37 Paskareissun alku (21.9.)

Yö sujui aamuyöhön asti unessa. Mutta aamuyöllä joskus ennen auringonnousua Noel herätti meidät jälleen valittaen vatsaansa. Se ei kai niinkään ollut kipeä mutta hän halusi vessaan kuitenkin ja minä menin mukaan. Istuin siinä lattialla silmät ristissä ja Noel väänsi pöntöllä. Hirveästi ei tarvinnut vääntää sillä vääkylöistä ei ollut tietoakaan. Heli käyttää alavieskalaiseen tyyliin pökäleistä nimeä vääkylä ja minä olen sen jostain kummallisesta syystä ottanut myös omaan sanavarastooni. Vääkylöiden sijaan Noelin vatsa oli täysin löysällä, aivan vesiripulina. Ilmeisesti Alavieskassa vatsa ei ole koskaan löysällä, koska ripulille en ole kuullut mitään termiä. Sillä hetkellä eivät ruuansulatuselimistöön liittyvät termit kuitenkaan naurattaneet yhtään, sillä Noelin vatsavaiva oli alkamassa samaan aikaan kuin kauan odotettu reissumme.

Seuraavaksi tapahtui jotain, mikä olisi ehkä pitänyt jättää kirjoittamatta päiväkirjaan kokonaan. Siinä lattialla istuskellessani ja harmitellessani Noelin löysää vatsaa tunsin itse tarvetta päästää kaasuja ulos ja itsevarmana oman vatsani toiminnasta annoin palaa ihan antaumuksella, olimmehan jo valmiiksi vessassakin. Sillä istumalla reissumme sai sille kuuluvan nimensä, paskareissu! Kaasut tuli tuli ulos yhtä nestemäisenä kuin mitä Noel työsti paraillaan pöntöllä. Sillä erolla, että minä en ollut pöntöllä vaan kalsareillani, entisillä kalsareillani. Voi helkkarin hemmetin saakelin pirskatti, noin niin kuin hieman kaunistellusti. Mulla ei ollut minkäänlaista kiertoa vatsassa, ei pahaa oloa eikä mitään aavistusta että minullakin olisi vatsa löysällä. Mutta se ei voinut enempää löysällä olla, ihan vetenä ja litratolkulla.

Kiskat olivat vaatimattomia Lilongwen ulkopuolella.

Emme menneet enää nukkumaan ja aurinko alkoi pian valaisemaan päiväämme. Kumma kyllä aamiainen maistui jotenkin mutta jouduimme Noelin kanssa hyppäämään kyllä vessassa parinkymmenen minuutin välein. Pohdimme Helin kanssa, että mitä hittoa tehdään reissun kanssa. Vointi ei sinänsä ole ongelma, ei ole huono olo tai mitään sellaista mutta vatsathan meillä on nyt selvästi löysällä. Uskon, että pystyisin kyllä ajamaan ja varmasti me voimme sitten tarvittaessa pysähtyä vaikka johonkin pusikkoon. Eihän se hirveän houkuttelevalta kuulostanut, mutta todella halusin lähteä reissuun, olin odottanut rannalle pääsyä. Ja luojan lykky, meillä oli nyt auto käytössä. Se helpottaa paljon. Bussista tai taksista olisi ikävä lähteä maastoon kyykkimään.

Vessassa juokseminen helpotti hieman ja päätimme lähteä reissuun. Niin kovasti halusimme kauniille Malawijärvelle. Pääsisimme sitten takaisin autollamme melko helposti jos sellainen tarve tulee. Pakkasimme kuitenkin reppuun lisää kalsareita ja otimme oksennuspusseja ja ylimääräistä pesuvettä autoon mukaan. Varauduimme myös tippaseteillä eli voisimme aloittaa nestetiputuksen tarvittaessa jos ripuli äityy ihan mahdottomaksi. Ei ihan perusreissu siis. En tiedä lähtisimmekö Suomessakaan ripulissa minnekään, ja nyt olemme menossa alueelle, jossa ei ole sairaaloista tietoakaan. Ei edes vessoista…

Autosta kuvattua, kyläläisiä oli joka puolella.

Auto oli pakattu. Anna jäi talovahdiksi ja toivotteli meille onnea. Ajoimme portista ulos ja tokaisimme, että se on menoa nyt. Auton ajaminen oikealta puolelta ei tuntunut sen kummallisemmalta enää, enemmän jännitin sitä milloin tulee ensimmäinen vessahätä. Matkaa ensimmäiseen kohteeseen Kuti Wildlife Reserveen olisi hiukan yli 100 kilometriä. Ajoimme kotikatuamme pitkin isolle tielle, jossa oli yllättäen jonkinlainen ruuhkan poikanen. Emme kyenneet edes kääntymään sille, koska oli jonkinlainen mielenosoitus menossa. Olimme sen verran jonossa kaukana, ettemme kunnolla nähneet mitä siellä tapahtui mutta musiikki pauhasi ja joku huuteli megafonilla jotakin. Ihmisiä käveli autotiellä muutaman kuorma-auton vierellä ja perässä. Se oli jonkinlainen mielenosoitus tai jokin muu hitaasti kulkeva kulkue. Olimme ajaneet noin 150 metriä ja jouduimme odottamaan siinä paikoillaan yli 20 minuuttia. Olikohan se joku merkki? Yrittikö joku kertoa meille, että älkää lähtekö reissuun. Kakkahätä alkoi hakkaamaan housua sekä Noelilla että minulla, emmekä olleet päässeet 200 metriä pidemmälle.

Meidän olisi pitänyt kääntyä samaan suuntaan kulkueen kanssa mutta sitten olisi pitänyt körötellä heidän perässään. Ei kiitos, joten käännyttiin toiseen suuntaan ja päätettiin kiertää keskustan kautta toivoen, että se vetäisi jotenkin. Pääsimme hädin tuskin keskustaan asti kun Noel alkoi miltei itkemään, että pitää päästä vessaan. Minuakin alkoi itkettämään, koska ajattelin ettemme ikinä pääse rannalle. Meidän ensimmäinen hotelli, Kiboko Town Hotel, oli nurkan takana, joten kurvasimme sen pihaan ja Heli käytti Noelia siellä vessassa. Hotellin edessä kulkeva asfaltti oli kuoppainen ja huonossa kunnossa. Yritin väistellä kuoppia parhaani mukaan mutta pikkuruinen naapurin Toyotamme otti ensimmäisen pohjakosketuksen kuitenkin, kuoppa oli isompi kuin automme. Karmea kolahdus ja aloin melkein taas itkemään. Auto meni varmaan rikki ja kaikilla on kakkahätä eikä olla päästy kolmea kilometriä kauemmas. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta mutta ei meidän autossa, siellä oli musta sadepilvi katossa. Olin näkevinäni kojetaulussa vilkkuvan keltaisen tekstin, siinä luki ”Älkää lähtekö, älkää lähtekö!”.

Ja niin me lähdimme. Autosta ei onneksi alkanut savu nousemaan ja varoitusvalot pysyivät piilossa, paitsi se keltainen mutta en välittänyt siitä vaikka se oli vilkkunut siitä hetkestä asti kun vaihdoin aamulla kalsarini. Seuraavat puoli tuntia menikin oikein sujuvasti ja pääsimme kaupungista ulos sille tielle, joka johtaisi meidät sitten perille asti. Ohitimme Carlsbergin valtavan tehtaan ja maasto alkoi muuttua maalaisempaan suuntaan. Talot harvenivat ja muuttuivat enemmän savimajoiksi. Ihmisiä oli tietysti edelleen tienvarsilla siellä täällä, joten yksinäistä ei ollut.

Edelleen matkalta kuvattua.

Sitten takapenkiltä kuului äkkinäistä liikettä ja siihen perään oksentamiseen viittaava yökkäävä äännähdys. Jippijai jee, Noel oksensi. Purskahdin sisäisesti jälleen itkuun, oikein vollotin ja melkein huusin, että ookoo ookoo, luovutan, saakeli! Mutta en kerinnyt itkeä kuin sisäisesti koska kun sain auton pysäytettyä, huomasimme Helin kanssa, että Noel oli tajunnut kaivaa ennen lähtöä tekemäni ämpärin esiin ja koko oksennus oli osunut siihen. Olin leikannut isosta juomakanisterista kaulan pois, joten siitä oli muodostunut mukava noin 4 litran kokoinen ämpäri. Olin ajatellut sitä juuri jonkinlaista oksennusta ajatellen, mutta se oli jäänyt takakonttiin koska oksentamisista ei ollut mitään viitteitä. Noel oli muistanut, että siellä oli sellainen ämpäri ja kun hänelle oli tullut autossa paha olo ja oksentamisen tarve, hän oli todella fiksusti kaivanut sen nopeasti takakontista johon oli siis pääsy takapenkiltä. Oksennus ei ollut ämpärissä mikään kovin iso mutta naapurin auton takapenkin verhoilussa se olisi ollut valtava. Olin ylpeä pojastani, hän on oppinut hienosti oksentamaan.

Noelin paha olo oli tullut kuulemma yllättäen hajusta joka leijaili autoon siinä ajaessamme. Muistan sen itsekin, se oli jonkinlaisen grilliruuan haju, joka varmaan tuli jostain lähialueen katukeittiöstä. Hyvin mieto, emmekä nähneet sen tuottajaa missään, mutta se riitti provosoimaan oksennuksen. Noel kuitenkin piristyi huomattavasti siitä oksennuksesta ja oli itsekin ihmeissään siitä, miten tajusi ottaa ämpärin esille niin nopeasti, että oksensi kaiken siihen. Olin varannut toiseen kanisteriin pesuvettä ja saimme sillekin käyttöä heti ensimmäisen tunnin aikana. Olimme saaneet niin paljon merkkejä ettei reissulle kannattaisi lähteä mutta… me jatkoimme edelleen.

Mökkimme Kutissa.

Seuraavat 100 kilometriä sujuikin sitten hienosti. Poliisien ratsioita oli useampia, mutta meitä ei pysäytetty kertaakaan vaikka olin varma, että kyllä me jotkut sakot varmasti saadaan. Kuti Wildlife- kyltti tuli vihdoin vastaan ja käännyimme päätieltä pienelle hiekkatielle. Se oli kuoppainen ja pöllyävä. Eräs paikallinen pyöräilijä ajoi siinä meidän ohi koska emme kuoppien vuoksi voineet ajaa kuin kävelyvauhtia. Jossain mainoksessa oli mainittu, että tänne johtava tie voi sadekaudella olla sen verran huonossa kunnossa, että se edellyttää nelivedon. Minusta tuntui, että neliveto olisi ihan kiva myös kuivalla kaudella, mutta lopulta koko 8 kilometriä oli ajettu loppuun. Saavuimme isolle portille, jossa porttivahti otti nimemme ja auton rekisterinumeron ylös jotta voi pitää kirjaa alueella olevista vierailijoista.

Portilta oli vielä kilometrin verran ajettavaa kunnes saavuimme ison olkikattoisen rakennuksen parkkipaikalle. Olkikatoksen alla oli Kuti Wildlife Reserve-luonnonsuojelualueen respa, johon menin selvittelemään asumustamme. Olin siis varannut puhelimitse jonkinlaisen mökin, jota kutsuttiin A-frameksi. He eivät kuitenkaan löytäneet varaustamme mistään ja kerkesin jo ajattelemaan, että tämäkin vielä… sisäisiä kyyneleitä ei enää ollut jäljellä, olin jo itkenyt ne kaikki. Respaneiti kutsui paikan brittiläisen managerin paikalle, joka nopeasti järjesti meidät astetta parempaan mökkiin, jossa olisi oma vessa. A-framessa ei olisi ollut vessaa vaan yhteinen ulkohuussi. En kertonut meidän ripuleista mitään vaan tokaisin eleettömästi, että se sopii meille vallan mainiosti. Sisäisesti tanssin lambadaa ja join shampanjaa. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että ehkä reissullamme on vielä mahdollisuuksia.

Valkoinen metsästäjä, saalis havaittu.

Resparakennukselta oli vielä kilometrin verran matkaa talolle, joka seisoi yksinäisenä keskellä avaraa metsämaisemaa. Apinoita juoksenteli ympäriinsä mutta ne olivat jo tuttuja apinapuistosta. Sen sijaan antiloopit jotka olivat selvästi säikympiä, olivat meidän ensimmäinen kosketus Afrikan villieläimiin. Talossa oli yksi iso huone, jossa oli kaksi parisänkyä. Lisäksi oli erillinen kylpyhuone, jossa siis pönttö ja suihku. Päällepäin hyvältä näyttävä talo mutta vessa veti hieman huonosti, ikkunoiden hyttysverkoissa isoja reikiä ja lopulta melkein kaikki asiat olivatkin hieman rempallaan. Eli hyvin malawilaista touhua, johon olimme jo tottuneet. Mutta meillä oli vessa ja olimme omassa rauhassamme, joten meillä ei ollut lainkaan valittamista.

Alue on valtava aidattu metsäinen ja osittain savannimainen alue, jossa ei ole petoja lainkaan. Puhveleita, seeproja, antilooppeja, apinoita, pahkasikoja ja yksi kirahvikin löytyy. Alueen eläimet ovat tuotu sinne selviydyttyään loukaantumisista tai kuten kirahvi, se on tuotu poikasena sen jälkeen kun salametsästäjät olivat tappaneet sen vanhemmat. Täällä niillä on turvallista elää luonnonmukaista elämäänsä. Samoin vierailijoiden on turvallista kuljeksia ympäriinsä alueella ilman pelkoa leijonista. Mekin teimme pienen lenkin merkittyä polkua pitkin. Oli todella kuuma ilma ja se tietysti verotti Noelia hieman, joten palasimme nopeasti talolle ja vessaan.

Kävelyllä. Tarkkasilmäiset saattavat havaita antilooppilauman kauempana.

Ennen auringonlaskua kävimme syömässä respassa voileivät. Minullekaan ei maistunut sen enempää. Ei ollut paha olo, ei oksettanut eikä voinnissa ollut oikeastaan mitään poikkeavaa mutta tunnin välein tuli vessahätä ja aivan oranssina ripulina. Noel sen sijaan oli tavallista väsyneempi vaikka ei hänelläkään paha olo kuulemma ollut. Leipien jälkeen ajelimme vielä Sun Deck-talolle, joka oli rakennettu auringonlaskujen seuraamista varten. Iso talo, jossa yläkerrassa iso terassi, josta oli rauhaisaa katsoa kun aurinko laskee punaisena ison nevan taakse. Se oli hieno kokemus, mutta ei mikään järisyttävä. Ollaan nähty monta hienompaa laskua kanalassakin. Oli ehkä hieman usvaista, joten näkymä oli enemmänkin vaisu.

Ajoimme hämärän laskeutuessa talollemme ja siellä se oli meidän pihalla. Kirahvi jolkotteli unenomaisen hitaasti metsää kohti, pää hieman kallellaan seuraten tarkasti meidän astumista autosta ulos. Se oli valmiina ottamaan pakoaskeleet heti jos tekisimme äkkinäisiä liikkeitä. Se ei ollut aivan täysikasvuinen vielä mutta silti vaikuttava näky. Heli oli aivan innoissaan ja yritti mennä ottamaan kuvia mutta oli ikäväksemme jo hämärää eikä ne kunnolla onnistunut. Se oli kuitenkin mahtava kokemus ja viimeistään nyt tiesimme olevamme Afrikassa.

Kun olimme laittaneet sängyt nukkumakuntoon, metsästäneet muutaman hämähäkin ja pari gekkoakin, menimme vielä istumaan kuistille tähtitaivaan alle. Olimme oikeastaan keskellä tähtien ja kuun valaisemaa metsää ja tunnelma oli kaikkine viidakkomaisine äänineen vaikuttava. Erilaisia lintuja ja varmasti jotain apinoiden kirkunoita myös. Pojat kierteli fikkarien kanssa taloa ja etsi ötököitä. Siinä oli mukava juoda olutta ja käydä välillä ripuloimassa. Olin käynyt noin 15 kertaa sen päivän aikana pöntöllä, joten olin jo alkanut siinä harjaantumaan. Samoin Noel. Niilalla ja Helillä ei ollut mitään, joten hieman ihmettelimme, että mistähän tauti on peräisin. Pojat ovat kuitenkin syönyt täsmälleen samoja ruokia, samoin kuin minä. Vahvasti ajattelin niitä kadunkulmasta ostettuja munkkeja, mutta silloin myös Niilalla pitäisi olla jotain vatsaongelmia. No, voimme vain arvailla.

Auringonlaskun veljekset.

Lopulta vaivuimme hyttysverhojen ja peittojen alle. Heli ja Noel nukkuivat tietysti isommassa sängyssä, ja me Niilan kanssa pienemmässä mutta riittävässä sängyssä, aivan avoimen ikkunan alla. Ikkunasta tuli raikkaita pieniä tuulahduksia ja viidakkoääniä, ja siinä oli helppo laittaa silmät kiinni ja nauttia. Aivan kuin jossain syvällä sisälläni nuo äänet olisivat tuttuja ja kotoisia. Vaikka ne olivat kohtuullisen voimakkaita ja teräviäkin, ne rauhoittivat ja tekivät makoilusta nautinnollisen. Ehkä joku afrikkalainen esi-isä on jättänyt geeniperimääni pienen jäljen, joka saa minut tuntemaan näin. Nautintoa varjosti pieni pelko seuraavasta kakkahädästä, toivottavasti herään siihen… En halunnut ajatella sitä enempää. Nyt olo oli kuitenkin hyvä ja levollinen. Kohta koko pieni talomme nukkui. Talo keskellä metsää. Metsä keskellä Afrikkaa.

Vastaa

Close Menu