45 Samalla viivalla (29.9.)

Lauantaiaamu. Taitaa olla 41. aamu meillä Malawissa eli puoliväli lähestyy vaikka sinnekin on vielä ihan kunnon lomareissun verran, 10 aamua. Edelleenkään ei ole ollut varsinaista koti-ikävää. Tuntuu, että ollaan todella oltu pitkään poissa mutta vieläkään ei ole käynyt mielessä, että täältä pitäisi päästä kotiin. Luonnollisesti kaipaamme tuttuja läheisiä ja joitakin aivan ihania napostelujuttuja kuten ruisleipää, kunnon juustoa ja mätitahnaa ja sen sellaista, mutta ilman niitäkin pärjätään hyvin. Eläminen on itseasiassa täysin erilaista ja moni asia on retuperällään mutta niiden kanssa on sopeuduttu olemaan ja pikemminkin tuntuu hyvältä vähän saada perspektiiviä siihen, että meillä Suomessa asiat ovat todella hyvin. Se ei ole mitenkään itsestäänselvyys vaikka se siltä Suomessa tuntuukin.

Sää on tietysti asia, mikä helpottaa sopeutumista muuten köyhiin olosuhteisiin. Se oli tänäaamuna samanlainen kuin kaikkina aikaisempinakin aamuina. Sininen taivas ja iso aurinko, ja vaikka se oli vasta hieman horisontin yläpuolella, sen lämmön tunsi silti selvästi kasvoilla. Se oli tietysti vasta alkusoittoa ja kun aurinko hieman nousee korkeammalle, sen säteitä yritti mieluummin väistellä kuin metsästää. Mutta kuumuutta rakastavana minä suorastaan nautin vaikka hiki valuikin selässä jatkuvasti. Mikä parasta, poikien kanssa ei ollut vaateongelmia, he pistivät herättyään shortsit jalkaan ja t-paidan päälle ja juoksivat ulos. Ei tarvinnut miettiä onko kylmä tai märkä tai mitään muutakaan. Sää oli käytännössä samanlainen koko ajan, päivästä toiseen.

Aamu taas vauhdikkaasti käyntiin!

Meillä ei edelleenkään ollut suunitelmia viikonlopun varalle. Helin ja Annan päättötyö oli jo kerran lähetetty valmiina tarkastettavaksi mutta se oli tullut bumerangina takaisin. Opettajan mielestä pilkut ja viittausmerkinnät eivät olleet asianmukaisia. Lukija saattaisi erehtyä kiinnittämään huomionsa niihin eikä asian ytimeen joka siis oli lapsikuolleisuus Malawissa sekä kätilöiden työskentely kehitysmaan olosuhteissa. Olin itse lukenut työn jo moneen kertaan ja siinä kuvailtiin hienosti juuri edellä mainittuja asioita. Näkökulmat muodostuivat neljän tutkimuksen kautta, jotka lyhyesti kerrottuna käsittelivät seuraavia asioita: alhainen syntymäpaino ja siihen johtavia syitä, raskauden aikaiset sairaudet (HIV ja malaria), raskauden aikainen väkivalta ja/tai ikävien raskaustapahtumien vaikutus sekä kätilöiden mahdollisuudet puuttua esimerkiksi perhesuunnitteluun ja raskaudenaikaiseen lääkitykseen. Työssä esiteltiin nämä tutkimukset ja kuvailtiin Helin ja Annan järjestämää tutkimusklubia, jossa työn herättämiä ajatuksia pohdittiin paikallisten kätilöiden ja opiskelijoiden kanssa. Paikalliset kätilöt ottivat työn vakavasti ja se herätti heissä paljon rakentavia ajatuksia. Eräs opiskelija sai työstä idean omalle päättötyölleen. Heli ja Anna olivat työhönsä tyytyväisiä. Minäkin olin. Mutta opettaja näki pilkut ja lähdeviittaukset väärissä paikoissa. Ei ainoatakaan mainintaa itse aiheesta.

Minua harmitti Helin ja Annan puolesta. He eivät varmasti katkeroituneet samalla tavalla kuin minä vaikka heitäkin syletti päättötyönsä arvostelu. He olivat nähneet ja kokeneet ne työskentelyolosuhteet, joita on tässä mahdotonta edes kuvata tyhjentävästi. Heitä kiinnosti päättötyön numeroa enemmän se miten he mahdollisesti olivat voineet olla avuksi tälle köyhälle maalle ja sen vaatimattomalle kansalle. Mutta nyt he joutuivat korjailemaan sulkumerkintöjä ja kursivointeja. Ja edelleen, nyt ei ollut kyseessä väitöskirja tai edes varsinainen opinnäytetyö vaan jatko-opintojen viimeinen kirjallinen työ. Ymmärrettävästi ammattikorkeakoulussakin pitää kirjallisille töille olla tietyt kriteerit, mutta kyllä ne täytyisi suhteuttaa siihen ympäristöön, missä työ tehdään. Minua hävetti suomalaisen akateemikon puolesta! Mutta korjaukset tehtiin vaikka se hankalalta tuntuikin. Ajasta ei ollut puutetta mutta periaate otti pannuun.

Kaksi maailmaa kohtaavat ensi kertaa…

Käytiin päivän aikana vähän kaupungillakin. Keskustan Game-kompleksin yläkerrassa on iso katettu tila, jossa kahdella seinustalla on kymmenisen pankkiautomaattia. Sinne johtavan väylän edessä seisoo sotilas, joka pitelee automaattiasetta jykevillä käsivarsillaan. Itse näen noin mahtipontisen vartijan vähän yliampuvana mutta ehkä se pitää rettelöitsijät loitolla. Ja pojilla riitti ihmeteltävää, varsinkin kun sotilas vinkkasi heille vielä silmääkin. ”Oliko se oikea sotilas, ihan oikea sotilas???”, kuului poikien kuiskauksia vielä pitkään sen jälkeen, kun rahat oli jo nostettu. Eri pankkien tai toimijoiden automaatteja on useita ja on miltei mahdoton sanoa mitä niistä olisi järkevintä käyttää. Osaan oli pitkät jonot ja muutama täysin vapaana. Menimme tietenkin niihin vapaana oleviin mutta jouduttiin noloina vaihtamaan konetta kun Visa-kortti ei kelvannut tai koneessa oli joku muu ongelma. Lopulta kuitenkin saimme nostettua rahaa eikä tarvinnut jonotella. Olin melkein varma, että maksoimme nostosta enemmän kuin jonottajat, mutta kun myöhemmin katsoimme saldoja, ei nostosta mennyt kuin viitisen euroa, joten emme siinäkään asiassa ihan vararikkoon menneet vaikka tosin jouduimme useita nostoja tekemään. Käteinen toimii huomattavasti paremmin, sitä oli hyvä olla aina taskussa. Myös meidän kotitalomme lähellä oli pankkiautomaatti koulurakennuksen kupeessa, ja siitä nostimme tavallisesti. Siinä oli kuitenkin isot jonot tänään, joten siksi nostimme keskustasta.

Automaatteja oli montaa sorttia, mutta vain muutama kelpasi paikallisille!!??

Jonoille, ja myös keskustan kauppojen ruuhkalle oli tietysti ihan luonnollinen syy. Oli kuukauden viimeinen viikonloppu ja ilmeisesti palkat oli maksettu. Tajusimme sen vasta myöhemmin mutta kuukauden loppuun liittyi joka kerta se, että jonot olivat pidemmät ja automaateista oli useasti käteinen loppu. Ihmiset eivät taida luottaa pankkeihin vaan vievät kaikki vähäiset käteisensä heti sukanvarteen piiloon. Eikä pankkikortteja kyllä näy muilla kuin valkoihoisilla, joten käteinen on tärkeä asia täällä. Se oikeastaan yllätti, koska itse on Suomessa jo täysin tottunut kortteihin ja muihin maksuvälineisiin.

Hoidimme keskustan ruuhkissa vain pakolliset ostokset ja palasimme kanalamme rauhaan. Sinne oli muuten kuoriutunut taas uusi tipupoikue. Toinen jo meidän aikanamme, joten kanoja riittää. Nämä olivat tällä kertaa keltaisia ja mustia, joten värimaailma oli hyvin Helin mieleen. Pojat heitteli nille vähän sämpylän murusia ja me lekottelimme Helin kanssa riippukeinussa. Otimme loppupäivän rennosti vaikka aamun kirjallisen työn korjailut aiheutti vielä hieman kiehumista suonissa.

Meidän mesta!

Lilongween oli myös saapunut lisää suomalaisia opiskelijoita. Oli alunperin tiedossa, että Helin ja Annan lisäksi Malawiin saapuu kaksi opiskelijaa Joensuusta, molemmat sattumoisin Eveliinoja. He suorittavat harjoitteluita sairaanhoitajan tutkintoaan varten ja saapuivat hieman eri aikoihin meidän kanssa, koska harjoittelutkin ovat erilaisia. Toinen Eveistä oli saapunut jo melkein viikko sitten, mutta meidän ollessa reissun päällä emme olleet häntä vielä tavanneet. Anna oli ottanut hänet haltuun ja opastellut monissa arkiasioissa meidän poissaollessamme. Heli oli kuitenkin sopinut treffit meidän pihalla tänään, johon Evellä oli kampuksen asuntolasta helppo tulla pellon poikki. Oli outoa tavata pitkästä aikaa ”uusia” suomalaisia ja puhua ihan kotimaista kieltä. Eve oli vain kaksi kertaa minua nuorempi ja kovin reippaan oloinen savon kiältä viäntävä nainen. Mutta reipas täytyy ollakin, jotta näihin oloihin tulee ja vieläpä yksin joksikin aikaa. Toinen Eve tulisi vasta muutaman viikon päästä. Meillä oli sentään perhe johon tukeutua koko ajan. Toisaalta, niinhän se Helikin oli yksin Afrikassa ensimmäisen kerran, samanikäisenä kuin Evet, liki viisitoista vuotta sitten… Mietin, että olisinko itse ollut parikymppisenä tällaisiin asioihin mitenkään valmis? Ehkä naisilla on joku asia vinksallaan… Mutta hyvällä tavalla, tosin. Ehkä metsästäjän ei kannata miettiä liian vaikeita asioita.

Anna oli ollut päivän Tysonin kanssa. Heillä olisi jännittävä päivä huomenna, hääjuhla malawilaisilla menoilla, ja Tyson olisi vielä sulhasen bestman. He olivat kierrelleet juhlapaikkoja ja hankkineet juhlavaatteita ja kaikkea sellaista mikä sai minutkin hermostuneeksi riippukeinussani. Mutta varmasti melkoinen kokemus edessä. Hauska kuulla tarinoita sitten jälkeenpäin.

Jälleen oli illassa päivä, jolloin ei oikein tapahtunut mitään mutta silti tuntui, että oli tapahtunut vaikka ja mitä. Pienet arkiset asiat ovat niin erilaisia, että niihin kiinnittää tiedostamatta enemmän huomiota kuin kotona Suomessa. Se saa päivästä pidemmän ja värikkäämmän vaikka mitään kummempaa ei olisikaan tapahtunut. Aseelliset vartijat, oudot pankkiautomaatit, jatkuvat tuijottelut, jatkuva kuumuus, tuktukit, päänsä päällä tavaroita kuljettavat naiset, ötökät, kaikkialla vellova pöly, köyhyys, kanojen juoksentelu, veden lämmitys, sähkökatkot ja vaikka mitä muuta. Ne ovat aivan tavallisia asioita täällä. Mutta vaikka luulen, että olen tottunut niihin jo… illalla huomaan, etten ole. Ne tulevat mieleen poikien iltasadun jälkeen kun laitan omat silmäni kiinni. Kuinka erilaista elämä voikaan olla, ja kuinka eriarvoisessa asemassa ihmiset voivat olla. Vaikka kaikki me putkahdetaan tänne ihan samalla tavalla. Yhtä avuttomina. Se ohikiitävä sekunti, kun maallinen taivallus alkaa, taitaa olla kuitenkin ainoa hetki, kun olemme kaikki samalla viivalla.

Vastaa

Close Menu