49 Fun City Amusement Park (3.10.)

Ajatteleminen on raskasta. Siksi metsästäjät ja keräilijät ovat aikoinaan keksineet rutiinit. Ettei tarvitse joka aamu miettiä mitä sitä tekisi heti herättyään. Tai rutiinit varmasti syntyvät ihan itsestään ilman keksimisiä, mutta joka tapauksessa ne helpottavat ajattelemista ja arkea. Olemme nyt asuneet tässä talossa kolme viikkoa, ja meille on muodostunut kuin itsestään aivan selvät rutiinit. Ei tarvitse miettiä mitä tekisi, kaikki sujuu kuin itsestään.

Heli sammuttaa kännykän herätyskellon kuudelta ja siirtyy miltei samalla sekunnilla aamupesuille. Helin mielestä torkkukytkin on ärsyttävä ja turha ominaisuus. Minun mielestä ei ole, mutta onneksi joudun vain harvoin heräämään ennen Heliä ja täällä Malawissa en lainkaan. Kauan ei Heli kerkiä olla pesuilla kun minäkin nousen, koska aurinko on jo valaissut asunnon ja sikeiden unien jälkeen olo tuntuu liian pirteältä laittaakseni enää silmiä kiinni. Herääminen on ollut Malawissa hämmästyttävän helppoa.

Siirryn samantien laittamaan vettä kiehumaan ja sämpylöitä lämpenemään uuniin. Ihan valmiita kaupasta ostettuja sämpylöitä, en suinkaan mitään itse tehtyjä. Täällä saa kaupasta hyviä ja edullisia sämpylöitä. Veden ja sämpylöiden lämmetessä pilkon hieman tomaattia, avokadoa, paprikaa ja kurkkua. Pojille murot valmiiksi lautaselle, tai joskus näkkärimäisiä leipiä maapähkinävoilla. Heli leikkaa vielä mozzarellamaista juustoa viipaleiksi ja aamiainen on valmis.

Malawilainen imuri.

Olohuoneemme toimii ruokailuhuoneena, siellä on pöytä ja neljä tuolia. Jotta huone ei olisi liian askeettinen, yhtä seinustaa koristaa vielä yksi ylimääräinen sänky, jota kohtelemme olohuoneen sohvana. Muita huonekaluja tai tavaroita ei ole. Kun nämä yksinäiset esineet seisovat kiiltäväksi hiotulla betonilattialla ja kalteroidusta ikkunasta näkyy portti ja sen vartija, tunnelma on lievästi vankilanomainen tai vähintään askeettinen. Siinä on silti jotain viehättävää.

Pojat ovat usein heränneet ennen kuin pöytä on katettu ja Noel yleensä kerinnyt jo uloskin. Hän osaa jo hyvin avata lukot ja kalterit ulko-ovesta, siitä on tullut hänen rutiininsa. Kotona Suomessa syömme harvoin aamiaista saman pöydän ääressä, osittain vuorotöistämme johtuen, mutta muutenkin se on harvinaista. Täällä siitä on tullut rutiini, miellyttävä rutiini vaikka pojat hotkivatkin muronsa hätäisesti, että pääsisivät ulos. Ihan kun sinne ei muuten kerkiäisi. Me vanhemmat syömme rauhallisesti mutta ryystämme jo pikakahvien pohjasakkoja, kun Anna vasta nousee ylös, viiden tai kuuden torkkupiippauksen herättämänä. Annalla ei mene pesujen ja aamukahvien kanssa kuin 10 minuuttia, ja hän on valmis lähtemään töihin. Helillä menee tunti. Rutiineja on erilaisia.

Pyykkejä ei tarvinnut kauan kuivata, aurinko ja tuuli teki nopeasti tehtävänsä.

Kun kissat lähtevät talosta kello seitsemältä, on hiirien aika hyppiä pöydillä. No, meidän pöytä on pieni ja kiikkerä, joten hyppimiset jäävät vähiin. Pojat juoksevat jo ulkona ja minä otan tavallisesti luudan käteen. Lakaisen joka aamu koko asunnon betonisen lattian ja pölyn ja hiukkasten määrä ei vaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Lattia on siis aivan sileä, siitä ei irtoa mitään vaan kaikki tomu tulee ulkoa jalkojen mukana ja ovien raoista. Rikkalapiolla on varmaan desilitran verran tomua joka aamu. Toisaalta se antaa tunteen, että siivouksella on jokin merkitys, ja että olen tehnyt sen vieläpä hyvin. Vai johtuuko se luudan tehokkuudesta? Suomessa en ole saanut samanlaista tunnetta imurin kanssa koskaan, en edes uudella tehokkaalla imurilla, aina tuntuu kuin imuroisi tyhjää ja siksi se kai niin typerältä tuntuukin. Metsästäjän pitää nähdä työnsä jälki ja puhdasta kotia imuroidessa niin ei tapahdu. Menisiköhän tämä teoria läpi kun seuraavan kerran yritän laistaa imuroinnista?

Tässä vaiheessa onkin jo painettu hommia siihen malliin, että otan kahvikupin käteeni ja painun ristikkolehteni kanssa hetkeksi riippukeinuun. Se ei ole vain pelkkää laiskuutta vaan sillä on suolen toimintaan liittyvä tarkoitus. Parasympaattinen hermosto aktivoituu levossa ja ruuansulatuselimistön toiminta lisääntyy. No, en tiedä onko hermostolla tässä mitään tekemistä, mutta viimeistään sen toisen kahvikupin jälkeen tieni vie vessaan.

Aamuvessaan asti kaikki sujuu rutiininomaisesti sen kummemmin ajattelematta. Sen jälkeen aktiviteettimahdollisuuksien määrä kasvaa ja täytyy jo alkaa vähän miettimäänkin mitä tehtäisiin. Silloin tällöin saatan tehdä muutaman jumppaliikkeenkin. Se on enemmän väkinäistä rimpuilua kuin kuntoilua mutta parempi kuin ei mitään. Eikä muuten tarvitse jumpata lainkaan jos vaihtaa kyykkäyksen pyykkäykseen. Pyykki pestään täällä nyrkkipyykkinä ammeessa ja huh huh… Siinä tulee ihan koko vartalo käytyä läpi: reidet, selkä, hauikset, ojentajat, olkapäät ja niska. Se käy todella työstä, jos pyykkiä on paljon. Siihen loppuverryttelyksi painavan sankon kantaminen ulos ja vaatteiden nostelu narulle kuivamaan. Hiki valuu otsalla ja lihakset hellänä pelkästä pyykkäyksestä. Hemmetti soikoon, ihmiset ovat iät ja ajat pesseet nyrkkipyykkiä koska pesukoneita ei ole ollut. Tai korjataan, NAISET ovat pyykin pesseet, ja pesevät vieläkin. Ja minun piti tulla 42-vuotiaana Afrikkaan tajuamaan, että se on raskasta työtä. Olen kotona joskus kitissyt, kun on ärsyttävää ripustaa pyykkejä kuivumaan, kun ne on otettu pesukoneesta. Nyt hävettää.

Tässä vaiheessa kello lähestyy kymmentä ja meidän on aika lähteä kauppaan tai muille asioille, jos sille on tarvetta. Tai sitten jäädään kotipihalle puuhastelemaan ja roikkumaan riippukeinussa. Tänään ei ollut tarvetta kauppaan vaan olimme suunnitelleet poikien kanssa reissun Fun City Amusement Park -puistoon. Olin löytänyt sen Google-mapista ja siitä oli muutama maininta jossain keskustelupalstoillakin. Se on paikallinen huvipuisto joskin kuvista päätellen jättäisin sen huvi-sanan pois. Siellä on erilaisia liukumäkiä, trampoliinejä ja jotain kiipeilytelineitä mutta ei varsinaisesti mitään laitteita kuten ehkä eurooppalaisessa mielessä ymmärretään huvipuistossa olevan. Mutta se vaikutti kiinnostavalta, joten päätettiin lähteä tarkastamaan asia.

Fun City Amusement Park sijaitsi Lilongwen uudella puolella, kauempana kuin mitä olimme tähän mennessä käyneet. Tuktuk maksoi tuplasti sen mitä olimme tottuneet maksamaan. Puisto oli hyvin vehreällä alueella, mutta siinä ei ollut mitään uutta. Jostain syystä Lilongwen uusi puoli oli hyvin vehreää ja rehevää verrattuna vanhaan puoleen, jossa enemmän vietimme aikaa. Se oli myös harvemmin rakennettua ja luonnollisesti siellä oli uudempia ja hienompiakin taloja. Tuktuk löysi puiston helposti ja me siirryimme puiston portille. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Jälkeenpäin en olisi ihmetellyt lainkaan vaikka olisimme olleet koko päivän ainoat asiakkaat. Puiston sisäänpääsymaksu oli meiltä kolmelta noin 5 euroa. Portin jälkeen meille avautui iso, ehkä jalkapallokentän kokoinen ja muotoinen alue. Keskellä oli tie tai polku ja molemmilla sivuilla sitten kiipeilytelineitä, pomppulinnoja, trampoliinejä ja oli ihan karusellikin. Jos portilta ottaisi kuvan, siitä tulisi ihan kiva vaikutelma. Nurmikko oli siisti ja pensaat leikattu, telineet ja laitteet näyttivät päällepäin myös ihan hienoilta. Mutta… kun astuu kuvaan sisään ja katsoo tarkemmin, paljastuu, että Malawissa ollaan edelleen.

Trampoliiniaitaus Fun City Amusement Parkissa.

Pomppulinnat olivat tyhjiä. Ymmärrän sen, ei ole järkevää pitää puhaltimia päällä kun kävijöitäkään ei ole. Kiipeilytelineet olivat mallia Malawi. Jos niistä ei irronnut tikkuja, niiden ruostuneet metalliosat jätti vähintään naarmuja käsiin. Trampoliiniaitaus oli myös huvittava tapaus. Joissakin trampoliinikankaissa oli valmiiksi pienen pojan mentäviä repaleisia reikiä. Hyppykankaat olivat luultavasti auringon paahtamana haalistuneet ja heikentyneet. Hyppykangasta pitelevät kymmenet ruosteiset jouset olivat täysin näkyvissä, mitään suojapehmusteita ei ollut eli poikien piti hypätä jousien yli kankaalle, jotta pääsevät hyppimään. Jousien välistä olisi ainakin Niila pystynyt helposti tipahtamaan kovalle hiekkamaalle. Aitauksessa oli kuusi trampoliinia, joista kolmeen uskalsi hypätä. Ja silti piti hyppiä varovaisesti, koska muuten saattoi luiskahtaa jousien välistä maahan. Jos siis hyppykangas kesti eikä tipahtanut sen läpi. En voinut kuin nauraa. Pojat ymmärsivät itsekin, ettei trampoliineillä oikein voinut hyppiä.

Olimme jo puolessa välissä puistoa, kun luoksemme tuli mies. Miehellä oli vaaleanpunainen pikeepaita, jossa luki Fun City Amusement Park. Hän tervehti kohteliaasti ja kertoi olevansa puiston opas, mikä kuulosti aavistuksen liioitellulta puiston kokoon nähden, mutta hyväksyin sen tervehtimällä takaisin. Hän alkoi kyselemään pojilta, että mitä he haluaisivat tehdä. Mielestäni he tekivät jo mitä halusivat eli kiipeilivät juuri jossain telineessä, mutta tyydyin sanomaan, että he eivät osaa englantia. Opas oli tyypilliseen malawilaiseen tapaan hämmästynyt, koska myös hänen mielestään kaikki valkoiset osaavat englantia. No nämä eivät vieläkään osanneet, joten hän kysyi minulta, että haluaisimmeko tulla junaan, joka on tuolla portin lähellä. Katsoin portille päin ja näin pienen junan, johon mahtuu ehkä 10 lasta kyytiin. Juna seisoi ympyränmuotoisella radalla, joka mahtuisi varmasti meidän olohuoneeseen. Kovin hääppöiseltä vekottimelta ei sekään näyttänyt, mutta kysyin pojilta, että haluavatko he junan kyytiin. Ja halusivathan he.

Kummitusjuna.

Juna seisoi tosiaan melko tukevan oloisilla raiteilla ja pojat pomppasivat sisään, veturiin tietenkin. Opas meni raiteiden keskellä olevaan pieneen mökkiin ja laittoi junan käyntiin. Kauhea kolina alkoi ja juna lähti liikkeelle. Kolina oli junan liikkeeseen ja koettuun kokemukseen nähden ihan karmea. Yritin keksiä miten juna ylipäänsä liikkui, koska en nähnyt mitään johtoja tai liukupintoja, joissa virta voisi kulkea. Kiskojen täytyi siis olla jännitteiset, mikä tuntui karmivan pelottavalta ajatukselta mutta muuta vaihtoehtoa ei tullut mieleen. Olin enemmän kuin helpottunut kun kolina vihdoin lakkasi ja pojat hyppäsi junasta samalla energialatauksella kuin mennessäkin.

Opas ehdotti vielä vieressä olevaa karusellia, johon pojatkin tuntuivat junamatkan jälkeen menevän vain kohteliaisuudesta. Karuselli oli myös pieni, ja sen kahdeksasta laukkahevosesta vain seitsemän oli paikalla. Pojat hyppäsivät haalistuneiden hevosten selkään ja laukkakilpailu alkoi. Mitään karuselleihin kuuluvaa posetiivarimusiikkia ei kuulunut, tai sitten se peittyi ruosteisen kirskunan ja kolinan alle. Teki melkein mieli laittaa sormet korvakäytäviin mutta se olisi ollut epäkohteliasta opastamme kohtaan, joka ylpeänä hymyili pojille ja kysyi maailman hitaimman laukkakilpailun jälkeen, että oliko kivaa. Ei ollut mutta onneksi opas ei osannut suomea.

Karu selli.

Onneksi sähköiset ja kolisevat laitteet loppuivat siihen. Siirryimme vielä niiden telineiden ja liukumäkien ääreen, missä pojat eivät olleet kerinneet käydä. Kaikki ne olivat toinen toistaan surkuhupaisevampia mutta kävimme ne kuitenkin läpi. Opas seurasi meitä loppuun asti ja se oli vähän ärsyttävääkin, mutta ei häntä voinut poiskaan ajaa. Lopullinen puistoaikamme ei tainnut ylittää edes tuntia, joten rahan arvo oli noussut aika pienessä ajassa. Ei olisi enää varaa maksaa viittä euroa uudestaan samasta kokemuksesta. Meinasin sanoa oppaalle lähtiessämme, että tämä on maailman toiseksi paras huvipuisto. Mutta he olisivat kuitenkin kysyneet, että mikä on parempi? En olisi kehdannut sanoa, että mikä puisto tahansa!

Puisto sijaitsi siis Lilongwen uudella puolella. Se merkitsi sitä, että vaurautta oli enemmän. se merkitsi sitä, että alueen asukkaat kulkevat enimmäkseen omilla autoillaan. Se merkitsi sitä, että tuktukeja ei liiku täällä yhtä tiheään kuin vanhalla puolella, tai oikeastaan lainkaan. Ylipäänsä liikennettä on paljon vähemmän. Odottelimme hetken tien varressa, kun joimme samalla tölkin Fantaa, mutta tulin nopeasti siihen johtopäätökseen, että parempi lähteä kävelemään kuin odotella paikallaan jotain satunnaista tuktukia. Pahimmassa tapauksessa kävelisimme kotiin asti eli ehkä 6 kilometriä, joten ei mikään mahdottomuus vaikka olikin todella kuuma taas. Vettä oli repussa, kuten aina. Emme kuitenkaan kerinnyt montaa töppöstä laittaa toisen eteen kun viereemme pysähtyi valkoinen pikkubussi. Ajattelin, että se on niitä paikallisia takseja ja valmistauduin kieltäytymään kohteliaasti. Auto oli yllättäen oikein hyvässä kunnossa, toisin kuin kolisevat taksibussit, ja siellä oli vain kaksi hyvin pukeutunutta miestä etupenkillä. Kuskilla oli ikkuna auki ja hän kysyi minne olimme matkalla. Kerroin että olemme menossa Wild Life Centerille, jossa meillä oli tarkoitus treffata Heli myöhemmin. He ajaisivat siitä ohi, joten pyysivät meidät kyytiin. Jos kaksi mustaa miestä pyytäisi Hämeentiellä meikäläistä kyytiin, niin en menisi. Nyt nostin pojat takapenkille ja hyppäsin itse perässä.

Tauko paikalla.

Miehet kertoivat olevansa jonkinlaisen tekniikan alan koulun opettaja ja vahtimestari. He olivat matkalla hakemaan vieraita Lilongwen vanhalta puolelta. He olivat oikein ystävällisiä ja mukavia juttumiehiä. He eivät tienneet missä Suomi sijaitsee, mutta olivat ainakin ymmärtävinään kun kerroin sen sijaitsevan pohjoisessa Euroopassa. Pääsimme juuri keskusteluissamme oikein vauhtiin, kun meidän piti jo hypätä kyydistä pois. Tarjosin rahaa kyydistä, mutta he kieltäytyivät enkä oikein uskonutkaan, että he olisivat rahaa halunneet. He auttoivat meitä pyyteettömästi. Vaikka meiltä valkoihoisilta pyydetään usein rahaa ja toisinaan rahan kiilumisen silmissä oikein näkee, on Malawissa myös paljon sellaista ystävällisyyttä ja avuliaisuutta, mikä on teollistuneiden maiden kiireessä hävinnyt jonnekin.

Söimme apinapuistossa lounasta, uuniperunaa kanapaistoksella. Minä kirjoittelin päiväkirjaa ja pojat juoksenteli puiston puolella. Heli saapui myös työpäivänsä jälkeen. Juotiin oluet ja limut, ja me kerroimme meidän huvipuistomatkasta. Huvittavasta huvipuistomatkasta. Suunniteltiin myös seuraavaa reissuamme, jolle löimme paljon enemmän odotuksia kuin huvipuistolle. Vuorossa olisi safari. Malawin safarit eivät pääse Afrikan kuuluisimpien joukkoon, mutta jos matkustaisimme esimerkiksi Sambian puolelle, jossa on puolestaan yksi suosituimmista Afrikan safareista, se maksaisi viisumeineen päivineen useita satoja euroja enemmän. Sambian kuuluisa safari olisi varmasti hieno kokemus, mutta meille riittää Malawin vastaavat, ja samalla voimme tukea Malawin matkailua. Meidän safarimme on Liwonden kansallispuistossa, jonne on parin sadan kilometrin matka. Olemme jo varanneet jonkinlaisen mökin paikasta nimeltä Kuchire Lodge, mutta kuljetus on edelleen ja jälleen kysymysmerkki. Bussiliikenne toimii kyllä isojen kaupunkien välillä, mutta näihin syrjäisempiin paikkoihin on melkein pakko mennä vuokra-autolla, jotta pystyy minimoimaan riskejä. Emme todellakaan halua joutua pimeällä seikkailemaan ilman autoa missään ja se riski on aina olemassa jos liikkuu bussilla uusilla alueilla. Löysimme netistä muutamia autonvuokrausliikkeitä, ja ajattelin huomenna mennä kyselemään hintoja. Jos niistä ei löydy sopivaa, turvaudumme Madidin vuokrauspalveluun, joka toimi viimeksi ihan hyvin. Vaikka saatiinkin sakko katsastamattomasta tai vakuuttamattomasta autosta, mutta se nyt on pientä Afrikassa.

Apinapuiston pituusmittari.

Kävelimme kotiin ja vietimme vielä iltaa kuistilla kuten oikeastaan joka ilta, rutiininomaisesti. Aamut ja illat ovat rutiinien luvattua aikaa. Iltarutiinit alkavat kun päivä alkaa painua mailleen. Ensimmäiseksi syödään iltapala, tavallisesti sämpylää tai näkkäriä, jonka päälle juustoa, avokadoa tai paprikaa. Pojat syö usein muroja tai jogurttiakin. Sitten käydään pesuilla, jos ollaan muistettu laittaa vedenlämmitin päälle. Pesuihin ei riitä mikään hutaisu. Pojat täytyy suihkuttaa läpikotaisin, niin likaisia ne ovat päivän päätteeksi. Ennen sänkyyn käymistä käydään tietyt nurkat läpi ja putsataan ne muurahaisista. Sitten suihkutellaan etikkavettä, ettei ne ainakaan muutamaan tuntiin tulisi takaisin ja Heli kerkeisi nukahtamaan. Kyllä ne aamulla yleensä ovat tulleet takaisin. Ainakin jos on jäänyt ruuan murusia näkyville. Sängyssä, hyttysverhojen alla luetaan Miinan ja Manun seikkailuja tai katsotaan Annan tietokoneelta joku elokuva. Kello on tässä vaiheessa kahdeksan tietämissä, ja usein olemme mekin Helin kanssa pian jo nukkumassa. Saatamme joskus istua iltaa ja pussaillakin, jos saamme olla rauhassa Annan mentyä Tysonin kanssa jonnekin muualle pussailemaan, mutta kyllä usein olemme ihan valmiita nukkumaan jo yhdeksältä.

Tämän päivän rutiinit oli suoritettu, vain nukahtaminen oli enää jäljellä. Sitä ennen kerkesin vielä miettiä huvipuistoreissuamme. Ihmettelen edelleen, miten se juna kolisi eteenpäin. Kulkiko virta todella niiden raiteiden kautta vähän niin kuin metrossa vai jäikö minulta jotain oleellista huomaamatta. Sen verran iso juna oli, että sen liikuttamiseen tarvitaan kuitenkin hengenvaarallinen virta. Voi olla, että laite oli täysin turvallinen, mutta sellaista vaikutelmaa siitä ei jäänyt. Rikkinäisistä trampoliineistä selviää naarmuilla, venähdyksillä tai murtumilla, mutta virtojen ja jännitteiden kanssa ei ole leikkimistä. Afrikkalaisella huolettomuudella on hyvät puolensa, en minäkään siedä holhoamista mutta tällaisissa asioissa olen kyllä länsimaalaisen turvallisuusajattelun kannalla. No, pääasia, että olemme nyt kaikki tässä punkassa. Viimeinen rutiini oli ottamassa minut valtaansa. Siirryin huvipuistosta suoraan safariauton kyytiin. Katsoin savannin suuntaan ja huomasin ison vesipuhvelin juoksevan suoraan minua kohti… Säpsähdin, ja varmistin vielä, että olemme kaikki turvallisesti hyttysverhon alla, ja ettei vesipuhveleita ole huoneessa. Huh, Afrikka on hurja paikka. Pistin silmäni kiinni, ja otin virkkuukoukun ja lankakerän esiin.

Vastaa

Close Menu