4. The Start (19.8.)

Kello alkaa olla viisi iltapäivällä. Haagassa on lämmintä, niin kuin on ollut jo kuukauden päivät. Kesä on ollut harvinaisen hieno, ja on voinut liikkua t-paidalla ja shortseilla ilman vilun väristyksiä. Tai mikä vielä parempaa, ei ole tarvinnut miettiä mitä muksuille pitäisi laittaa päälle. Kaiken järjen mukaan näin pitäisi meillä jatkua aina marraskuun loppuun saakka. Mutta mistä sitä tietää, meidän tuurilla Malawissa on kasvihuoneilmiöstä johtuva merkillinen sääinversio ja kautta historian kylmin syksy. Onneksi ollaan viikinkien jälkeläisiä, tai ainakin minä uskon niin, joten rohkeasti astumme saunattomasta neliöstämme kadulle. Ovet tuli lukkoon ja kahvinkeitin on pois päältä. Muutenkin pyrimme jättämään asuntomme siistissä kunnossa vuokralaiselle, jonka viime hetkillä löysimme.

Lähtötunnelmissa.

Mulla rinkka selässä ja reppu edessä, Helillä rinkka selässä, Noelilla reppu selässä ja Niila sai kävellä ilman kantamuksia. Passit, matkadokumentit ja rahat mukana. Vilkaisu vielä kotitalolle ja suunta kohti Huopalahden juna-asemaa. Pojat ihmettelivät, että juna menee väärään suuntaan, kun ovat tottuneet lähtemään aina Helsinkiin päin. Nyt mentiinkin Helsinki-Vantaan suuntaan ja oltiinkin kätevästi ja nopeasti perillä. Juna lentokentälle on yksi parhaimpia pääkaupunkiseudun “keksintöjä”, vaikka taksissakin on puolensa ja tietty tunnelmansa, kun kentälle on matka. Mielenkiinnolla odotan, miten Lilongwe vastaa tähän asiaan, kun sinne asti päästään.

Anna jo odottelikin terminaalissa, rinkka ja reppu hänelläkin. Olimme kaikki tulleet siihen käsitykseen, että rinkka on paras vaihtoehto tällaiselle reissulle, jossa ei tiedä minkälaisia matkoja joudutaan kantamuksia kantamaan, ja minkälaisissa olosuhteissa. Perässä vedettävistä kovista matkalaukuista voi todella tulla perässä vedettäviä, kun maasto muuttuu hiekaksi tai saveksi. Lisäksi olin jostain lukenut, että kovien ja joustamattomien matkalaukkujen kanssa voi tulla erilaisissa kyydeissä myös ongelmia, jos Hiacen takaluukkua ei saakaan painettua kiinni. Rinkat ja reput joustaa aina hieman, ja ne voidaan myös helpommin sitoa, vaikka auton kylkeen kiinni😲. Annettiin rinkat matkaselvityksessä virkailijalle, ja katseltiin haikeina, kun ne lähtivät liukuhihnaa pitkin omalle matkalleen. Toivottavasti tapaamme vielä.

Ensimmäinen lento oli Tukholmaan, ja se kesti sen 45 minuuttia. Poikien tavallinen nukkumaanmenoaika (noin klo 20) oli juuri ylittynyt, mutta väsymystä ei heistä vielä välittynyt. Vasta kun olimme toista tuntia odotelleet Arlandan kentällä seuraavaa lentoa kohti Addis Ababaa (Etiopia), alkoi väsymys näkymään. Se oli alun perin ajatuskin, että yölento Afrikan mantereelle siivittäisi pojat uneen ja matka sujuisi kuin itsestään. No, lopultahan siinä ei ihan niin käynyt. Iso kone eikä täyttynyt aivan kokonaan, joten istuttiin aika mukavasti. Mulla ja Niilalla oli kolme istuinta käytössä ja Heli istui Noelin kanssa käytävän toisella puolella. Istuimien selkänojissa oli kaikille oma “tabletti” eli mediakeskus, jossa oli kymmeniä elokuvia, pelejä ja muuta viihdettä. Niin taitaa olla kaikissa mannerten välisissä lentokoneissa, mutta pojillehan se oli uutta ja ihmeellistä. Oltiin kuitenkin jo lähellä puolta yötä, joten Niila nukahti ensimmäisen tunnin aikana. Noel oli myös selvästi väsynyt mutta halusi odottaa ruokaa, jolla lopulta kesti iäisyys tulla. Olimme syöneet viimeksi kotona, joten alkoi olla jo nälkä. Ja kieltämättä teki mieli olutta tai punaviiniä.

Parin tunnin kohdalla se taisi sitten tulla, ja olihan se odottamisen arvoista. Oikein murea kanafile hyvillä lisukkeilla, ja Noelkin söi melkein koko annoksen. Söin oman annokseni jälkeen Noelin loput. Sitten söin myös nukkuvan Niilan annoksen. Jätimme hänelle erinomaisen perunasalaatin, koska Helille ei uppoa oikeastaan mikään majoneesiin perustuva. Balsamiviinietikan olen pystynyt Helille opettamaan salaattien yhteydessä mutta majoneesissa en ole vielä onnistunut. Omasta mielestäni maailma ilman balsamiviinietikkaa tai majoneesia olisi melko kuiva paikka. No niinhän siinä sitten kävi, että söin myös sen Niilalle tarkoitetun perunasalaatin. Ehkä mun kroppa alitajuisesti varautui Afrikan reissuun mutta tuntui, että olisin voinut syödä kaikki koneen perunasalaatit.

Noel nukahti ruuan jälkeen lattialle, kun ensin viritteli sinne koneen peittoja ja meidän omat matkatyynyt. Se peti näytti itseasiassa aika hyvältä, olin ehkä jopa kateellinen, koska omat polveni osuivat edessä olevaan penkkiin, ja kyseessä kuitenkin yli 7 tunnin lento. Noel nukkui lopulta 5 tuntia putkeen, parhaiten meistä kaikista. Kaikki oli ruuan, ja punaviinin, jälkeen rauhallista, joten ajattelin itsekin ummistaa silmäni. Onnistuinkin siinä 20 minuutin ajan, kunnes Niila rupesi pyörimään ja kitisemään puoliksi unissaan. Se nukkui siinä vaiheessa mun vieressä, joten silittelin ja korjasin sen asentoa useampaan otteeseen seuraavan parin tunnin aikana. En tiedä nukkuiko Niila oikeasti yhtään mutta minä en nukkunut vaikka silmät välillä kiinni olikin. Myös Heli heräili käytävän toiselta puolelta Niilan itkuihin, joten kaikkiaan nukuttiin kyllä todella huonosti. Lopulta Niila taisi itsekin kyllästyä itkuihinsa, ja rupesi katsomaan jotain leffaa mun sylissä. Katteltiin uutta Hercule Poirottia ja Justice Leagueta vai mikä se nyt oli… Heli oli kattonut kuulemma kolme leffaa. Tai voiko sitä nyt kattomiseksi sanoa, kun silmät on ristissä ja välillä toinen kiinnikin. En pystyisi nyt juurikaan kuvailemaan, minkä rikoksen Poirot ratkaisi. Jotenkin se aika kuitenkin kului ja lopulta lentoemot toivat aamiaista.

Olimme kaikki hereillä ja kaikki myös söivät hyvin, ja minä tietysti loput. Niila siirtyi Helin luokse kiukuttelemaan ja Noel otti vielä nokoset, tällä kertaa ihan penkillä. Seitsemän tuntia tuli mittariin ja turvavyövalo syttyi. Noel pomppasi pystyyn, silmät oli lautasena ja se rupesi etsimään ripeillä liikkeillä turvavyötä. Sanoi samalla mullekin, että nyt iskä turvavyöt kiinni. Se oli koomista. Noel on utelias ja erittäin tiedonjanoinen pikkupoika ja oltiin juteltu lentokoneen asioista jo moneen kertaan aikaisemmin. Siksi se “pling”-ääni tuli myös unen läpi. Palomiehen poika, ajattelin.

Aamujumppa pitää mielen virkeänä… huoh!

Aivan siis kaamea lento. Noel nukkui 5 tuntia ja Niila ehkä pari tuntia mutta muuten ei oikeastaan nukuttu koko yönä. Pojista väsymys ei oikeastaan näkynyt mutta me Helin kanssa kyllä tunsimme luissa ja ytimissä, että valvottu on. Ihan kuin olisi ollut yövuorossa töissä, minä ambulanssissa ja Heli päivystyksessä. Eihän se meille uutta ole mutta tiesimme että meillä on vielä matkaa jäljellä… Mutta olimme kuitenkin nyt Addiksessa, Etiopiassa. Olimme Afrikassa, vaikkei vielä määränpäässä.

This Post Has 2 Comments

  1. Varsin mielenkiintoista lukemista, seuraavia odotellen, hyvä Miko 🙂

    1. Kiitos, eiköhän me huomenna jatketa…

Vastaa

Close Menu