51 Muurahaista mä metsästän… (5.10.)

Tänään oli ukin hautajaispäivä. Me olimme luonnollisesti estyneitä osallistumaan, koska Mikkeliin on 8000 kilometriä, mutta olimme hengessä mukana. Jälkeenpäin kuulin äitini kautta, että tilaisuus oli ollut rauhallinen ja kaunis. Kirjoitin ukistani enemmän jo aikaisemmin, joten siirryn henkevistä tunnelmista heti omaan arkeemme. Kirjoituksen ukistani voit lukea tästä.

Löimme aamupalalla päivän suunnitelman lukkoon. Helillä oli useimmat perjantait vapaana, jolloin hän voi tehdä tarvittavia kouluun liittyviä paperitöitä ja myös hoitaa tarvittavia juoksevia asioita virka-ajan puitteissa. Päätimme käydä entisessä asuinpaikassamme Madidi Lodgessa, jossa meillä oli kaksi selvitettävää asiaa: autonvuokraus ja lahjakortti Lucylle.

Autonvuokraus järjestyi helposti. Olimme tuttuja asiakkaita, joten ei tarvinnut tehdä edes papereita. Sopivan kokoinen maastokelpoinen auto varattiin seuraavaksi viikonlopuksi ja sen hinta olisi 150 euroa. Pikku-Even osuus sovittiin kolmasosaksi, joten 100 euroa perheen liikuttamiseksi pitkin Malawia oli kohtuullinen hinta meille. Busseilla ja takseilla liikkuminen olisi ollut lopulta samanhintaista ja huomattavasti vaivalloisempaa ja todennäköisesti epämiellyttävämpää, varsinkin lasten kanssa. Olimme tyytyväisiä, vaikka emme olleet vielä nähneet autoakaan.

Kotipihalla, metsästäjät ja keräilijät.

Toinen tehtävämme oli lahjakortti Lucylle. Lucy ei ollut halunnut minkäänlaista korvausta autonlainauksesta, mutta halusimme silti häntä jotenkin muistaa. Etenkin, kun Lucy oli ollut viime aikoina jotenkin etäisempi ja viileämpi. Ajattelimme, että rahan antaminen ei tuntunut sopivalta, varsinkaan kun lainauksesta on jo muutama viikko. Lucyn sukulaiset asuvat Britanniassa ja jotenkin tuntuu, että rahasta ei ole hänellä puutetta. Mutta Madidissa toimiva kauneussalonki ja lahjakortti sen palveluihin voisi olla hyvä idea. Ainahan siinä oli se vaara, erityisesti väärään kuun aikaan, että lahjakortti käsitetään vääränlaisena vihjeenä. Että Lucy kaipaisi jonkinlaista ehostautumista, tai että hän olisi jotenkin rupsahtanut, tai jotain muuta kuun asennosta riippuvaa ja päätöntä ajatusta, josta metsästäjällä ei ole harmainta aavistustakaan. Mutta otimme riskin, ja Helin myötämielisyys lahjakortin suhteen helpotti myös minun pelkojani tässä asiassa. Olen edelleen kuitenkin sitä mieltä, että kuun asentoja ja siihen liittyvää mystiikkaa naisten mielialojen suhteen ei kannata vähätellä.

Madidissa asiat hoituivat näppärästi ja olimme pian kävellen matkalla keskustan suuntaan. Alunperin meillä oli tarkoitus mennä keskustassa sijaitsevaan Sun Birdiin uimaan, mutta päivä oli vahvasti pilvinen ja kuten aikaisemmin todettu, uinti ei silloin ole poikien kanssa järkevää, koska vesi on sen verran kylmää. Päätimme käydä vain kaupassa ja painua kotipihalle loikoilemaan. Ja Heli voisi tehdä Annan kanssa kouluun liittyviä tehtäviään.

Madidin kauneussalongin eteisessä olivat pääskyset tehneet pesän katon rajaan. Sen sijaan, että pesä poistettaisiin, sen alle oli seinään kiinnitetty levy, jotta ulosteet eivät valu kauneussalongin vastaanottoneidin päälle.

Olin jutellut jo joskus aikaisemmin Stanleyn kanssa ammatistani palomiehenä. Malawissa palokunta taitaa toimia hieman eri tavalla eikä sillä ole ihan samanlaista arvostusta kuin kehittyneimmissä maissa, joissa palomiehen toimenkuva liittyy korkeisiin rakennuksiin ja muihin vaatiiviin paikkoihin, joissa pelastus- ja sammutustöitä joudutaan tekemään joskus äärimmäisen hankalissa olosuhteissa. Malawin savimajat eivät pala ja vaativia paikkojakaan ei juuri ole. Siksi ei taida olla varsinaista palokuntaakaan. Jos jossain palaa hallitsemattomasti, koko yhteisö osallistuu sammutuksiin. Ja hallittuja tulipalojahan on maastossa joka päivä. Sen sijaan Malawissa arvostetaan sotilaita yli kaiken varsinkin nuorten miesten keskuudessa. Hallitus tarjoaa heille hyvät edut palkkoineen ja asuntoineen, mutta sotilaaksi on vaikea päästä. Sinne on tiukat kriteerit pituuden, fyysisen kunnon ja myös erilaisten suosituksien suhteen. Valitettavasti korruptio painaa tässäkin asiassa, ja jos esimerkiksi Stanleyn nykyinen pomo haluaa estää Stanleyn pääsyn armeijaan, hänellä on se hyvin helppo järjestää. Toisaalta armeijaan voi päästä sellainen, jolla on riittävän hyvät suositukset oikealta taholta, vaikka pituus tai fysiikka ei riittäisikään. Epäreilua mutta totta. Kyllähän voitelua ja suhteita käytetään länsimaissakin, mutta perusammatteihin on sentään hyvin tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikilla.

Miksi tätä kantotyyliä ei nähdä Euroopassa?

Stanley kuitenkin ymmärsi, että palomiehellä täytyy olla hyvä fyysinen kunto, ja hän silminnähden arvosti minua ammattini vuoksi. Siksi hän kääntyi tänään puoleeni ja kysyi, jos minulla olisi vinkkejä kuntoiluun liittyen, koska hän on yrittämässä armeijaan ja hänen taytyy harjoitella sitä varten. En ole mikään persoonallinen traineri, mutta kyllähän minä jumppaillut olen ja huomasin nopeasti, että tiedän näistä asioista huomattavasti enemmän kuin Stanley. Kävimme läpi punnerruksia, leuanvetoja, jalkakyykkyjä ja vatsalihasliikkeitä. Hänellä oli peruspunnerrukset hallinnassa, sen näki jo hauiksistakin. Mutta jos punnerrusasentoa muutettiin vaikka leveämmäksi tai tehtiin uusia vatsalihasliikkeitä, hän ei juuri pystynyt tekemään niitä lainkaan. Hän oli käsittämättömän huono keskivartaloon liittyvissä harjoitteissa. Selvisi, että hän on käytännössä vain punnerrellut yhdessä asennossa eikä juurikaan muuta. Tai hän näytti kyllä joitain ihmeellisiä jalanheilutteluliikkeitä, mutta ne sopi oikeasti Uuno Turhapurolle paremmin. Hänen jumppailu on ollut äärimmäisen yksipuolista ja yksinkertaista. Hyvä osoitus jälleen kerran siitä, kuinka pimennossa he elävät eikä heillä yksinkertaisesti ole tietoa asioista, mitkä ovat meille täysin itsestäänselviä, tai ainakin selvitettävissä nopeasti. He elävät omien tottumuksien ja lähiyhteisöstä opittujen tapojen orjina. Päätin tehdä hänelle pienen jumppaohjelman, jonka tiesin tekevän hänelle hyvää melko nopeastikin, jos hän on aktiivinen. Ja hän todella vaikutti kiinnostuneelta ja hämmästyneeltä kaiken sen suhteen, mitä hänelle näytin ja kerroin.

Stanley jäi tutkimaan paperille kirjoittamaani jumppaohjelmaa ja me lähdimme iltapäiväkävelylle. Käännyimme tavallisesti portilta vasemmalle, josta pääsi sairaalalle, koululle ja lopulta isolle tielle. Tiesimme, että oikealla tie johtaa ainakin kartan mukaan umpikujaan, mutta emme olleet siellä vielä käyneet. Sieltä suunnasta tuli päivän mittaan kuitenkin niin paljon ihmisiä, että siellä täytyi olla jokin kulkureitti kaupungin muihin osiin, koska kaikki eivät voi tulla lähialueen taloista. Taloja oli siihen nähden liian vähän, ainakin mitä kartasta näkyi.

Asfaltti loppui mutta tie jatkui…

Tie vietti alaspäin ja sen molemmilla puolilla oli köyhän näköisiä tiilitaloja. Toisin kuin savimajakylissä, jossa talot ja majat ovat hujan hajan ilman mitään symmetriaa, nämä talot olivat selvästi kaavan mukaan rakennettu ja jokaisella talolla näytti olevan omaa pihaa. Alue 33 on amerikkalaisten sponsoroima ainakin erään kyltin mukaan, joten kaavamaisuus johtunee siitä. Ilmeisesti ne olivat jonkinlaisia työsuhdeasuntoja liittyen sairaalaan ja sen alueella oleviin klinikoihin ja myös kouluun (KCN). Silti vaikutelma oli köyhä. Ei muureja, ei aitoja. Tiilitaloissa oli kyllä ikkunat, mutta jotenkin rähjäisen oloisia ne olivat. Koiria makoili kuumuudesta tajuttomana pihoilla, kuten jo aikaisemminkin olimme kävelyllä huomanneet. Kiitos meidän tuulettimen, emme enää juuri kuule niiden yöhaukkuja ja ulinoita, onneksi.

Viidakkosilta.

Tie oli suora ja se loppui ehkä 300 metrin päässä. Autolla ei pidemmälle pääse. Sieltä avautui suuri viljelemätön niitty tai pelto, joka edelleen vietti alaspäin. Asfaltti siis loppui, mutta pellolle jatkui leveä hiekkapolku. Ihmisiä kulki meitä vastaan ja meidän suuntaan, mutta meidän kohdalla he alkoivat kävelemään hassusti takaperin, jotta voisivat tuijotella meitä. Olimme jo niin tottuneita siihen, ettei se oikeastaan häirinnyt. Sitä tapahtui kaupungillakin, mutta täällä pellolla se jotenkin korostui. Kävelimme polkua alaspäin ja muutaman sadan metrin päässä törmäsimme jokeen, kuten olin vanhana geologina uumoillutkin. Heti joen jälkeen maasto alkoi taas nousemaan, mutta se oli joen toisella puolella viidakon, talojen ja majojen sekamelskaa ilman kaavoja. Se oli slummin reunaa. Tuol puol jokkee, vai kummis se ny ol.

Ihan kuin oikeasti menisimme yli…

Joki ravitsi omia pientareitaan, joten maisema oli muutoin vallitsevasta kuivuudesta huolimatta viidakkomainen. Joen yli johti kaksi siltaa. Tai… kaksi sillantapaista hökötysrakennelmaa. Ne näyttivät kuusivuotiaan rakentamalta ja siltä, ettei ne voi mitenkään kestää. Tai jos kestää, niin joku puola luiskahtaa jalkamme alta ja putoamme puolan kanssa jokeen. Ja vaikka puolat pysyisivät paikoillaan, saatamme silti tippua ammottavista raoista jokeen. Joka tapauksessa tipumme jokeen, jos yritämme siltaa ylittää. Ja sitäpaitsi toisella puolella olevat ihmiset pysähtyivät meidät nähtyään ja jäivät tuijottelemaan, että mitäs me oikein meinaamme, tulla heidän puolelleen, vai? Heli ja Noel otti muutaman askeleen sillalle, lähinnä kuvia varten. Emme aikoneet ylittää siltaa oikeasti, enkä tiennyt kumpi pelotti enemmän: silta vai slummi.

Silta 2.

Eräs mies ja nuori tyttö tulivat meitä vastaan siltaa pitkin hyvin tottunein liikkein ja meidän kohdalla he kysyivät chichewaksi jotain. ”Excuse me?” oli ainoa mitä suusta löysin. Huonolla englannilla mies kysyi, että mihin me olemme menossa. Oli vaikea ottaa sävystä selvää, se saattoi olla tyyliä: ”mihis hittoon te luulette menevänne?”, tai tyyliä: ”anteeksi, mihin olette menossa, tarvitsetteko kenties apua?”. Kovasti uskon, että mies oli täysin ystävällinen, koska vastaili jatkokysymyksiimme vaikka hänen englannista olikin vaikea saada selvää. Selvisi, että sillan ylityksestä pitää maksaa tekijälle, ilmeisesti hänelle, jokin pieni maksu. Se oli ihan järkeenkäypää vaikka olisikin tehnyt mieli sanoa, että olisiko nämä sillat voitu tehdä hieman tukevimmaksi, tai edes sen näköisiksi. Silloin maksaminen tuntuisi kohtuulliselta. Mutta kun katsoin siltoja tarkemmin, huomasin, että ne on tehty kaikista mahdollisista puupaloista mitä mistäkin on löydetty. Ei heillä ole höylättyjä kakkosnelosia käytössä eikä mitään muutakaan, ei taida olla kunnollisia sahojakaan. Se huomioonottaen sillathan olivat suoranaisia taideteoksia! Taideteoksia, jotka yhdistivät slummin ja amerikkalaisten sponsoroiman ”paremman” alueen. Taideteoksia, joita ei ole mahdollista löytää gallerioista. Ja jos olisi mahdollista tehdä ne tukevammiksi, täällä ei olisi slummeja!

Emme ylittäneet siltaa, vaikka lopulta jäimme käsitykseen, ettei siinä olisi mitään ongelmia, jos vain uskaltaisimme sen ylittää. Kotona kysäisin Stanleyltä, että mitä siellä sillan toisella puolella olisi. Siellä on kuulemma alue 36. Siellä olisi vain sitä mitä suurin osa Lilongwea on, köyhiä tavallisia paikallisia ihmisiä ja heidän asuinaluetta. Sinne voisi kuulemma mennä ihan turvallisesti ja sieltä on kulku Lilongwen muihin osiin ja keskustaankin, jos osaisi kulkea. No, turvallisuudesta en tiedä, Stanley taisi puhua omasta puolestaan. En usko, että ylitämme siltaa koskaan.

Paluumatka.

Istuskeltiin loppupäivä ulkosalla, ja pelattiin vielä jalkapalloakin auringonlaskussa. Singing Boy oli vaihtanut vuoroa Stanleyn kanssa ja osallistui peleihin. Singing Boy leikkii ja juttelee poikien kanssa mielellään. Nimi sopii hänelle hyvin, koska hänen puheensakin kuulostaa jonkinlaiselta laululta ja siitä on toisinaan vaikea saada selvää. Hän on kovin huolissaan kun pojat eivät käy koulussa. Kerroin, että koulu alkaa Noelilla vasta kahden vuoden päästä ja hän ei ollut uskoa korviaan. Miten hän oppii lukemaan ja laskemaan, ja puhumaan englantia, hän huolehti ihan tosissaan. Yritin rauhoitella häntä, enkä kertonut, että olin enemmän huolissani hänestä kuin pojistani.

Iltapalojen ja pesujen jälkeen painuttiin taas verkkojen alle poikien kanssa, mutta en kerinnyt lukea ensimmäistäkään lausetta Miinasta ja Manusta, kun Heli käski minut hommiin. Vaatehyllystämme löytyi muurahaisia! Voi hemmetti… niitä oli tosiaan kymmeniä yhdellä silmäyksellä ja vaatteista löytyi lisää. Mistä hitosta ne on tänne löytänyt ja mitä ne meidän vaatteissa tekee? Hyllyssä ja seinässäkin oli pieniä rakoja, ja sieltä niitä näytti tulevan. Nirhasin kymmeniä ilkikurisia kuusijalkaisia ja ruiskuteltiin taas etikkaa seinän rakoihin. Pääsimme niistä eroon tällä erää, mutta Helin mielenhallinta koki kolauksen. Muurahaisia näkyi päivittäin, mutta lähinnä keittiössä ja kylpyhuoneessa. Makuuhuone oli ollut meidän turvasatama ja nyt sekin oli häpäisty. En voi kieltää, etteikö se olisi hieman häirinnyt minuakin, suurta metsästäjää. Muurahaisenmetsästäjää, mutta kuitenkin…

Vastaa

Close Menu