47 Stanley ja Singing Boy (1.10.)

Kuukausi vaihtui nyt toisen kerran Afrikan-matkamme aikana. Syyskuusta tuli lokakuu. Syyskuun viimeinen viikko Helillä oli ollut lomaa, kävimme vähän Malawijärvellä ja yritettiin samalla selviytyä vatsataudista. Viikko ei ehkä ollut kaikkein rentouttavin mutta saimme viettää aikaa yhdessä ja ihan hyviä muistoja siitä jäi. Nyt oli edessä paluu arkeen, kun Helin työviikko käynnistyi jälleen. Metsästäjä jäi taas kotiin keräilemään ja keräilijä lähti töihin metsästämään.

Malawissa on paljon tohtoreita…

Tajusimme aamupalan aikana, että olimme unohtaneet eilen jotain! Malarialääke piti ottaa aina sunnuntaisin, mutta olimme sen nyt ensimmäisen kerran unohtaneet. Ehkä se ei ole oikeasti juuri yhdestä päivästä kiinni, mutta väkisin sitä hieman säikähti. Malariatartunnan saaminen nyt kuivalla kaudella on oikeasti todella epätodennäköistä, ja sen vaarallisen muodon saaminen vieläkin harvinaisempaa. Olisi paljon todennäköisempää, että jäämme rattijuopon alle, kun käymme tuosta portista. Varsinaista huolta malariasta ei siis oikeasti ollut, mutta ihmismieli on kummallinen. Ja kieltämättä juuri sairastettu kuratauti oli aavistuksen kolhaissut ainakin omaa itsevarmuuttani tautien suhteen. Moni asia on epätodennäköinen mutta moni asia on myös mahdollinen. Se tieto riittää aiheuttamaan ainakin ajatuksia ellei nyt huolestumista. Nappasimme pillerit naamaan aamiaisen yhteydessä ja jatkoimme kuitenkin normaalia elämäämme. Normaalia afrikkalaista elämäämme.

Heli lähti töihin, ja käveli jo puolessa välissä polkua, pellon siimeksessä, ja me jäimme poikien kanssa pihalle siristelemään silmiämme shortseissamme. Sinne hävisi sinisessä metsästäjän asussaan kuivan ja korkeaksi kasvaneen olkimeren taakse. Se saattoi olla ensimmäinen aamu kun tunsin jonkinlaista haikeutta kodin suuntaan. Sen oikean kodin siellä Haagassa. Siellä missä suihku ja sähköt toimivat aina, missä ei ole hyttysverkkoja ja ikkunaa voi silti pitää auki, ei ole ötököitä muutenkaan, siellä missä on joskus viileää eikä kukaan koskaan tuijota. Tai ainakaan taaperoiän ylittäneet eivät tuijota. Katsoin poikia ja kysyin Noelilta, että onko yhtään ikävä kotiin Suomeen? Noel sanoi juostessa ohitseni, että ”On, vähän! Halinalleja!” ja jatkoi touhujaan Niilan kanssa aivan kun koko kysymystä ei olisi ollutkaan. Just… jos on ainoastaan ikävä Netflixin Halinalleja, niin unohdetaan sitten koko juttu. Hyppäsin riippukeinuuni kirjoittamaan päiväkirjaa eilisestä.

Meidän kotikatu. Vasemmalla, kylän naisten takana, siintää KCN eli sairaanhoito-oppilaitos. Meidän kanala on jossain tuon keskellä näkyvän ison puun takana.

Päiväkirjan kirjoittaminen on hankalaa. Tavallisessa tylsässäkin päivässä tapahtuu paljon asioita, joista ei pysty heti kirjoittamaan ja sitten niitä ei välttämättä muista, kun taas ottaa kynän käteen. Ei kaikkia asioita tietysti tarvitsekaan muistaa, mutta paljon hauskaa ja tärkeää myös unohtuu. En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut päiväkirjaa, joten en ole koskaan ajatellut asiaa. Mutta nyt olen tajunnut, että päivään mahtuu käsittämättömän paljon asioita, ajatuksia ja toimintaa, vaikka illalla tuntuukin, ettei ole oikeastaan mitään tapahtunut. Eräs unohtunut asia ovat nämä meidän pihan vartijat.

Meidän talo ja sen kolme naapuritaloa sijaitsi suunnattoman isolla tontilla, joka mitä ilmeisemmin oli sairaanhoitokoulun eli Kamuzu College of Nursing:n omaisuutta. Tontti oli karkeasti kolmion muotoinen, joista yhdessä sakarassa oli iso koulurakennus ja siihen liittyvät asuntolat ja muut rakennukset, toisessa sakarassa oli meidän pihapiiri ja kolmannessa sijaitsi jonkinlainen klinikka/sairaala. Siihen väliin jäi parikin jalkapallokentän kokoista peltoa ja muuta kuivaa maa-aluetta. Koko iso alue oli kaksi metriä korkean tiilimuurin ympäröimä. Muurissa oli kolme porttia, joista kaksi oli miltei vierekkäin ja niistä oli käynti koululle ja klinikalle. Ne olivat pääportteja ja niillä oli ilmeisesti yötä myöten kaksi tai useampi vartija kerrallaan. Kolmas oli meidän portti, jolla oli koko ajan yksi vartija. En tiedä pääporttien työvuoroista, mutta meidän portilla tehtiin kahta 12 tunnin vuoroa, illalla kello 18 alkavaa yövuoroa ja aamulla kello 6 alkavaa päivävuoroa.

Tästä saa jonkinlaisen kuvan muurin ympäröimän tonttimme koosta. Olemme nyt likimain tontin keskellä, edessä sijaitsee klinikka ja KCN sekä talomme jäävät selkämme taakse.

Vartijan toimenkuva oli avata porttia. Varmaan heidän tehtävänään oli myös estää alueelle asiattomasti pyrkivät henkilöt, mutta tällaista tilannetta ei sattunut ainakaan meidän aikana kertaakaan. Pääportilla saattoi olla erilainen käytäntö, mutta sellainen mielikuva minulle jäi kaikista Malawin porteista, että ainakin kaikki valkoiset pääsevät ilman mitään kyselyjä ja kulkulupia portista kuin portista. Tai ainakin sellaisista porteista missä vartijalla ei ole asetta. Näillä meidän vartijoilla oli sininen sotilaallisen vaikutelman antava uniformu koppalakilla ja heillä oli käytössä pamppu, mikä löytyi portin yhteydessä olevasta pienestä vartijan kopista. Vartijat ovat tietysti haalistuneissa uniformuissaan normaalista väestä erottuvia, ja kyllä heillä tietty statusarvo yhteiskunnassa taitaa olla, mutta itse työ oli hyvin vaatimatonta ja yksinkertaista.

Meidän portista ei johtanut tietä kuin meidän pihoihin, joten autoja varten sitä piti avata vain harvoin, mutta yllättävän vilkas portti se silti oli. Opiskelijat ja koulun alempiarvoiset työntekijät, joilla ei ollut varaa autoon, kulkivat siitä portista usein. Edessämme olevan pellon kautta kulki oikoreitti monelle jalkaisin liikkuvalle. Samaa oikoreittiä mekin käytimme oikeastaan aina kun jonnekin lähdimme, koska siellä sijaitsi pääportti, joka oli puolestaan lähellä isoa tietä ja tuktukeja. Käytimme omaa porttia vain kun meillä oli auto käytössä tai lähdimme muuten vain kävelylle. Olimme silti paljon tekemisissä vartijoidemme kanssa. Pojat kiusasivat heitä jatkuvasti ja he puolestaan tykkäsivät leikkiä ja potkia palloa poikien kanssa. Heillä oli aikaa ja se oli mukavaa vaihtelua puun alla istuskelulle, niin he itse sanoivat. Päivisin portilla oli Stanley ja öisin Singing Boy. Stanley oli Standen englanninkielinen nimi, jota he käyttävät asioidessaan valkoisten kanssa. Singing Boyn nimi oli meidän keksimä, koska kaveri lauloi oikeastaan aina kun kulki yksin. Hän teki vain yövuoroja, joten ehkä laulut toivat valoa ja turvaa pimeyteen. Hänen oikea nimi oli niin vaikea, etten oppinut sitä koskaan, Singing Boy oli helpompi ja kuvaavampi nimi.

Vasemmalta: meidän portti, Stanley, Noel, Niila ja puutarhuri (Laison). Takana näkyy vartijakoppi ja sen vieressä heidän nuotiopaikka. Puutarhurin kädessä oleva ”kokis” oli meidän jääkaapista ja hänelle arvotavaraa. Hän vei sen yleensä lapsilleen, joita oli neljä.

Vartijat kutsuivat minua boss:ksi, joka tarkoittaa siis pomoa. Se on yleinen termi valkoihoiselle miehelle, ja kaikki mustat kutsuivat minua sillä termillä, niin kaupassa, ravintolassa kuin kadullakin. Siihen oli aluksi hankala suhtautua mutta se oli heille enemmänkin kutsumanimi, joten ei siihen voinut kuin tottua. Vartijat eivät myöskään lähestyneet tai tulleet juttelemaan ilman selvää asiaa. He juttelivat kyllä reippaasti niitä näitä, jos minä tein aloitteen mutta muuten he jättivät minut kohteliaasti rauhaan. Jos suomalaisilla sanotaan olevan herranpelkoa geeneissään, niin kyllä muuten on malawilaisillakin. Se oikeastaan säälitti ja harmitti. Heliä kutsuttiin madameksi, mutta hänen kanssa asioitiin vain jos minä en ollut paikalla. Joskus kun makoilimme Helin kanssa pihalla aurinkoa palvomassa, vartijat saattoivat lähestyä meitä talon varjosta siten, että näköyhteys oli vain minuun. Heidän häveliäisyys oli liikuttavaa. Emmekä suinkaan olleet mitenkään siveettömästi ulkosalla koskaan, vaan heidän kulttuurinsa pakotti heidät kainostelemaan.

Porteilla oli varmasti jonkinlainen nokkimisjärjestys. Tämä meidän portti oli selvästi syrjässä, ja sillä työskentelevät henkilöt olivat nuoria ja kokemattomampia. Ehkä siitä syystä he olivat paljon avoimempia eivätkä niin kyynistyneitä ja vakavia kuin muilla porteilla. Stanley ja Singing Boy osasivat yllättävän hyvin englantia, joten heidän kanssaan oli helppo kommunikoida, varsinkin Stanleyn. Helin ja Annan ollessa töissä minulla oli paljon aikaa jutella nuorten vartijoiden kanssa ja heillä myös touhuta poikien kanssa silloin kun minä makailin riippukeinussa. Joskus minun oli kyllä huudettava pojat pois häiritsemästä, varsinkin kun Noel juoksi puettuna vartijan liiveihin ja hattuun ja pamppukin oli kädessä heilumassa. Huusin pojat pois vaikka heillä oli hauskaa ja vartijat vakuuttelivat, ettei pojista ole harmia vaan päinvastoin. Minä koin sen silti puolestani häveliääksi. Vartijathan olivat töissä, ja Suomessa lapset eivät häiritse työntekijöitä. Herranpelko oli minussakin, vaikka ainoa herra sillä hehtaarilla olin minä itse. Oli ärsyttääväkin ajatella niin ahdasmielisesti, mutta minkäs itsellesi voit!?

Guardian Noel.

Vartijoiden lisäksi pihapiirissä vaikutti usein naapurin puutarhuri. Naapuri Lucy oli palkannut eräänlaisen tilanhoitajan vaikka eihän tässä tilassa kamalasti hoitamista ollut. Miehen nimi oli Laison, mutta me kutsuimme häntä puutarhuriksi. Jos vartijat olivat köyhiä ja vaatimattomia, niin puutarhuri oli sitä moninkertaisesti. Hänen vaatekaappinsa ei ollut ilmeisestikään kovin iso, koska hänen päällään näkyi tavallisesti samat löysät ruskeat ja repaleiset housut ja hieman vaaleampi paita, joka oli oli yhtä löysä ja repaleinen kuin housutkin. Hänen päälleen ne kuitenkin sopi, enkä olisi voinut kuvitella hänen päälleen mitään muuta. Ja vaikka ne olivat hänen päällään päivästä päivään, niistä ei välittynyt likaisuus tai pahat hajutkaan. Ihmiset pesevät vaatteitaan usein, koska ne kuivuvat muutamassa minuutissa. Vettä löytyy joesta ja tässä meidän tontillakin on useampi vesipiste, josta vartijatkin ottavat omat pesu- ja käyttövetensä. Me varmasti maksamme sen hinnan vesilaskussamme, joskaan se ei meitä haittaa. Vesi on yllättävän halpaa Malawissa eikä siitä varsinaisesti tunnu olevan mitään puutetta vaikka se ei kaikkiin taloihin putkia pitkin juoksekaan.

Puutarhuri oli myös nuori mies eikä osannut oikeastaan sanaakaan englantia. Hänestä tuli Noelin paras kaveri. Heillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä mutta homma toimi. Puutarhuri oli iloinen ja reipas ja antoi Noelin auttaa tehtävissään kuten kasvillisuuden kasteluissa, kanojen ruokkimisissa ja pihapiirin yleisessä hoidossa. Välillä hekin potkivat palloa ja heittelivät keppejä. Noel opetti hänelle suomea ja puutarhuri chichewaa. Sitä oli hauska kuunnella ja seurata sivusta. Pojat, vartijat ja puutarhuri olivat lopulta kuin yhtä joukkuetta. Kun Noel heräsi aamulla, hän katsoi ensimmäisenä ulos, josko puutarhuri olisi jo tullut, ja usein oli. Päivällä touhuttiin mitä touhuttiin ja illalla auringon laskiessa pojat olivat taas vartijoiden nuotiolla katsomassa, kun he tekivät iltapalojaan. He tekivät kaikki ruokansa avotulella vartijakopin takana olevalla nuotiopaikalla ja se oli pojista erityisen mielenkiintoista. Saivat kuulemma maistella heidän ruokiaankin… Siihen jouduin välillä sanomaan, ettei ehkä kannata kaikkea maistella! Muistakaa ripuli, ja pojat kyllä muistivat.

Puutarhuri ja pojat hommissa takapihalla.

Tänään oltiin koko päivä kotona poikien kanssa, joten Stanleyllä ja puutarhurilla riitti ohjelmaa. Enkä minäkään koko päivää pystynyt riippukeinussani makoilemaan, välillä piti katsoa poikien pyydystämiä heinäsirkkoja, ottaa tikkuja pois sormista, laittaa laastari polveen, antaa juotavaa, nostaa puusta alas, kieltää tekemästä sitä, kehottaa tekemään tätä, anelemaan saapumaan ruokapöytään ja välillä piti pyyhkiä hikeä otsalta. Päivä oli ollut silti leppoisa ja rauhallinen. Ja se pysyi sellaisena myös Helin ja Annan saavuttua töistä. Istuskeltiin kuistilla, syötiin ja juotiin. Ja juteltiin.

Illalla, kun pojat jo nukkuivat, mietiskelin vartijoiden elämää täällä. He tekevät 12 tunnin vuoroja 6 kertaa viikossa, yksi päivä vapaata. He saavat siitä noin 30000 kwachaa kuukaudessa eli meidän viinitonkan hinnan verran. Voiko se hemmetti vieköön pitää paikkaansa? Työ ei ole tavattoman raskasta ja vaativaa mutta se on silti aikaa poissa kotoa, 72 tuntia viikossa! Ja silti heistä välittyy vain iloisuutta ja onnellisuutta. Olen päivä päivältä enemmän kateellinen heidän kiirettömyydelleen ja iloisuudelleen vaikka heillä ei ole mitään. Ei kerrassaan mitään muuta kuin elämä. Minne hittoon me olemme omamme jättäneet? Yritin etsiä sitä viinitonkkien, pesukoneiden, telkkareiden, vaatehuoneiden, osakesalkkujen ja ties minkä seasta. Mutta en kerinnyt löytää… Nukahdin kai jäätelökoneen kohdalla.

Vastaa

Close Menu