35 Tavallinen päivä (19.9.)

Kello kuus, päivä uus. Viikko oli puolessa välissä ja retkemme lähestyi uhkaavasti. Juteltiin Helin kanssa aamupalalla, että joku kulkupeli täytyy viimeistään huomenna päättää, koska kytkintä nostettaisiin perjantaiaamuna. Heli oli yllättävän rauhallinen tilanteessa, joka oli kaikkea muuta kuin hallinnassa kulkupelien osalta. Kaksi yötä lähtöön eikä minkäänlaista varmuutta millä mentäisiin. Jos menisimme Senga Bayhin suoraan, voisimme ottaa bussin. Mutta jäämme ensin yhdeksi yöksi parikymmentä kilometriä lähempänä sijaitsevaan Kuti Reserve -luonnonsuojelualueelle, joka kaiken lisäksi sijaitsee 8 kilometriä päätieltä metsän suuntaan. Sinne eivät bussit kulje, joten joutuisimme jäämään päätien varrelle ja siitä sitten kävellen tai jollain muulla tavalla perille. Aika isolta riskiltä kuulostaa ottaen pojat huomioon, mutta myös se, että eihän meillä ole tarkkaa tietoa siitä Kutistakaan, pystytäänkö siellä 100% varmuudella edes yöpymään. Varaus on tehty puhelimitse ja kielenä käytettiin rallienglantia, suomea, malawia ja käsimerkkejä. Lopuksi myös muutamia savumerkkejä.

Toisaalta voisimme mennä bussilla Senga Bayhin asti ja ottaa sieltä taksi, mikä varmasti onnistuisi helposti. Senga Baysta olisi lyhyempi matka taksilla kuin täältä Lilongwesta, mikä puolestaan olisi kaikista helpoin vaihtoehto. Siksi päätimme ottaa tämän päivän agendaksi Lilongwen linja-autoasemaan tutustumisen. Kysellään hintoja ja selvitellään mahdollisuuksia. Menisimme sinne sitten Helin työpäivän jälkeen, joten aamupäivän aikana keksisimme poikien kanssa jotain muuta. Kävisimme ainakin kyselemässä munkkeja tuossa lähikatukeittiössä.

Kyllä, Malawissa oli kuin olikin paloautoja… tai ainakin yksi.

Anna ei kokenut edelleenkään itseään terveeksi, joten hän jäi nukkumaan. Heli singahti töihin, ja me lähdettiin poikien kanssa tutustumaan jalkaisin lähiympäristöön. Tai Niilahan hyppäsi olkapäille, koska kokee, että kotimuurien ulkopuolella niin kuuluu tehdä. Siitä on tullut automaatio ja tavallaan minulle jopa helpompaa. Nyt minun ei tarvitse huolehtia ihmisjoukossa kuin yhdestä pikkukävelijästä, ja Noel on vielä järkevämpi kävelijäkin. Jos Niila kävelee, niin se muuttuu ennen pitkää juoksuksi ja sitten se saattaa juosta päättömästi ihan minne vain. Olkapäillä se sentään pysyy tallessa.

Heti muurien ulkopuolella avautuu iso asuinalue. Kymmeniä omakotitaloja. Suhteellisen asiallisen näköisiä tiilitaloja, jotka on rakennettu siististi järjestykseen aivan kuin missä tahansa suomalaisessakin omakotitalolähiössä. Ei slummimaisesti sikinsokin kuten tavallisesti täällä vaan alueella vallitsi selvä kaavoitettu järjestys. Tällä alueella ei kuitenkaan ollut muureja lainkaan ja taloista näki selvästi, että ihan kaikista varakkaimpia ihmisiä ei niissä asu. Vesi saattoi juosta taloihin sisään mutta korttelin kulmissa näkyi vesihanojakin, joten en ole varma asiasta. Viemärijärjestelmän uskoisin olevan, koska mitään viitteitä ulkovessoista ei näkynyt. Silloin tietysti vedenkin täytyy juosta sisään.

Muureja ei tosiaan ollut, mutta koiria sitäkin enemmän. Ne on todennäköisesti hankittu juuri vartiointia varten vaikka nyt päivällä ne eivät kyllä noteerannut meitäkään millään lailla. Makoilivat pihoilla niin löysinä, että ties vaikka joku niistä olisi ollut kuollut. Kapisia ja laihoja rakkeja ne olivat ja mahdotonta sanoa, olivatko ne kulkukoiria vai lemmikkejä. Oikeiksi vartijoiksi niistä ei kyllä olisi, mutta sellainen ulvonta kuuluu öisin, että itse en lähtisi alueelle ryöstöretkelle. Ainakaan ilman kyljyksiä. Eipä täällä olisi mitään ryöstettävääkään.

Matkamme jatkui asuinalueelta ison peltomaiseman reunaan. Sen takana siinsi suuri metsä. Oli helppo päätellä, että se oli Wild Life Centerin luonnonsuojelualue. Siellä oli meidän apinapuisto ja tätä kautta sinne olisi ollut suora ja lyhyt reitti. Pelto ja aita tosin olisivat tehneet siitä paljon vaikeamman, joten käytimme sivistyneesti teitä ja polkuja vaikka ne hieman kiersivätkin.

Sairaalan viereinen ostoskuja.

Jatkoimme pellon reunaa pitkin kulkevaa tietä ja pian olimme Kamuzu Central Hospitalin takana. Kyseessä on iso sairaala-alue, jossa on erilaisia klinikoita ja osastoja. Aluetta voisi jollain tavalla verrata Meilahden sairaalakortteliin, mutta tosin todella paljon pienempänä. Eikä Meilahdessa taida olla hiv-klinikkaa ja ravintolaa vierekkäin? Meilahdessa ei myöskään näe leikkaussalien ikkunoista sisään… Se tuntui oudolta, mutta siihen taisi olla selvä syy. Ikkunoista tulee valoa saliin, jos sähköä ei ole käytössä tai sitä säästetään. Ikkunoiden alaosissa oli sentään suojat ettei potilasta näkynyt, mutta potilaan vieressä seisovat tohtorit olivat maskeineen selvästi näkyvillä.

Ihmisiä oli miljoona, joten meitä tuijotti melkein kaksi miljoonaa silmää. Kaikilla ei ollut kaikkia silmiä tallella. Päästiin kaikista tuijotuksista huolimatta sokkeloisen kompleksin läpi vaikka siinä hetki menikin. Huomasimme olevamme tutulla kujalla, josta usein kävelemme apinapuistoonkin. Kujalla oli täysi tohina, kojuissa myytiin kaikkea mahdollista, mitä nyt sairaalan potilaat ja heidän omaiset saattaisivat tarvita. Mekin ostimme yhden limun kotimatkalle. Tohina-alueella oli myös tuktukeja ja takseja rivissä. Oli oiva tilaisuus kysellä hintoja Senga Bayhin. En kerinnyt sanoa kuin ”excuse me” ja ympärilläni oli seitsemän taksikuskia viemässä minua ties minne. Sanoin heti etten tarvitse kyytiä nyt vaan myöhemmin, joten he hieman rauhoittuivat. Sain vastaukseksi 35000 kwachaa Lilongwesta Senga Bayhin, joka tyydytti minua. Se olisi 40-45 euroa, joten budjetti pitäisi vaikka mentäisiin taksilla koko reissu. Autohan ei olisi mikään kukkanen mutta hintansa väärti kuitenkin. Plan B oli valmis.

Joskus Niila suostui kävelemään, jos oli kuivia ojia käytettävissä.

Kävelimme kujalta kotimuurin suuntaan ja aurinko näytti puolta päivää. Vesi herahti meillä kaikilla kielelle kun näimme peltikatokset, joiden alta meille oli eilen luvattu tuoreita munkkeja. Jos tarkkoja ollaan, meille oli luvattu nsimaa eikä munkkeja. Olin vain silloin ollut siinä uskossa, että nsima tarkoittaa munkkeja. Innoissani sanoin, että ottaisimme kymmenen nsimaa. Ukkeli kysyi, että onko meillä omia lautasia, jolloin kulmakarvani nousivat ylös ja alaleukani tippui alas. Kysyin, että eikö niitä saisi pussiin? Ukkeli avasi tohkeissaan ämpärien kannet ja sieltä paljastui maissiriisimössöä ja erilaisia kurpitsanlehtimössöjä ja ties mitä mössöjä, ja rupesi kai etsimään niitä pusseja. Säikähdin ja sanoin että ” nou nou nou nou….” Nyt oli sanomattakin selvää, että jonkinlaista väärinkäsitystä oli ilmassa, yhtä paljon kuin ämpäreissä. Yritin kuvailla, että halusimme munkkeja tai kakkuja tai mikä niiden nimi nyt sitten voisi olla mutta he osoittivat sormellaan mössöjä ja toistivat ”nsima, nsima”. Helkkari, tästä oli nyt tulossa ihan farssi taas vaihteeksi. Pahoittelin, että olin ymmärtänyt väärin ja poistuin häntä ja pojat koipieni välissä paikalta. Nyt se vesi herahti kielen sijasta silmäkulmaan, myös minulla.

Portinvartija Stanley osasi selittää, että nsima tarkoittaa maissiriisimössöä ja siihen liittyviä lisukkeita. Tavallisesti kurpitsanlehtimuhennosta, joka on erityisen halpaa mutta myös kalaa tai kanaa. Oikeastaan mitä vaan mistä maissiriisimössö saisi hieman makua. Tällainen ruoka on periperiperimalawilaista ja sitä kutsutaan nsimaksi. Stanley nauroi katketakseen tarinalleni mutta ei osannut myöskään auttaa munkkien suhteen, tai mikä niiden nimi olisi. Se tuntui oudolta, koska niitä hemmetin munkkeja oli joka kadunkulmassa, täytyyhän niillä joku nimi olla! Vasta Suomeen palattuani minulle selvisi, että niiden nimi on mandazi. Itse aloin kutsumaan niitä kampyloiksi, ihan sattuneista syistä.

Munkit jäivät nyt haaveeksi, joten napsittiin jotain muuta välipalaa ja lähdettiin tuktukilla Bwailaan Heliä vastaan. Lilongwen linja-autoasema sijaitsi kivenheiton päässä Bwailan sairaala-alueen takana. Bwailan portilla rukouksiimme muuten vastattiin ja onnistuimme ostamaan munkit evääksi. Se olikin ainoa ilonaihe sillä reissulla.

Malawin väestöstä 80% on kristinuskoisia mutta moskeijoitakin oli, kuinkas muuten.

Linja-autoaseman alue oli todellista kaupungin keskustaa. Ihmisiä oli oikeasti miljoona ja selvästi oli havaittavissa, että osa oli päihteiden vaikutuksen alaisena. Busseista ei ollut vielä tietoakaan mutta kävely ihmisjoukossa alkoi tuntumaan vastenmieliseltä. Jos olisin kävellyt täällä ensimmäisinä päivinä, olisin varmasti alkanut itkemään pelosta mutta nyt olimme jo tottuneita ihmisiin ja tuijotuksiin ja huuteluihinkin enkä pelännyt mutta eihän se mukavaakaan ollut. Sekavan oloisia, likaisia, aineista kieroon katsovia, kuolaavia mustia miehiä kävelee vierellä ja yrittää kysyä mihin olemme menossa. Teki mieli tintata suoraan nekkuun mutta sanoin vain ”nou tänks” ja jatkoin kävelyä. Lopulta löysimme ”linja-autoaseman” tai pikemminkin busseja. Itse asemaa emme oikeastaan nähneet. Bussit olivat rähjäisiä ja teipillä korjatun näköisiä. En voinut kuin pyöritellä päätäni kun katsoin niitä ja koko touhua. Se kaikki mitä me sillä hetkellä näimme, kertoi meille hyvin selkeästi, että emme ole menossa bussilla yhtään minnekään. Ainakaan tältä asemalta ja näillä busseilla. Reppureissaajana Helin kanssa kahdestaan voisi harkita seikkailua mutta lasten kanssa ei tule kuuloonkaan. Luovutimme ja luikimme nopeasti alueelta pois. Katseiden lisäksi piti väistellä kuolaa, hikeä ja kirppuja. En ihmettele lainkaan, että Lilongwen linja-autoaseman aluetta pidetään vaarallisimpana alueena ehkä koko Malawissa.

Kotona Kanalassa tehtiin herkullista pastaa ja kanafileitä. Kanafileet oli ostettu pakasteena, ja ainakin ne näyttivät siltä etteivät olisi sulaneet matkan varrella, ainakaan montaa kertaa. Liha on niin karmean näköistä kaupoissa, ettei sitä tee mieli ostaa mutta jotkut kanafileet näyttävät ihan kohtuullisen hyvältä. Nämä myös maistuivat uunin jälkeen kohtuullisen hyviltä. Samoin höysteenä ollut halloumi-juusto vaikka se maistuikin ihan samalta kuin edellisellä kerralla ostettu mozzarella. Voisikohan mozzarellasta tulla halloumia kun se vähän vanhenee? Tai sitten linjastolla oli vain mennyt pakkaukset sekaisin. No, hyvää oli joka tapauksessa.

Illan tullen pihalla näkyi haamuja.

Iltasatuna oli, yllätys yllätys, Miina ja Manu. Osaan ne jo yhtä hyvin ulkoa kuin pojatkin mutta silti niitä vain pitää lukea ja pojat kuuntelee niitä samalla tavalla kiltisti joka kerta. Rutiinit ovat tärkeitä. Sillä mitä tehdään, ei oikeastaan ole väliä kunhan se vain on tapa, jota on totuttu tekemään. Ja jos tapaa ei noudateta, se alkaa häiritsemään ja seuraavaa askelta ei voida ottaa. Vaikka pojat tietävät ihan hyvin, että Miina ja Manu pääsevät sairaalasta terveenä kotiin, se pitää silti lukea koska muuten ei tule uni. Se huvitti minua, ja käänsin hymyillen kylkeä. Näin silmieni edessä mustan nutturan ja pienen hyppyrinenän, ja hymyilin lisää. Tuo nuttura ei pääse aamulla kynnyksen yli ilman kahvia, eikä kotona pääse välttämättä nukkumaan ellei kahvinkeitintä ole ladattu valmiiksi. Taitaa meillä kaikilla olla omat tapamme, jotka osaltaan tekevät meistä juuri sen keitä me olemme. Laitoin silmäni kiinni ja yritin miettiä mitkä olisivat minun tapojani. En kerinnyt keksiä yhtään, koska tavoilleni uskollisena nukahdin silmän räpäyksessä.

This Post Has 2 Comments

  1. Ihana lukea tätä teidän reissublogia. Tsemppiä sinne teille kaikille.

    1. Kiitos. Tsemppiä tarvitaan aina!

Vastaa

Close Menu