41 Safari Beach Lodge (25.9.)

Kun kirjoittaa päiväkirjaa jokaisesta päivästä ja aloittaa aina aamusta ja siitä, kuinka yö sujui, se alkaa ainakin kirjoittajasta tuntua ennen pitkää melko kaavamaiselta. Suomessa, jos kirjoittelisi kotioloista, se todella olisi kaavamaista ja kaurapuuroa ilman voisilmää. Afrikassa siihen onneksi liittyy aina jonkinlainen jännitysmomentti. Kuumuus, kylmyys, hikisyys, ötökät, ilmastoinnin tai tuulettimen toimivuus, ulkoiset äänet, pölyn kantautuminen hengitykseen, hiirien papanat, oksennukset, ripulit ja mitä näitä nyt on ollut. Mutta nyt yö sujui hyvin. Ilmastointi pelasi myöhään yöhön ja se kantoi aina aamuun asti. Viileässä viikingit nukkuu kotoisasti.

Herättiin tosin koko poppoo jo viiden jälkeen ja ihasteltiin hienoa auringonnousua. Aloimme ilmeisesti jo tuntea levottomuutta, koska siirtyisimme pian aamiaisen jälkeen seuraavaan paikkaan, Safari Beach Lodgeen. Halusimme jo alitajuisesti jättää tämän Lake Siden taaksemme vaikka se palvelikin meitä hienosti kolme yötä. Pakkailimme rinkat valmiiksi ennen aamiaista, jotta voisimme sitten heti lähteä. Ensiapupakkauksessamme oli nyt tilaa kun kaksi pussia keittosuolaliuosta oli käytetty Noelin hyväksi. En olisi ikinä uskonut, että joudumme niihin oikeasti turvautumaan koko Afrikan reissulla mutta niin vaan jouduttiin tai ainakin koettiin, että niistä oli selvä hyöty. Noelin vointi on taas selvästi pirteämpi.

Safari Beach Lodge sisäpihalla.

Aamiainen oli yhtä puiseva kuin edeltäjänsäkin. Se maistui oikeastaan vain siksi, että puitteet olivat niin hienot. Aamiaistila oli todella valoisa ja raikas, ja sieltä oli hieno näkymä rannalle. Puisevuudestaan huolimatta minulle on alkanut maistumaan pavut paahtoleivän päällä kun siihen vielä pistää pari ripausta suolaa. Pojat joi hädintuskin edes esanssimehua tällä kertaa, mutta ymmärrän heitä. Heillä ei ole vielä isänsä luolamiesmäistä ruokahalua, ja heidän makuaistinsa ei ole vielä yhtä turtunut. Vielä! Se on nyt hieman kuitenkin huono juttu, koska poikien olemus on taudin myötä selvästi aavistuksen kuihtunut. Tässä on nyt viidettä päivää yritetty saada Noelia syömään tai edes juomaan mutta ei meinaa maistua, ja Niilakin on alkanut oikuttelemaan. Erittäin otolliset olosuhteet suuremmallekin myrskylle ja hampaiden kiristykselle. Malawissa ei ole Strömssöötä, se on huomattu. Ei auta kuin toivoa, että uudesta yöpaikasta löydettäisiin uutta tuulta puhaltamaan ainakin myrskypilvet pois.

Pakkasimme auton ja kävin vielä varmistamassa, että olimme maksaneet velkamme huoneesta ja piikkiin ostetuista limuista. Teki mieli kysyä, että jäikö heille vielä vessapaperia varastoon mutta tyydyin vain kiittämään kaikesta. Olen varma, että he kuitenkin ihmettelivät meidän vessapaperin kulutusta, koska jouduin hakemaan sitä pariinkin otteeseen iltapäivisin lisää ja aina siivooja kysyi, etteikö hän jättänyt sinne jo siivotessaan aamulla. Kaiken lisäksi kävimme välillä lodgen yleisessäkin vessassa vähän säästämässä omia papereitamme. Voi pyllyparkojamme!

Apinat oli rohkeasti parvekkeella niin kauan kuin ovea pidettiin kiinni.

Jätimme Lake Siden taustapeiliimme ja suuntasimme Senga Bayn pääkadulle. Ylitimme kuivahtaneen joenuoman ja tajusin sen johtavan paikkaan, josta olin lukenut etukäteen mutta kuullut myös eiliseltä merirosvolta. Se paikka oli hippojen eli virtahepojen koti. Jonkinlainen iso suvanto missä hipot viihtyy. Sinne olisi 4-5 kilometrin kävely ja oppaita kuulemma voisi kysyä vaikka kadulta, kaikki paikalliset tuntevat paikan ja vievät sinne mielellään turisteja. Eilisen hämähäkkisaaren jälkeen emme olleet valmiita ottamaan sellaista riskiä, että lähtisimme tuollaiselle seikkailulle. Haluamme toki nähdä hippoja mutta hieman helpommin, ja varmemmin. Afrikkalainen 4-5 kilometriä ynnättynä paikalliseen oppaaseen voivat tuloksena olla ihan mitä vain ja nyt emme kaipaa ylimääräistä jännitystä.

Safari Beach Lodgelle johtava tie vaikuttaa ensikertalaisesta sellaiselta, ettei se voi johtaa minnekään. Eli siis tavallinen tie täällä kun käännytään pääkadulta pois. Kun vastaan kävelee vielä lauma lehmiä, niin tuntuu, ettei perillä voi olla turisteille sopivaa hotellia alkuunkaan. Mutta on siellä, portin takana, tiukasti aidoitetulla alueella. Parkkeerattiin auto ja jalkauduttiin respan kautta sisäpihan terassille juomaan huomattavasti tuoreemman makuisia mehuja kuin mitä Lake Sidessä. Olisimme saaneet aamiaistakin, koska chaletimme ei ollut vielä valmis, mutta olimme juuri aamiaistaneet, joten tyydyimme mehuihin. Samoin kuin eilinen luxushotelli Gambiri, tämäkin varautui tulevaan Lake of Stars-festivaaliin. Emme huomanneet sitä silloin kun kävimme täällä ensimmäisen kerran mutta ainakin nyt rakennusmiehiä juoksentelee kottikärryjen kanssa edestakaisin ja paikkaa pistetään kuntoon.

Kaunista…

Reilun vartin odottelun jälkeen meidät opastettiin chalettiimme. Se oli kaksikerroksinen harjakattoinen mökki korkealla kalliorinteellä. Katto oli luonnollisesti olkea kuten niin useasti täällä muutenkin. Se tietää hiiriä ja gekkoja mutta ehkä ne pitävät muita ötököitä poissa silmistä. Mökin alakerrassa oli iso huone jossa oli kolme hyttysverhollista sänkyä, ja lisäksi oli suihkullinen vessa. Huoneesta avautui kulku isolle parvekkeelle, josta oli suorastaan henkeäsalpaava näkymä vihreänsiniselle Malawijärvelle. Tällainen näkymä auttaa kummasti jaksamaan vaikka ripulit ja niiden tuoma väsymys ja äreys alkoi jo saattamaan meitä kotia kohti. Yksi yö vielä, ja se oli hienoa viettää tällaisessa ympäristössä.

Yläkerrassa oli myös yksi iso huone ja kolme sänkyä sielläkin. Mökki on kuin luotu pienelle festariryhmälle ja melkein toivoin, että olisi kuulunut piff ja puff ja pojat olisivat siirtyneet turvallisesti mummulaan ja mammalaan hoitoon. Me olisimme jääneet Helin kanssa viettämään ikimuistoisia festareita maailmantähtien kanssa maailman tähtien alla. Mutta yläkerran parvekkeella tuijottelevat apinat ja niille kikattelevat pikkuiset lippalakit saivat minut takaisin todellisuuteen ja hymyilemään. Ikimuistoinen reissu tämä on ilman festareitakin. Apinat tuijottelivat poikia ihmeissään ja ne katosivat vasta nähdessään minut. Pojilla oli hauskaa, mutta samalla oli varauduttava siihen ettei ovet jää auki ilman valvontaa. Noin kesyt apinat eivät ole vain söpöjä, niitä pitää vähän varoa. Onneksi ne karkasi kauaksi puihin kun astuin parvekkeelle. Parvekkeelle, johon tulisin virittämään rakkaan riippukeinuni. Se saisi nyt arvoisensa paikan.

Malawijärvessä uintia en unohda koskaan!

Päivän agenda oli melko selvä. Uimahousut jalkaan ja rannalle. Se näkyi parvekkeeltamme ja vaikutti paljon rauhallisemmalta kuin yleinen ranta Lake Siden edustalla. Se oli myös varmasti 50 metriä talomme alapuolella, ja sinne johti mutkikas polku kallioiden sokkeloissa. Noel kipitti edellä, koska paloi halusta uimaan. Yhtäkkiä Noel päästi kirkaisun ja huusi ”krokotiili”. Kuulin pelkästään voimakasta rapinaa ja kuivien lehtien suhinaa, ja melkein uskoin Noelia vaikka tajusinkin ettei krokotiilejä voi olla näin korkealla kalliolla. Kuivien lehtien sekaan sukelsi sen sijaan iso metrin mittainen lisko. Se oli varmasti säikähtänyt yhtä paljon kuin Noelkin, koska katosi visusti jonnekin kiven koloon. Ja lähellä oli ettei minullakin ollut löysät housussa, mikä ei tosin olisi ollut ihme vaikka en olisi säikähtänytkään. Elimme suolistollisesti hyvin epävakaita aikoja ja jos vessaa ei ollut kivenheiton päässä, mitä vain voisi tapahtua ilman liskojakin.

Rannalle päästyämme huomasimme nopeasti, ettei se ollut ihan niin uimakelpoinen kuin muualla. Jonkinlaista levämäistä kasvillisuutta ja kivikkoa oli runsaasti ja jouduimme oikein etsimään hyvää kohtaa, että pääsimme vähän kauemmaksi rannasta, jossa oli sitten ihan kiva pulikoida. Rannan pohjoissuunnassa näytti olevan jonkinlainen kylä. Siellä oli paljon veneitä ja paljon ihmisiä ja paljon karjaakin näytti olevan. Siksi siis levääkin taisi olla enemmän kuin muualla?? No, kauempana rannasta oli hyvää aallokkoa ja puhdasta vettä vaikka kylästä rannalle jotain valuisikin. Ja Malawijärven vesi ei pettänyt taaskaan. Niin pehmeää ja lämmintä se oli.

Noel olisi uinut vaikka kuinka kauan mutta oli jo päästävä vessaan ja muutenkin paikan vaihto vaikka altaalle tuntui meistä aikuisista paremmalle. Se ei kuitenkaan sopinut Noelille, joka ei yhtäkkiä pystynyt kuulemma kävelemään sandaaleillaan tai mikä lie ongelma nyt sitten olikaan. Aivan todella raivostuttavaa. Noel on tavallisesti aika helppo ja osaa tehdä aikuisten kanssa yhteistyötä mutta nyt varmasti taudin vuoksi ollaan viisi päivää taisteltu ties mistä asioista. Suurimpana taistelun aiheena on ollut juominen, kun pikkuherralle ei meinaa mennä kaaliin, että on PAKKO juoda paljon kun kerta paskookin kuin vesitykki. En suostu uskomaan etteikö Noel oikeasti ymmärtäisi sitä, ja siitä syystä se niin ärsyttävältä tuntuukin, ettei se suostu juomaan. Kun siihen päivän mittaan lisätään muita kiukutteluja turhista asioista, alkaa meikäläisen painekattila viheltämään. Nappasin Noelin niin kovaa syliin ja vein niin korostetun kovavauhtisesti syrjään istumaan, että siinä olisi kukkahattutädit haukkoneet henkeään. Pidin sellaisen puhuttelun ja sellaisella äänellä, että kukkahattutädit olisivat tässä vaiheessa jo pyörtyneet. Mutta viikingit eivät pyörry. Noel pidätteli itkuaan, alahuuli oli kiertynyt rullalle ja kostuneet silmät tuijottivat minua tiiviisti. Niistä välittyi tervettä pelkoa mutta myös katumusta. Noel tiesi, että oli käyttäytynyt huonosti ja nyt kaikki oli mennyt liian pitkälle. Ymmärsin, että Noel on väsynyt eikä täysin oma itsensä, kuten en ehkä minäkään, mutta Noelin on myös ymmärrettävä, että rajat on olemassa ja ne oli nyt ylitetty. Tiesin, että Noel ymmärtäisi, ja antaisi myös anteeksi suuttumukseni. Minäkin annoin anteeksi hänen käytöksensä. Noel ei enää kiukutellut loppumatkan aikana!

Noel nöyränä puhuttelussa…

Kävimme chaletilla eli mökillämme ennen altaalle menoa enkä enää edes muista miksi. Huomio kiinnittyi kodinvaltaajiin. Kotimme oli taas vallattu. Ainakin 27 isoa muurahaista teki polkua ulko-ovelta keskemmälle huonetta ja se sai Helin aivan tolaltaan. Hän peruisi koko reissun eikä jäisi tänne yöksi, ei varmana jäisi. 100 taalan huoneessa ei voi olla muurahaisia! Hitto, ajattelin heti riippukeinuani, jota en ollut kerinnyt edes virittämään. Helin ääni kuulosti siltä, että riippukeinu saattaisi todella jäädä virittämättä, joten aloin vimmatusti tallomaan kodinvaltaajia ja sainkin ne kaikki siivottua ulos asti. Sanoin Helille, että olemme Afrikassa ja tässä 100 taalan talossamme on olkikatto ja ovissa 2 cm raot, gekot juoksentelee sisällä joten saattaa olla muurahaisiakin, mutta mitä sitten? Se pitää vain hyväksyä, koska haluan vielä makoilla riippukeinussani. Kuulemma gekot saa juoksennella mutta murkut ja hämikset ei.

Samoilua sumuttomilla ”vuorilla”.

Heli suostui vielä jäämään mutta minun piti käydä sanomassa henkilökunnalle, että chaletimme oli vallattu. Brittiläinen paikan omistaja pahoitteli asiaa ja epäili, että chaletimme on kiireiden vuoksi unohdettu myrkyttää. Nukkuisimme siinä ensi yönä, joten sisältä ei sitä enää voi tehdä mutta hän käski apulaisensa myrkyttämään talon reunustat, sen pitäisi auttaa. Se kävi minulle ja Helikin sai siitä hieman helpotusta ahdinkoonsa.

Makoilimme altaalla ja pojat polskivat. Tilattiin baarista pientä purtavaa ja yllättäen se maistui kaikille. Uskomattoman helpottava tunne kun pojat syövät edes hieman. Muutenkin tunsimme olevamme melko hyvävointisia, ja kun päivää oli vielä jäljellä, päätimme lähteä pienelle patikkaretkelle. Lodgealueen ulkopuolella kohosi pieni kukkula, jota paikalliset kutsuivat vuoreksi. Se oli ehkä 300-400 metriä korkea, joten se oli kyllä vain kukkula. Sinne johti selväpiirteinen polku, joten ajattelimme käydä huipulla katsomassa maisemia. Sen verran se oli työläs nousu, että pojat tulivat mieluummin olkapäille ja reppariin. Haluttiin kuitenkin Helin kanssa käydä ihan ylhäällä, joten hikoiltiin sitten vähän enemmän pojat kyydissä. Meitä seurasi lauma paviaaneja miltei koko matkan. Tuijottelivat meitä parinkymmenen metrin päästä ja kävelivät hitaasti samaan suuntaan. Ne näytti vähän siltä, että jos Niila jäisi hetkeksi yksin, ne veisivät sen leikkikalukseen. Mutta onneksi ne pysyivät etäällä ja rauhallisena koko ajan. Niila sai olla rauhassa.

Kyydissä on helppo hymyillä.

Pääsimme olevinaan huipulle, mutta sen takaa paljastuikin vielä ehkä sadan metrin nousu. Luovutimme kiipeilyn kuitenkin siihen, koska näkymät olivat jo tarpeeksi hyvät. Istuskeltiin hetki ja juotiin vesiastiat tyhjäksi. Päivä oli alkanut hieman kireästi mutta nyt oli rento ja hyvä olla. Ihan kuin Noel olisi kaivannut vähän ravistelua, sillä poika oli nyt enemmän oma reipas itsensä. Purkaukset ovat joskus tulivuorissakin rajuja mutta se helpottaa painetta ja saattaa lopulta luoda jopa uutta elämää.

”Huipulla oli rauhallista!”

Palattuamme tilasimme päivällistä ja jäimme syömään sitä lodgen viihtyisälle sisäpihalle. Ruoka oli oikein hyvää eikä lainkaan tulista kuten Lake Sidessä. Myös pojat söivät hyvin mikä todella lämmitti mieltä. Olihan se jo aikakin. Ihan kuin tauti alkaisi hieman helpottamaan. No, se oli liian aikaista ajatella niin, koska heti päästyämme mökille, vessaan oli ihan tuttu jono. Pituusjärjestyksessä ripuloimaan koko viikinkikatras. Paitsi muurahaistenvihaaja, joka jäi tutkimaan lattioita ja nurkkia. Ne olivat ötököistä puhtaat, joten Heli sai hengähtää.

Loppupäivä iltoineen vietettiin mökillä, parvekkeella ja riippukeinussa, ja tietysti ajoittain vessassa. Maisemaa ei voinut kuin ihailla. Illan alkaessa hämärtymään taivaan valtasi myös iso ja punainen täysikuu. Aivan mahtavan upea näky mitä ei meidän kameroilla saatu kuitenkaan ikuistettua arvolleen sopivalla tavalla. Lomareissuamme oli varjostanut tauti ja sen aiheuttamat ongelmat mutta emme olleet joutuneet sitä kuitenkaan keskeyttämään kuten ehkä alkuun pelkäsin. Nyt olimme aivan loppusuoralla ja saimme palkinnoksi mahtavan järvinäkymän punaisine kuineen. Aivan kuin itse luoja olisi onnitellut meitä, olimme selviytyneet lomastamme kunniallisesti.

Ahh ihanuutta…

Hyttysiä ei ollut lainkaan mutta sukelsimme silti hyttysverhojen alle. Peitolla ei tehnyt mitään sillä oli ihan hemmetin kuuma. Oli kuumempi kuin koskaan. Ikkunat olivat pelkää hyönteisverkkoa, mutta jos ulkona oli tuulen vireitä, ne eivät päässeet sisälle asti. Pojat nukkuivat jo ja minä makasin taas silmät auki. Kuumuudesta huolimatta siinä oli tunnelmallista makoilla ja kuunnella luonnon ääniä mutta unensaannin suhteen kuumuus miltei pelotti. Hiki valui kaikkialla ihollani kun laitoin uhmakkaasti silmäni kiinni. Se kannatti. Jostain ilmestyi sukset jalkaani ja kylmä viima pureutui punaisiin poskiini kun viiletin vinhaa vauhtia alas laskettelurinnettä, jossain Rukatunturin lumisissa maastoissa…

Vastaa

Close Menu