyllä ihan liian vähän.

Heli heräili myös kaikessa rauhassa, niin kuin pojatkin. Heli oli ottanut tämän torstain ja perjantain vapaaksi, samoin kuin Anna, jotta saadaan kaikki taloon liittyvät asiat hoidettua. Pitkä päivä oli edessä. Talo on kuulemma siivottu mutta varmasti siellä puunattavaakin löytyy, Helin tuntien. Lisäksi meidän pitää hankkia kaikki asumiseen liittyvät tilpehöörit ja krumeluurit, ja varmasti pari vipstaakiakin. Niin, ja varmistaa sähkön ja veden tuleminen taloon asti.

Uusi asumuksemme.

Kello näytti Madidissa yhdeksää kun olimme syöneet aamiaisen ja pakanneetkin jo kaikki. Kaksi rinkkaa, pari reppua ja muutama muovikassi jäljelle jääneitä ruokatarvikkeita, joten kokonaismassamme oli pysynyt suurin piirtein samana. Kävin respassa varmistamassa, ettemme olleet enää mitään velkaa ja tilasin taksin. Annoin myös 15 ameriikan taalaa tippiä jaettavaksi niille muutamalle ystävälliselle työntekijälle, jotka olivat meitä koko kolme viikkoa kestäneet. Se ei ole hirmuisesti mutta täällä se vastaa kuitenkin melkein puolen kuun palkkaa, joten uskon, että olivat tyytyväisiä. Painotin, että raha on vain heille. Madidin omistaja, hollantilainen nainen ja sambialainen mies olivat jo saaneet kyllä hinnoillaan osuutensa. Heitä itseasiassa näkyi miltei päivittäin mutta hyvä, että aina edes moikkasivat, joten heistä jäi valitettavasti hieman ylimielinen vaikutelma. Tervehtiminen eli toisen huomioiminen on todella tärkeä piirre ihmisissä.

Alue, jossa tulisimme seuraavat kuukaudet asumaan oli oikeasti nimeltään area 33. Kuten olen kertonut, alueet nimetään numerojärjestyksessä sen mukaan kun niitä on alettu asuttamaan. Kaupunginosat tunnetaan pääsääntöisesti siis numeroilla, mikä tuntuu oudolta vaikka eihän numeroilla loppujen lopuksi ole hirveästi eroa kirjainyhdistelmiin, itseasiassa ne ovat jopa lyhyempiä. Mutta jotenkin Kallio on helpompi erottaa Hakaniemestä kuin area 33 area 34:sta. Meidän area 33:lla oli kuitenkin malawilaisittainkin tärkeä ja iso koulu, Kamuzu College of Nursing. Sitä kutsuttiin KCN:ksi ja sillä nimellä alue tunnettiin ja taksissakin riitti kun sanoi sen määränpääksi. Jos joku ei tuntenut KCN:ää, niin sen vieressä olevan Lilongwen keskussairaalan tunsivat kyllä kaikki, silläkin oli virallisessa nimessä Kamuzu. Olen kertonut Malawin ensimmäisestä presidentistä enemmän aikaisemmin (luku 9).

Muutimme area 9:stä area 33:een.

Taksimme osasi siis perille helposti, mutta perillä kuski ihmetteli kun tarjosimme hänelle rahaa. Hän olikin Madidin työntekijä ja vain käsketty viemään meidät uuteen osoitteeseen. Olimme siitä tietysti otettuja mutta annoimme maksun kuitenkin. Taksi kääntyi uuden talomme pihalla ja häipyi portista omille teilleen.

Portin sulki reippaan oloinen nuori mies, joka oli pukeutunut siniseen vartijan uniformuun. Kokonaisuuden kruunasi Suomen armeijassa ”verikauhaksi” kutsuttu koppalakki. Hän veti virkaintoisen oloisesti käden lippaan kun taksi ohitti hänet, mikä hieman huvitti minua. Mutta hyvä, että pihapiirissämme oli aktiivisen ja iloisen oloinen vartija. Hänestä tuli meille hyvin tuttu, ja kerronkin hänestä myöhempinä päivinä paljon lisää.

Portti pihallemme. Ja vartija Stanley sekä pojat kaveeraamassa Lucyn puutarhurin kanssa. Lucy oli meidän naapuri.

Anna oli jo saapunut availemaan ovia. Taloon oli kolme sisäänkäyntiä ja jokaisen sisäänkäynnin yhteydessä oli lukittavat rautakalterit. Yhteenlaskettuna munalukkoja ja ovien lukkoja oli siis kuusi kappaletta. Anna oli saanut Janetilta epämääräisen nipun avaimia, jotka aluksi yritettiin yhdistää oikeisiin lukkoihin. Meitä oli kolme eri aikoihin liikkuvaa aikuista, jotka kaikki siis tarvitsivat mahdollisuuden avata ja lukita ovia. Sinänsä yksinkertaiselta kuulostava asia, annetaan vain kaikille avain!? Mutta kun yksi ovi oli lukittava munalukolla ulkoapäin, ja kaikissa ovilukoissa ei ollut kolmea avainta…. Meillä oli ongelma! Ongelma nimeltä malawilainen escape-room (jos joku ei tiedä mitä tarkoitan, niin vilkaise googlesta)! No, selvitimme ongelman myöhemmin enkä ala sitä funktiota tähän avaamaan, sen verran kaikkea kikkailua siihen liittyy. Pääasia, että systeemi toimi koko meidän reissun ajan lopulta ihan hyvin.

Keittiöön oli toimitettu jääkaappi mutta sänkyjä ei näkynyt missään. Selvisi, että ne kuulemma tuodaan päivän aikana. Minä uskoin sen, Heli ei. Sillä välin voisimme miettiä mitä tehdään ja missä järjestyksessä. Päädyimme siihen, että ensin katsotaan saadaanko sähkö toimimaan. Sitten pestäisiin pintoja, aseteltaisiin tavaroitamme ja lähdettäisiin ostelemaan tarvittavia asioita.

Perimmäisessä makuuhuoneessa oli maksupäätteen näköinen laite, johon oli mahdollista syöttää koodi, jonka olimme sähkötoimistosta eilen saaneet. Syötön jälkeen sähkön kuulemma pitäisi alkaa toimimaan. Oikeasti ihmettelin, että miten täällä internetin ihmemaassa voi tällainen toimia, koska laite oli täysin langaton. Syötin sen numeron muutamaankin kertaan mutta kone herjasi jonkinlaista virhettä. Just niin, hyvin jatkuu tämä meidän escape-room. Ensin avaimet hukassa ja sitten sähkö. Varmaan jostain kaapista löytyy nyt joku koodi, per… Alkoi sylettämään. Keravallekin olisi helpompi muuttaa.

Sähköpääte. Todella modernia Malawia. Ottaen huomioon, että noin 4%:lla kaupunkien ulkopuolella asuvista on sähköä!

Heli oli sulaketaululla ja kyseli, että pitäisikö näistä vivuista vääntää. Hymähdin niin vähättelevästi kuin metsästäjä vain osaa ja kerroin Lidl-miehen äänellä, että olen kyllä varmistanut, että kytkimet ovat oikeassa asennossa. Kumpi tässä on insinööri, häh? Heli napsautti kuitenkin kylmän viileästi yhden kytkimen alas ja räps, jääkaappi hurahti käyntiin. Metsästäjä sisälläni alkoi itkemään. Varmasti olin katsonut ne kytkimet. Myös sen toisen, jota jäin edelleen ihmettelemään, mikä se oli…

No mutta, meillä oli sähköä. Mittarissa oli lukema 530 ja se alkoi kaiketi juoksemaan alaspäin. Jäin siihen käsitykseen, että kyse oli kilowattitunneista, mutta itseluottamukseni oli jo saanut kolauksen, joten en lyö tästä vetoa. Jääkaappi ja hella toimi, samoin kaikki valot, ja vettäkin tuli, joten siirryttiin siivoamaan. KCN oli toimittanut muutamia rättejä ja pari ämpäriä, joten päästiin heti vauhtiin.

Anna kävi jossain vaiheessa hakemassa muuttokuormansa KCN:n asuntolalta, joka kuvassa siinsi jossain takana.

Heli ja Anna rassasi pintoja ja nurkkia, ja minulle jäi ilmastointireikien hoonaus. Niitä oli 3 – 4 kappaletta jokaisen huoneen katon rajassa sillä seinällä, jonka toisella puolella vaikutti ulkoilma. Ne olivat tennispallon mentäviä suoria putkia sisältä ulos. Jokaisen putken molemmilla suuaukoilla oli jonkinlainen irrotettava verkko estämässä hyönteisten, liskojen ja lintujen hyökkäyksiä. Verkot olivat osittain melko lahoja, joten jouduin tuhoamaan kolme linnunpesää ja muutenkin putket olivat todella pölyiset ja likaiset. Yhdessä pesässä oli muniakin. En aluksi tajunnut, että heinäkasa oli pesä, joten yksi muna tipahti lattiallekin ja pojilla riitti ihmeteltävää. ”Onko se ihan oikea linnun muna?” Loput munat vein pesässä ehjänä ulos, mutta en uskalla arvioida miten niille sitten lopulta kävi.

Yhdestä putkesta lähti gekko juoksemaan ja tipahti lattialle sekin. Metsästäjällä meinasi tulla löysät housuun, koska hetken luulin, että se hyökkää kimppuuni. Se selvisi pudotuksesta, mutta ei Niilasta, joka oli vielä nopeammin pyydystänyt sen ja vienyt pihalle tutkittavaksi.

Ikkunat olivat yksinkertaista lasia ja niitä ympäröivät rautakehikot eivät istuneet kovin hyvin karmeihinsa, ja hyttysten Top Gun olisi lentänyt isoimmista raoista vaivatta sisään. Sitä olikin estämässä melko hyväkuntoiset tarroilla seinään kiinnitettävät hyttysverkot. Ne näyttivät niin uusilta ja laadukkailta, että ovat kyllä jonkun eurooppalaisen tai amerikkalaisen malariakammoisen asentamat. Mutta se sopi meille, ei tarvinnut meidänkään miettiä, että ikkunat vuotaisivat hyttysiä, joita hämärällä kuitenkin jonkin verran on. Toisaalta, ovissa oli myös sellaisia rakoja, että niistä kyllä pääsee kaikki gekkoa pienemmät. Vielä hurjempi rako oli kylpyhuoneessa ammeen alla, josta oli selvä kulku ulos talon taakse. Siitä reiästä pääsisi sisään kaikki kissaa pienemmät, joten sille oli kyllä tehtävä jotain. Ei niinkään haittaisi jos sieltä kissa tulisi, mutta käärmeet, rotat tai isommat liskot… Ei kiitos! Sain sen jotenkin tilkittyä eikä nähty käärmeitä. Siis sisällä! Muuten, ammeessa oli myös ruosteen syömä reikä, josta pari torakkaa juoksisi rinnakkain ylös, mutta se oli onneksi korjattu ilmastointiteipillä, mikä piti yllättävän hyvin.

Kalterit on tuttuja Euroopastakin, mutta täällä ne kolahti kovempaa.

Ikkunoissa oli myös kalterit. Kalterit saa aina vähän miettimään, miksi ne pitää olla. Onko täällä jotenkin turvatonta kenties? Malawia pidetään hyvin turvallisena maana, ja se kuva on meillekin välittynyt mutta varmasti täälläkin kaikkea tapahtuu, erityisesti pimeän tullen. Tämä meidänkin alue on hieman syrjässä, vaikka täällä onkin koulua ja sairaalaa ja muutakin asutusta. Meidän piha on muurien ympäröimä, mutta melko vapaa kulku noista porteista on vaikka niissä vartija onkin 24/7. Ja seuraava lähin portti, jossa siis lähin toinen vartija on kuitenkin satojen metrien päässä pellon takana. Ehkä vartijat kuitenkin pamppujensa kanssa estää jotkut tavalliset rettelöitsijät, mutta jos joku haluaa tänne oikeasti tulla, niin aika helppoa se olisi.

Ikkunoiden kalterit olivat ohuet, mutta ei niitä helposti ilman työkaluja pysty läpäisemään. Enemmän kuin mahdolliset ryöstäjät minua huoletti tilanne, jossa joutuisimme pakenemaan esimerkiksi makuuhuoneesta tulipalon takia. Makuuhuoneet sijaitsivat tavallaan talon perällä. Sisääntulo taloon oli keittiössä, missä on oikeastaan ainoa mahdollisuus palon syttymiselle, lähinnä hella ja jääkaappi. Jos tulipalo alkaisi sieltä ja savu siis myös, eikä me päästä ikkunoista ulos, niin ainoa vaihtoehto on paeta savun läpi ja etsiä ja avata munalukot, että päästään ulos. Sen onnistuminen riippuu täysin savun määrästä, ja ammatistani johtuen tiedän, että sitä ei kannata vähätellä. En ollut asiasta oikeasti huolissani, en uskonut tulipaloon mutta pidin sen kuitenkin mielessäni.

Siivouksessa meni muutama tunti heittämällä ja saatiin talo mielestäni hyvään kuntoon. Pojat juoksenteli kanojen perässä ulkona, ja Anna poikien perässä. Sänkyjä ei ollut vielä näkynyt, mutta minä luotin edelleen, että toiminta Afrikassa olisi jämptiä. Heli ei luottanut, mutta hänellä olikin enemmän kokemusta kun taas minulla enemmän optimismia. Päätimme kuitenkin lähteä nyt kaupungille ostoksille, koska vähintään ruokailuvälineitä oli hankittava heti. Meiltä puuttui myös lakanoita, suihkuverho, kynnysmattoja, kärpäslätkiä ja vessapaperia. Ihan kuin olisi muutettu ensimmäiseen asuntoomme. Nostalgista jollain tavalla. Paitsi ne kärpäslätkät…

Tipusilla oli hyvä maastoväri. Kanoja oli parhaimmillaan kymmeniä pihalla vapaana.

Kauppareissu meni kivuttomasti. Palasimme tuktukilla portille, ja vartija singahti jostain reippaasti sen avaamaan. Käsi jälleen lippaan ja iloinen tervehdys hyvällä englannilla. Tämä vartija oli selkeästi erilainen tapaus kuin muut näkemämme aneemiset ja apaattiset ja hiljaiset vartijat tai puomivahdit. Yleensä he vain tuijottavat suurilla silmillään vakavana, eikä heistä tiennyt näkevätkö he valkoisen viikingin ensimmäistä kertaa vai ovatko he jotenkin peloissaan tai ehkä jopa vihoissaan.

Totuttelimme askeettiseen asuntoomme ja laittelimme ruokaa, kun näimme pellolla liikkuvia sänkyjä. Haa, olin ollut oikeassa afrikkalaisesta jämptiydestä, ja huokaisin samalla. Se oli koomisen näköistä, sängyt kulkivat ruohonkorsien yläpuolella aivan kun ne olisi eläviä otuksia. Niitä kantoivat tietysti KCN:n työntekijät mutta he tulivat näkyviin vasta pihallamme. Sänkyjä oli kolme tavallista ja yksi parisänky. Osa kantoi sänkyjä ja osa patjoja, joten kantajia oli pitkälti toista kymmentä. KCN:llä näyttää riittävän palvelijoita. Kukaan heistä ei varsinaisesti osannut englantia, nyökkäilivät ja hymyilivät vain, ja kantoivat sängyt sisään asti. Parisänky tuli meille Helin kanssa ja yksi sänky Annan huoneeseen. Molemmille pojille olisi oma sänky mutta ne eivät molemmat mahdu meidän huoneeseen, eikä poikien nukkumisesta toisessa huoneessa tulisi mitään, joten päädyttiin kompromissiin. Pojat nukkuisivat yhdessä sängyssä, mikä kuitenkin olisi kohtuullisen leveä ja yksi sänky jäisi olohuoneeseen sohvaksi. Siellä oli jo pieni ruokapöytä ja neljä tuolia, joten se oli oikein sievä olohuone.

Kantajat poistuivat yhtä sujuvasti kuin tulivatkin ja me jäimme virittelemään hyttysverkkoja sänkyjen päälle. Anna oli saanut poislähteneiltä kanadalaisvaihtareilta kolme todella laadukasta hyttysverhoa, jotka olivat maksaneet käsittämättömät 70 euroa kappaleelta. Halvat rikkoutuvat helposti ja jäävät jalkapohjien karheuksiin kiinni. Tällainen kallis verho on pehmeä, mutta kestävä ja venyvä. Ja valkoinen. Anna oli ostanut halvemman sinisen verhon, joka haisi muoville ja oli niin kovaa materiaalia, että siitä olisi voinut tehdä Batmanille viitan. Se tuntui hassulta, mutta hyttysverhoissa on todella eroja.

Kuisti ja lopulta paljon istutut rottinkikalusteet.

Olimme touhunneet päivälle jo tarvittavasti, joten oli aika istuskella kuistilla. Siellä oli iso rottinkisohva ja kaksi rottinkinojatuolia. KCN oli alunperin tarkoittanut ne meille sisään kalusteiksi mutta ne olivat niin massiiviset etteivät ne mahtuneet oviaukoista sisälle. Meitä se ei haitannut, ties mitä myyrän ja lintujen pesiä niiden ontoista sisuksista löytyisi. Ne toimivat todella hyvin kuistilla, missä ne olisivat sateensuojassakin. Vaikka eihän täällä edes sada. Siinä istuksiessamme portista tuli auto sisään ja ajoi naapuritalon pihaan. Autosta astui 40-50 vuotias nainen, joka asteli suoraan meitä tervehtimään. Hän oli naapurimme Lucy. Hän kertoi, että on asunut nyt neljä vuotta tässä ja toimii siis KCN:llä opettajana. Hän oli puhelias ja mukavan oloinen. Kertoi myös, että kanat, joita pihalla vilisee kymmeniä, ovat alunperin hänen naapurinsa joka siis asui siinä talossa missä me nyt. Muutama kana oli jäänyt naapurin poistuttua, mutta hän oli innostunut huolehtimaan niistä ja nyt niitä on kymmeniä. Saisimme kuulemma joskus muniakin jos haluamme. Teki mieli sanoa, että olen muninut tänään tarpeeksi mutta se ei olisi englanniksi toiminut.

Lucy oli asunut ja viihtynyt alueella neljä vuotta, joten alue oli varmasti oikein hyvä. Olemme kuitenkin täysin uudella alueella, joten se oli meidän mieltä lämmittävä tieto. Lycy on sitäpaitsi asunut ja työskennellyt Englannissa pitkään, joten hänessä oli hieman eurooppalaista hienohelmaa. Jos sellainen yksilö viihtyy tällaisella alueella, niin varmasti sitten mekin tulemme viihtymään.

Karua pihaa koristi (korosti) lehdetön puu. Se tervehti meitä ensimmäisenä kun astuimme kuistilta pihalle.

Istuimme ihan hämärään asti ja näimme oikeastaan ensimmäisen kunnon auringonlaskunkin. Aurinko laskee loivan ylämäen taakse, joten emme näe klassista punaista palloa mutta sen punaiseksi värjäämän taivaan ja sitä vasten piirtyvän horisontin kuitenkin. Se oli upean näköistä mutta koko näytelmä oli kuitenkin 45 minuutissa ohi. Jäljelle jäi vain ylöspäin aukeava kuunsirppi ja hiljalleen lisääntyvien tähtien meri. Komeaa katseltavaa sekin.

Kello oli seitsemän ja oli iltapesujen aika. Viikkailin riisuttuja vaatteita ja luulin, että Noel laittoi omatoimisesti hanan päälle mutta kun käännyin, vettä ei valunutkaan. Vesi solisi selvästi mutta hanasta ei tullut mitään. Heli ja Annakaan eivät käyttäneet vettä, joten missä hemmetissä se sitten valuu? Se tuntui kuuluvan ulkoa, joten laitoin kengät jalkaan, nappasin fikkarin mukaan ja painuin talon taakse katsomaan. Siellä oli iso peltipönttö katon rajassa, josta juoksi putket taloon sisään. Sillä sekunnilla tajusin, mikä se outo katkaisin sulakerasia vieressä oli! Se oli vedenlämmittimen kytkin ja se oli jäänyt tuntikausiksi nyt päälle. Siellä kiehui nyt 150 litraa vettä.

Auringonlasku takapihalla.

Pöntön varoventtiili sylki nyt ylimääräiset paineet ja kiehuvaa vettä litroittain katon kautta maahan, joka alkoi muistuttamaan päiväkodin pihaa maaliskuun lopussa. Huusin keittiön ikkunan takaa tuijotteleville Helille ja Annalle, että kaikki kuumavesihanat nyt auki ja se kytkin kiinni. Niin kerkesi tapahtuakin mutta sitten tapahtui jotain muutakin. Kauhea kirkuna alkoi sisältä keittiöstä ja sumuisen ikkunan takaa tihrustelin, että astetta normaalia ripeämpää liikkumistakin oli havaittavissa. Heli hävisi näkyvistä ja Anna puolestaan heilutteli luudanvartta katon rajassa. Yritin kysellä mitä hittoa siellä oikein tapahtuu, mutta Helin kirkuna esti kaikkia kuulemasta mitään muuta. Pojat taisivat nauraa.

Juoksin talon toiselle puolelle, jossa Anna oli juuri heiluttelemassa luutaa kohti pimeää pihamaata. Jos minun olisi pitänyt keksiä yksi sana siitä näystä, se olisi ollut wicca. En tuntenut vielä Annaa kunnolla, mutta en uskonut että siitä nyt kuitenkaan olisi kyse. Heli piteli käsiä kasvoillaan, asteli paikoillaan kuin olisi ollut pissahätä. Varmaan vähän oli lirahtanutkin. Heli oli varma, että me lähdetään Malawista nyt heti pois. Niin valtava se hämis oli ollut. Ja niin yllättävästi se oli tullut sieltä ilmastointireiästä ja kipittänyt pitkin seinää, että pelkkä sen kertominenkin saa karvat nousemaan. Heli ei voisi kuulemma ikinä nukkua tässä talossa enää.

Kun sain tukahdetettua nauruni, kerroin Helille, että tuo oli ainoa ilmastointiputki mitä en tarkoituksella putsannut, koska siitä kulki sähköjohto ulos. Ajattelin, että jätän sen rauhaan. Heliä se tieto ei kiinnostanut enää pätkän vertaa. Vakuuttelin, että makuuhuoneen ilmastointiputket olivat puhtaat.

Koko kommelluksesta selvittiin vain säikähdyksellä ja ylimääräisellä vedenkulutuksella. Onneksi mitään ei ollut hajonnut. Se tästä olisi puuttunut, joku hemmetin putkirikko ensimmäisenä iltana. Oltais oltu niin pulassa. Nyt saatiin hyvät lämpimät suihkutkin. Tai minä joudun käymään hassusti polvillani suihkussa koska se on mitoitettu 160 senttisille. Ensimmäisen hotellin suihkussa ei ollut painetta ja toisessa ei tullut lämmintä vettä. Nyt on painetta ja lämmintä vettä mutta asento on ergonomian kirjan kohdasta ”näin saat selkäsi varmasti kipeäksi”.

Maailman lyhyin suihkuletku. Sille oli siis pidike ylempänä mutta se oli leukani kohdalla.

Mentiin vielä pesujen jälkeen kaikki ulos katselemaan tähtiä. Juotiin lasilliset punaviinia tonkasta, joka oli maksanut melkein 20 euroa. Huippukallista siis täällä, mutta ostimme sen muuton kunniaksi. Harvoin olen juonut yhtä kallista punaviiniä kuin talon kuukauden vuokra. Hyvältä maistui. Annakin joi kanssamme lasillisen ennen kuin lähti paikallisen lääkäriopiskelijan kanssa riiaamaan. Tai Tyson on tansanialainen, ei malawilainen vaikka asuu Malawissa ihan muutenkin. Tysonin ja Annan tarina vaikuttaa paperilla kovin kliseiseltä mutta totuus on hieman toisenlainen. Anna ei olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä. Mutta niin kävi. Kerron heidän seikkailuistaan myöhemmin varmasti lisää.

Pitkä mutta värikäs ja hauska päivä oli historiaa. Noel halusi vielä sen päätteeksi aiheuttaa hepulin nukkumajärjestyksestä. Hänelle ei sopinut nukkua Niilan kanssa vaikka heidän sänky olikin samassa huoneessa meidän kanssa. Helvatan viisivuotiaat! Aivan turhasta asiasta nyt kauhea poru. Ihan kuin sillä nyt olisi oikeasti väliä missä sitä unia näkee, mutta selitä se nyt järkevästi viisivuotiaalle. Niila tietysti käyttäytyi kuin enkeli kun huomasi, että nyt siitä saa pisteitä. Jotenkin Noel sitten rauhoittui ja molemmat pojat nukahtivat oman hyttysverhonsa alle. Me saimme halailla Helin kanssa pitkästä aikaa parisängyssä, vaikka olinkin melkein varma, että koko yötä ei siinä kahdestaan makailla. En jaksanut sitä kuitenkaan murehtia. Suljin silmäni, ja mietin miltä tuntuu herätä kukonlauluun, sillä kanalarakennus on juuri talomme takana. Se olisi minulle kokonaan uusi kokemus ja nukahdin sitä ajatellessa. Oli ollut hyvä päivä. Taisin hymyillä nukahtaessani.

Vastaa

Close Menu