52 Ahdistavan ihana elämä (6.10.)

Eilinen uintireissun peruuntuminen oli jäänyt hieman kaivelemaan, mutta ajattelimme korjata tilanteen tänään. Päivä oli heti aamusta aurinkoinen ja oikein kutsui uimaan. Meillä oli kokemusta kolmesta altaasta täällä Lilongwessa: Madidi, Sun Bird ja Woodlands. Kaikilla kolmella oli omat hyvät puolensa, mutta Woodlandsilla niitä oli selvästi enemmän, tai ainakaan sieltä ei ollut löytynyt sen kummemmin mitään huonoa sanottavaa. Woodlands sijaitsi keskellä metsää, se oli rauhallinen hotelli ja siellä oli niin sanotusti hyvä fengshui. En minä mitään sisutushömpötyksistä oikeasti ymmärrä, mutta siellä oli mukava fiilis heti portilta asti. Ympäristö oli luonnonmukainen ja karulla tavallaan kaunis. Allas oli siisti ja vesi puhdasta. Pojille oli altaan lisäksi tarjolla pieni puistikko, jonka kuluneet kiipeilytelineet eivät olleet viimeistä huutoa, mutta pojat olivat siihen jo Malawissa tottuneet eivätkä olleet kuluneisuudesta moksiskaan. Lisäksi Woodlandsissa on intialainen keittiö, jonka viime kerralla tarjoamat riisit ja curryt saavat vieläkin veden kielelle.

Aamiainen oli jo syöty ja reppukin pakattu. Nappasin roskapussin keittiöstä ja vein sen naapuritalomme takana sijaitsevalle montulle. Olimme vieneet sinne jo monta kertaa roskiamme keltaisissa Shoprite-muovikasseissa, joita siis aina kaupankäynnin yhteydessä joudumme ostamaan. Heli on hankkinut muutaman kangaskassinkin kauppaa varten, mutta eipä ne aina muistu mukaan, ainakaan minulla. Ja tarvitsemme muovikasseja tietysti roskiamme varten. Jälleen oli edellinen roskapussimme hävinnyt montulta jonnekin. Opimme jo ensimmäisinä päivinä, että puutarhuri ja vartijatkin levittelevät jätteemme pussista kuoppaan ja ottavat pussin talteen, ja usein he ottavat myös muita tarpeellisia jätteitä uusiokäyttöön, kuten esimerkiksi voirasioita. He pesevät pussin ja laittavat kuivumaan, ja lopulta vievät kotiinsa omiin tarkoituksiinsa. Kun kuulimme siitä, aloimme lajittelemaan roskiamme siten, ettei pussit hirveästi likaantuisi. Se tuntui todella oudolta… Lajittelemme roskat siten, ettei roskapussi likaantuisi hirveästi, että se olisi helpompi myöhemmin pestä. Se tuntui miltei pahalta.

Jätekuopan tyhjennys menossa.

Kysyin kerran Stanleyltä, että mihin he niitä pusseja tarvitsevat. Hän selitteli hieman nolona, että heillä ei ole varaa käydä kaupassa, varsinkaan Shopritessä, joten heille ei kerry kestäviä muovipussejakaan, joita Shopriten keltaiset pussit kieltämättä ovat. Pussit maksavat sitäpaitsi 60 kwachaa, jolla he saavat ostettua kadulta vaikka maapähkinöitä tai munkin, joten ei kannata tuhlata pusseihin. He kuitenkin käyttävät pusseja moniin tarkoituksiin, jos niitä vain jostain saavat: korjaavat seiniä ja kattoja, käyttävät muutenkin erilaisina suojina ja tietysti niillä on hyvä kuljettaa tavaroita. Roskapusseina he eivät niitä käytä. Heille roska on erilainen käsite kuin meille. Jos ei ole varaa käydä kaupassa, ei synny myöskään oikeastaan minkäänlaista pakkausjätettä, josta puolestaan meidän roskat juuri koostuu. Heidän roskat ovat hedelmien, juureksien ja pähkinöiden kuoria, ja ne voidaan polttaa tai heittää ojaan. Hän kertoi tavallisesta elämästään vilpittömästi ja rehellisesti enkä havainnut pienintäkään merkkiä liioittelusta tai yrityksestä tehdä elämästään kurjempaa kuin mitä se on. Hän kertoi nöyrästi niin kuin asiat ovat. Sitä oli vaikea kuunnella nieleskelemättä ja herkistymättä. Eivät he ilmastoa luomutoiminnoissaan ajattele, heillä ei vain ole varaa muuhun. Mutta minä hemmetti, minä vien joka toinen päivä muovinpaskaa muovipussissa kuoppaan vaikka minulla on kaikki maailman tieto käytettävissä. Kuoppaan, jonka luulin täyttyvän viikossa, ja silti minä vain vein niitä sinne. Mutta ei se ollut juuri muuttunut vaikka olimme sitä parhaamme mukaan yrittäneet täyttää jo yli kolme viikkoa. Jotenkin puutarhuri, kanat ja kulkukoiratkin olivat onnistuneet taikomaan jätteemme jonnekin. Kuoppa sytytetään palamaan silloin tällöin mutta silti, aikamoinen taikuri se puutarhuri kuitenkin. Olin hämilläni siellä kuopan reunalla joka ikinen kerta. Meidän hyväosaisten jätemäärä on pöyristyttävää.

Kävelimme Woodlandsiin jo tutuksi muodostuneita kujia ja teitä pitkin. Maisema matkan varrella ei ole mitenkään kaupunkimainen, vaikka periaatteessa olemme keskellä Lilongwea. Taloja on vain muutamia ja nekin ovat koulu, sairaala ja muita julkisia rakennuksia. Asuintaloja ja -majoja ei matkalla ole lainkaan. Itseasiassa suurin osa noin 3 kilometrin matkasta on tien vartta, jossa toisella puolella avautuu laaja pelto ja toisella puolella meitä saattelee korkea muuri. En tiedä muurin tarkoitusta, koska sen takanakin on vain peltoa. Tien nimi on Kenyatta Drive ja se on matkaoppaiden mukaan yksi Lilongwen tunnetuimpia pääväyliä, koska se johtaa vanhan kaupungin keskustasta uudelle puolelle. Voisi kuvitella, että se on vilkas väylä, ja onhan se, mutta ainoastaan autojen suhteen. Kävelijöitä on vain harvakseltaan. Itseasiassa sitä pitkin on mukava kävellä, koska tuijottelijoita on siellä vähemmän kuin oikeastaan missään muualla. Toisaalta, kävelijöiden vähyys kertoo samalla karusta kuilusta, joka vanhan ja köyhän sekä uuden ja rikkaan puolen välillä vallitsee.

Kenyatta Drive vasemmalla, Wild Life Centerin portti oikealla. Ja edessä kulkeva Chiquita-nainen oli selässään roikkuvan pienokaisen kanssa matkalla Lilongwen uudelle puolelle, myymään banaaneita ilmeisesti.

Woodlands, aivan kuten Wild Life Center ja meidän lemppari apinapuistokin, sijaitsevat uuden ja vanhan kaupungin välissä olevalla metsäisellä luonnonsuojelualueella. Joki ja sen kasvattama laaja metsäinen kaistale toimii kuin muurina vanhan ja uuden välillä. Ja siellä muurin sisällä on hyvin rauhallista. Saamme olla siellä muiden harvojen ”turistien” kanssa aivan rauhassa ilman tuijotteluita ja ihmettelyitä. Tuijottelussa ei ole mitään pahaa ja se on aivan ymmärrettävää, mutta kyllä se pidemmän päälle rasittaa. Se tuntuu ahdistavalta tunkeilulta vaikka kukaan ei mihinkään koske eikä edes sanokaan mitään. Tuntuu rentouttavalle välillä olla jossain muualla kuin kotipihalla ilman jatkuvaa tuijottelua. Itseasiassa kotipihallakaan emme ole täysin suojassa tuijottelulta. Portilta koululle johtava polku kulkee juuri talomme edestä ja siinä kulkee yllättävän paljon porukkaa, koulun työntekijöitä ja opiskelijoita. Harva heistä kulkee kasvot kulkusuuntaan päin.

Woodlandsiin johtava metsätie antoi yhtä kuivan ja karun vaikutelman kuin viimeksikin. Metsätie on vain muutaman sadan metrin pituinen, mutta sen aikana tulee tunne, että se ei lopu koskaan. Kunnes Woodlandsin matala hotellirakennus ilmestyy näkyviin kuin keidas aavikolla. Maksoimme itsemme sisään hotellin vastaanotossa ja kävelimme jo tottuneesti ravintolan läpi uima-altaalle. Näin jo itseni eräässä pöydässä ahmimassa intialaisia herkkuja, mutta kävelin vain tyytyväisesti hymyillen ohi, hyvä saa hetken odottaa. Pojat olivat jo kerinneet altaalle saakka ja vaatteetkin oli melkein jo riisuttu. Näissä asioissa pojat ovat erityisen ripeitä. Asettelimme Helin kanssa aurinkotuolit altaan toiselle puolelle, jonne aurinko paistoi vielä tässä vaiheessa aamupäivää. Minä aloin kirjoittelemaan päiväkirjaa, ja muut pulahtivat altaaseen. Tunnelma oli rento enkä olisi voinut valittaa mistään. Ajatukseni veivät kuitenkin väkisin jätekuopan reunalle, ja sitä hoitaviin lajitovereihin. He pääsevät tuskin koskaan tämänkään altaan reunalle tai korkeintaan työntekijöinä, jos käy tuuri.

Tie Woodlandsiin.

Kotona Suomessa eriarvoisuus ei näy kuin oikeastaan telkkarissa. Jos olen nähnyt likaisen afrikkalaisen lapsen Punaisen Ristin mainoksessa, olen saattanut todeta, että kylläpä joillakin on asiat huonosti tai jotain vastaavaa, ja he ovat saaneet tietysti sympatiani (mitä sekin sitten tarkoittaa?). Mutta se ei ole silti koskettanut sen enempää, koska siitä ei välity mitään konkreettista. Täällä olemme konkretian sisällä ja koemme näitä asioita oikeasti. En voi mitenkään kieltää etteikö se olisi kolahtanut tavalla, jota en olisi koskaan edes uskonut. En myöskään halua olla tekopyhä, en minä pysty helposti luopumaan esimerkiksi tästä edessä olevasta altaasta tai kohta eteemme tuotavista herkullisista annoksista, oluesta puhumattakaan. Mutta varmasti ajattelen asioista eri tavalla kuin ennen ja ainakin pyrin auttamaan tilannetta jotenkin. En tiedä miten mutta varmasti jotenkin. On pakko.

Ensimmäinen uintierä oli takana ja pojat olivat jo valmiina hieman kauempana sijaitsevalle puistolle. He olivat sinne juuri lähdössä kun apinalauma valui hiljalleen altaan ja puiston välissä olevalle alueelle, joka oli kuivaksi kärähtänyttä ruohoa ja siellä täällä harvakseltaan kasvavia puita. Ensin juoksi yksi apina, sitten muutama perässä. Ne jäivät syömään tai rapsuttelemaan itseään, ja jatkoivat matkaansa vasta kun useampi apina oli seurannut heidän jälkiään. Muutamalla apinalla oli pikkuapina vatsapuolella roikkumassa. Raskauskiloista ei tainnut olla tietoakaan, sillä nämä mammat juoksivat pikkuistensa kanssa yhtä ketterästi kuin muutkin, joita siis lopulta taisi olla kymmeniä. Hiljalleen ne etenivät jonnekin. Eräs apina jäi altaan vierellä olevaan puuhun tarkkailemaan meidän pikkuapinoita, erityisesti Niila tuntui kiinnostavalta. Se tuli lähemmäksi ja yritti jopa ärhennellä Niilalle sillä seurauksella, että Niila säikähti huutamaan ja minun oli mentävä väliin hätistelemään ilkeä apina pois. Ehkä se oli enemmän utelias kuin ilkeä mutta kyllä se minullekin hampaansa näytti vaikka kiipesi sitten puunoksalle tuijottelemaan. Ihan kuin se olisi näyttänyt minulle kieltäkin. Vaikka ne ovatkin herttaisen oloisia söpöliinejä kun ne pienillä käsillään napostelevat hedelmiä ja tuijottelevat suurilla silmillään aivan kuin ne ymmärtäisivät meitä, niiden kanssa pitää olla varovainen. En halua nähdä yhtään apinan hampaanjälkeä meidän hipiöillä. Lopulta koko lauma oli valunut alueen läpi ja hävinnyt metsään.

Woodlandsin apina.

Uinnit tuli uitua ja currytkin syötyä. Ruoka oli jälleen fantastisen maistuvaa ja hyvää. Viimeksi ajattelin, että se maistuu hyvälle, koska emme olleet pitkään aikaan syöneet kunnolla mutta kyllä Woodlandsin intialainen on hyvää muutenkin. Pojatkin söivät isot annokset ja käyttäytyivät muutenkin ihailtavan hyvin. Voi kun apinoiden kasvatus olisi aina tällaista! Kävelimme takaisin ja päätimme pysähtyä vielä apinapuistossa, joka oli pyöreästi puolessa välissä matkaamme. Oli melkein pakko pysähtyä, koska jano iski jo muutaman askeleen jälkeen. Intialainen ruoka taitaa olla aika suolaista mausteiden ohella, koska myös viimeksi olin kuivua janosta. Kyllähän kuumuuskin janottaa mutta nyt se johtuu kyllä ruuasta. Raikas Gin&Tonic palan painikkeeksi, ja elämä sen kuin jatkoi hymyilemistään. Elämä on ihanaa vaikka ahdistaakin.

Apinapuiston eli Cafe Fusionin omistaja vaikutti hyvin aktiiviselta yrittäjältä. Siellä järjestettiin paljon erilaisia tapahtumia kuten leffailtoja, live-musiikkia ja mitä nyt ulkoilmaravintolassa voi järjestää. Tänään, kuten muinakin launtaipäivinä, paikalla oli maanviljelijä, joka myi tuoreita vihanneksia ja juureksia. Jotenkin huvittava, mutta aivan mahtava idea vaikka meidän vakiopöytä olikin nyt siirretty syrjään hedelmäkojun edestä. Tarjolla oli kaalia, punajuurta, tomaattia, munakoisoa, porkkanaa… kaikkea mitä maassa kasvaa. Ja raaka-aineet olivat paljon paremman näköisiä verrattuna kauppojen vastaaviin. Mekin ostimme kokonaisen melonin ja pussillisen vihanneksia, ja muutamalla hassulla eurolla. Ei Suomen hintoja oikein pysty käsittämään.

Ja Ruokomäen apina, joka on juuri pyydystänyt sudenkorennon… Takana muuten näkyy Cafe Fusionin vihanneskoju.

Anna ja Tyson tulivat meitä Wild Life Centerin, jossa siis Cafe Fusion sijaitsee, portilla vastaan. He olivat vasta menossa syömään, mutta me olimme jo valmiita löhöilemään kotipihalla, joten jätimme heidät rauhaan ja jatkoimme kotia kohti. Kävely teki hyvää, koska vatsa oli edelleen täysi. Heli usein ihmettelee, että miksi hitossa minun pitää ahtaa itseni niin täyteen, että on kolme tuntia ahdistava olo? No, koska ruoka on niin hyvää eikä tiedä milloin sitä saa seuraavaksi. Niin yksinkertaista se on! Mutta päivällinen jäi nyt syömättä, iltapala riitti mainiosti. Itseasiassa oli sellainen olo, ettei tarvitse ihan heti intialaista syödä uudestaan. Tai ainakaan niin paljon.

Päivä oli ollut rento ja mukava. Myös loppupäivä vaikka vyötä pitikin löysätä ja oli koko ajan jano. Iltaa kohti ähky kuitenkin helpotti ja kun lopulta katselimme poikien kanssa sängyssä Rock the Dog -animaatiota aina poikien nukahtamiseen saakka, oli olo jo oikein vetreä. Jäimme vielä Helin kanssa kuistille istumaan iltaa. Ilta oli jo kauan sitten painanut auringon horisontin taakse ja oli pilkkopimeää. Singing Boyn hiipuvasta nuotiosta kajastavat punaiset kekäleet yrittivät epätoivoisesti valaista tähtien kanssa ympäristöä mutta alkava yö oli armoton. Se oli yhtä armoton kuin näiden ihmisten elämä. Olimme Helin kanssa osanneet siihen varautua mutta silti se yllätti. Varsinkin, mitä Heli oli nähnyt ja kokenut Bwailan sairaalassa, ja kertonut myöhemmin meille. Kuinka hyvin meillä asiat Suomessa onkaan?! Niin hyvin, että oksettaa! Eikä pelkästään ähkyn vuoksi…

Vastaa

Close Menu