34 Nyt kävi munkki (18.9.)

Pojat jäivät vielä nukkumaan tuulettimen huristessa, kun me nousimme Helin kanssa aamukahveille. Kahvi oli nyt kuumaa ja sämpylät paahtuneet uunissa sopivan rapeiksi. Toivottavasti eilinen sähkökatkos oli vain pisara meressä, koska sämpylät ovat uunipaahdettuina herkullisia. Erityisesti kun päälle laittaa rasvaista cheddaria ja paprikan siivuja. Ja vähän aromisuolaa, tottakai. Juusto ei ole muuten mitenkään itsestäänselvyys Malawin kaupoissa. Löytyy ainoastaan muutamia suletejuustotyylisiä ja kauan säilyviä aamupalajuustoja. Ne on tuotu Etelä-Afrikasta niin kuin moni muukin asia ja hinta on kohtuullisen korkea verrattuna muihin tuotteisiin. Näimme myös Euroopasta tuodun Philadelphia-tuorejuustorasian, jonka hinta oli miltei 14 euroa!!!??? Melkoista herkkua siis, jopa meidän rahapussista katsottuna! Peruscheddar on sentään ihan vaan muutaman euron.

Olimme jo lopetelleet aamiaista Helin kanssa kun pojat vasta heräsivät. Nopeasti muroja nassuun, shortsit jalkaan ja viuh ovesta ulos kanoja ja vartijaa kiusaamaan. Oma piha on aivan mahtava asia. Tässä alkaa väkisin miettimään, että pitäisi Suomessakin muuttaa kerrostalosta maalle ja nopeasti. Vartija ja kanat pitäisi kyllä unohtaa tänne mutta ehkä ne voisi korvata jollain muulla. Pelkästään reviirin kasvu pihamaan laitamille tekee pojista jotenkin helpommin ohjailtavia, mikä on ehkä vähän ironista. Tappelua ja kyllästymistä riittää silti, siitä ei pääse heidän iässä mihinkään mutta jotenkin kaikkeen on itselläkin helpompi suhtautua laajemmalla alueella kuin pelkästään neljän seinän sisällä. Se on hankala selittää, niin kuin psykologiset asiat yleensäkin, mutta helpommalta se tuntuu!

Kukkien kastelua.

Anna heräili hyvin myöhään ja tunsi itsensä kuumeiseksi, joten Heli lähti yksin töihin. Anna jäi omaan huoneeseensa nukkumaan ja pysyikin siellä tiukasti koko päivän. Normaalisti asia ei hetkauttaisi, mutta täällä tautien luvatussa maassa oli asiaan pakko suhtautua tietyllä varauksella. Mekin olimme lähdössä taas viikonloppuna reissuun, joten emme halunneet tulla kipeäksi sen vuoksi mutta vielä vähemmän haluttiin tulla kipeäksi ylipäänsäkään. Vaikka tämä on tautien luvattu maa, niin sairaaloille ei ole luvattu sitten yhtään mitään, joten parempi ettei niihin joudu.

Jätimme Annan nukkumaan ja lähdimme poikien kanssa kauppaan. Aamun rutiinit eli lakaisut ja roskisten vienti oli jo suoritettu. Noel osaa ja uskaltaa viedä roskat yksinkin viereisen talon taakse, jossa arveluttava roskamonttumme sijaitsee. Niila on myös yrittänyt sitä mutta ei uskalla enää, kun kukko on pari kertaa lähtenyt jahtaamaan häntä. Se on superkoomisen näköistä kun Niila isossa lippiksessään astelee määrätietoisesti jonnekin ja huomaa kukon. Askeleet pysähtyy kuin seinään ja molemmat tuijottelevat toisiaan kuin parhaimmassa ninjaelokuvien taistelukohtauksessa. Sitten kukko lähtee juoksemaan Niilaa kohti ja sekuntia myöhemmin kuuluu Niilan huuto ja singermäinen jalkojen vatkaus kuljettaa Niilan yleensä minun luokse. Koko juoksun ajan kuuluu tasainen huuto, josta on kyllä enemmän havaittavissa itkua kuin naurua. Noelia kukot pelkäävät mutta Niilaa ei, ja sekös Niilaa harmittaa. Niilalla on viikingin luonne mutta kukkojen mielestä vauvan koko, joten meidän vauvaviikingillä on vielä muutama leipälimppu syötävänä ennen kuin pärjää kukoille. Kanat saa kyllä jo kyytiä sitäkin enemmän.

Meidän pihalla ei ollut kanoista pulaa.

Tänään kävimme lähiostarilla eli Sanassa. Siihen on ehkä 1-2 kilometriä, joten se on ihan mukava kävelymatka ja vaikka ostaisi pari kanisteria vettäkin, niin sen pystyy kantamaan ilman että sormet leikkautuvat kanisterin kahvasta poikki. Reitin varrella rakennetaan isoa rakennusta ja siellä on luonnollisesti paljon miehiä töissä. Mitä tahansa töitä tehdäänkin, niin aina tuntuu olevan monta ihmistä sitä suorittamassa. Hyvä ettei lapionvarressakin ole kaksi tai kolme miestä samaan aikaan kiinni. Raksamiehet ovat jotenkin paljon uskaliaampia ja työmaalta kuuluukin aina huutoja kun kävelemme ohi, azungo jotain. Siitä on vaikea ottaa selvää, tarkoittavatko he hyvää vai pahaa mutta kun he silloin tällöin näyttelevät pojille peukkua, niin olen vain hymyillyt takaisin ja uskonut heidänkin tarkoittavan hyvää. He ovat kuitenkin ihan erilaisia kuin kadulla vastaan tulevat pelokkailta näyttävät malawilaiset, joten en oikein tiedä miten näihin huuteleviin remppareiskoihin pitäisi suhtautua. Me kuitenkin kuljemme tästä miltei päivittäin ohi isojen ruokakassien ja vesipönttöjen kanssa, ja varmasti se herättää negatiivisiakin tunteita.

Matkamiehet Malawissa.

Rakennustyömaan liepeillä kujan varrella oli myös perustettu myyntikoju, ilmeisesti juuri köyhiä rakennustyöntekijöitä varten. Siinä myytiin makeisia, internetbundleja, lämmintä ruokaa ja kaikennäköistä heille tarpeellista. Tyypillinen sekatavarakiska, joita täällä siellä täällä näkee mutta tämä oli perustettu tähän kyllä väliaikaiseksi koska se oli jotenkin syrjässä. Huomasin, että siinä myytiin myös malawilaisia munkkeja joista olin kuullut, että ne ovat hyviä. Ne olivat mandariinin kokoisia, epämääräisen muotoisia ja munkinruskeita palleroita, joista puuttui sokeri pinnalta. Olin jo kävelemässä ohi mutta joku sähköshokki aivoissani käänsi minut takaisin kiskalle ja kysyin, että paljon nuo maksavat ja osoitin munkkeja. Ne olivat käytännössä ilmaisia, joten annoin taskuni pohjalta jonkun setelin ja sain vastineeksi neljä munkkia. Munkit pakattiin hentoon siniseen pussiin, joita olimme nähneet pitkin ja poikin kadunvarsia. Niihin pusseihin pakataan kaikki mitä kadulta ostetaan, joten niitä pusseja riittää. Niin kiskoissa kuin maassakin. Eikä mitään muita pusseja ole olemassakaan, vain tätä yhtä ja samaa sinistä pussia. Melkoinen pussimonopoli jollain pussitehtailijalla.

Kyllä, näitä me ostettiin ja syötiin… (Kuva: Tyson Francis)

Myyjinä oli pikkupoikia ja he olivat kyllä aivan ihmeissään ostoksestani, ja kun käännyin kävelemään kotia kohti, niin itsekin olin aivan ihmeissäni. Mitä hittoa minä juuri tein? Ostin likaisesta kadunvarsikiskasta munkkeja, jotka oli säilöttynä samanlaisessa ämpärissä kuin meillä on keittiössä tiskialtaan alla jätteitä varten. Myyjät olivat likaisia pikkupoikia, joiden harmaissa t-paidoissa oli enemmän reikiä kuin Uuno Turhapuron verkkopaidassa. Kiska näytti ränsistyneeltä keravalaiselta autotallilta. Eihän tuollaisesta kojusta voi mitään ostaa!

Mutta olimme olleet jo kuukauden Malawissa ja viimeiset kaksi viikkoa täysin oksentamatta. Itse en ollut oksentanut tai potenut vatsavaivoja lainkaan, joten rohkea rokan syö. Pistettiin poikien kanssa munkkia ääntä kohti ja hämmästyttiin toden teolla. Ne olivat aivan mahtavan makuisia. Ne pakotti pistämään silmät kiinni ja hymyilemään. Rasvaa ja makeutta sopivassa suhteessa. Viimeisestä munkkipallerosta tuli kotona riita, jopa minä olisin sen halunnut mutta saimme sen sovittua kun lupasin, että huomenna ostetaan kaikille omat pussilliset. Niin hyviä ne olivat. Voi pojat, kun olisin tiennyt mitä menin lupaamaan.

Tässä kelpasi vielä näytellä peukkua.

Kovin kauaa emme Kanalassa olleet kun jo lähdimme kohti apinapuistoa. Heli pyysi viestillä, että nähtäisiin siellä ja ottaisin Annan tietokoneen mukaan, jotta voisi siellä kirjoitella lopputyötään puhtaaksi. Heli saapuikin sinne joskus meidän jälkeemme jolloin selvisi, että emmehän me mitään voisi kirjoitella. Kone oli mutta vihko, jossa työ oli käsin kirjoitettuna oli jäänyt tietysti kotiin. Heli haluaisi saada työn tehtyä ja palautettua että voitaisiin viimeiset viikot lomailla rauhassa, mutta vielä tänään se ei onnistuisi. Siksi päätimme sitten nauttia ruuasta ja juomasta, mitkä edelleenkin olivat tässä ravintolassa erinomaisia ja edullisia. Ja koska pojilla oli hauskaa viereisessä puistikossa, ja kävivät vain silloin tällöin hörppäämässä limua, niin tässä ravintolassa oli helppo viihtyä.

Mukavan ja rennon iltapäivän päätteeksi kävelimme leppoisasti kotiin. Tai Niila istui mun olkapäillä, mikä on minusta hyvin ärsyttävää. Niila jaksaisi kävelläkin mutta olkapäillä istumisesta on tullut täällä nyt tapa enkä jaksa joka kerta siitä tapella. Hyvä esimerkki siitä, että kun lapsella on tiettyä luonnetta ja itsepäisyyttä ja vanhempi ei jaksa tapella, niin näin käy. Noel uskoo ja tottelee yleensä ensimmäisestä tai viimeistään toisesta kerrasta ja vanhempi saa helpon voiton. Mutta vauvaviikinki pistää shown pystyyn ja vaikka taistelu olisi myös voitettavissa, siihen kuluisi aikaa ja resursseja niin paljon, ettei vanhempi yksinkertaisesti jaksa nyt! Aurinko lämmittää ihanasti jo hienosti päivettynyttä ihoani, vatsani on juuri sopivan täyteläinen mahtavasta ruuasta ja raikkaasta gin&tonicista, ei ole mihinkään kiire ja tuntuu kivalta kävellä rauhassa kotiin. Sellaiseen tunnelmaan ei sovi titaanien taistelu siitä, että jaksaako vauvaviikinki kävellä vai ei.

Kotikujalla.

Melkein kotiportillamme on peltikatoksia, joiden alla on isot, toista metriä leveät vokkipannut. Katoksessa toimii tyypillinen ulkoilmakeittiö, joita näkee joka puolella. Siitä voi ostaa ruokaa kuka tahansa mutta sijainti on hieman syrjässä, joten uskon, että tämä katos taitaa toimia jonkinlaisena työpaikkaravintolana läheiselle isolle sairaalalle ja myös koululle. Ruoka-aika oli jo ohi ja pannut olivat viilenneet mutta kokkeja oli vielä paikalla. Minulle tuli mieleen josko hekin myisivät niitä munkkeja, joten päätin kysäistä asiaa. Tämä olisi hyvin lähellä kotiamme, joten tästä olisi helppo käydä niitä ostamassa. Olin siinä uskossa, että munkin nimi on nsima, joten kysyin saisiko tästä ostaa sitä? Vain yksi heistä osasi englantia, ja hän vastasi, että kyllä mutta vasta huomenna klo 12 aikaan. Se riitti minulle, olin tyytyväinen vaikka en silloin tiennyt että nsima ei todellakaan ole munkki! Päätin mennä huomenna niitä kuitenkin ostamaan.

Kotona istuttiin vielä ilta-aurinkoa ihailemassa, ja Annallakin oli parempi vointi. Hän oli nukkunut koko päivän. Juteltiin vähän tulevasta reissustamme. Anna jäisi kotivahdiksi, ja me lähtisimme tällä kerralla perheenä neljästään. Heli oli järjestänyt seuraavalle viikolle loman, joten voisimme tehdä hieman pidemmän reissun ajallisesti. Kohteena oli 150 kilometrin päässä oleva Senga Bay, joka on kalastajakylä Malawijärven rannalla. Se on suosittu viikonloppukohde Lilongwelaisille koska etäisyys on vain sen 150 kilometriä. Emme silti löytäneet sieltä montaakaan sellaista lodgea, johon olisimme halunneet tehdä pidempää varausta, joten varasimme vain kahdeksi yöksi huoneen paikasta nimeltä Murfasa Backpackers Lodge. Katsoisimme sitten paikan päällä muut lodget ja varaisimme sitten öitä lisää. Reissu kuitenkin alkaisi Senga Bayn ja Lilongwen väliin jäävällä Kuti Wildlife Reserve -luonnonsuojelualueella, josta olimme varanneet yhdeksi yöksi jonkinlaisen mökin keskellä metsää. Hieman jännitti mitä se tulisi tarkoittamaan mutta se selviäisi perjantaina, kolmen yön päästä. Siis edellyttäen, että keksimme miten matkustamme… Se oli vielä auki. Tällä hetkellä olimme ajatelleet mennä taksilla, mutta hintoja pitäisi vielä kysellä.

Pimeys alkoi jälleen hallitsemaan tienoota, joten me sukelsimme pesujen jälkeen hämähäkin pesältä näyttävään sänkyymme. Hyttysverkot laskeutuivat kuin jättiläisseitit katosta sänkymme reunoille. Siellä olimme kuitenkin hyvässä turvassa, ja siellä oli hyvä lukea Miinaa ja Manua, yhä uudestaan ja uudestaan. Pitkät ja touhukkaat päivät vaativat veronsa ja pojat nukahtivat usein melko helposti. Eikä meilläkään Helin kanssa yleensä kauan kestänyt. Käsittämättömän usein olimme jo yhdeksältä ainakin pää tyynyssä ja silmät kiinni. Niin olimme tänäänkin.

En keksi tälle kuvalle mitään selitystä…

Ajattelin munkkeja ja tulevaa reissua. En rehellisesti sanoen tiennyt kumpaa odotin enemmän. Ehkä nelikymppinen ulkokuoreni, jota pakeneva hiusraja yrittää korostaa, halusi reissulle mutta sisälläni asuva pieni tuuheahiuksinen nappisilmä haukkasi malawilaisesta munkista niin maistuvan palasen, että sitä makustellessa oli helppo nukahtaa ajattelematta yhtään mitään.

Vastaa

Close Menu