53 Kättä päälle, ja vähän taskuunkin… (7.10.)

Sunnuntaiaamu eikä mihinkään kiire, mutta me herättiin kello kuusi. Pitkästä aikaa jotenkin levoton yö. En nukkunut kuin tukki kuten yleensä vaan tuntui, että heräilin koko ajan. Niilakin pyöri ja inisi, ja tippui kerran lattiallekin. Ei käynyt kuinkaan, mutta hyttysverhojen asettelu uudelleen pimeässä olikin toinen juttu. Toisin kun aluksi luultiin, hyttyset eivät ole kuitenkaan olleet ongelma oikeastaan lainkaan. Niitä on kyllä iltaisin vessassa yksi ja toinen saattaa olla joskus makuuhuoneessakin, mutta ei niistä öisin ole ollut juuri minkäänlaisia merkkejä. Ehkä tuuletin pitää ne loitolla. Hyvä niin, koska muurahaisia on sitten ollut sitäkin enemmän. Ei nyt sängyssä asti mutta makuuhuoneen vaatehyllyssä kuitenkin. Pitää aina aamuisin katsoa vaatteet läpi ennen kuin pukee ne päälle. Ikävä niitä sitten nyppiä niskasta pois.

Pitkästä, pitkästä aikaa aamu lähti todella väsyneesti käyntiin. Yleensä, kun silmät aukeavat aamulla, olo tuntuu pirteältä ja voisi lähteä vaikka maratonille noin kuvaannollisesti, mutta nyt kyllä väsytti. Mitään selitystä huonosti nukutulle yölle ei löytynyt, ja turha sellaisia miettiäkään. Pahaa kahvia naamaan ja ei kun baanalle. Tänään oli pyhäpäivä, joten kaupat menisivät yhdeltä kiinni. Ajateltiin mennä siksi heti kauppaan ja samalla käydä Lilongwen turistirihkamakojuilla, joita oli keskustassa Kiboko-hotellin lähellä. Ne ovat kojuja, joissa myydään lähes kaikenlaisia puusta tehtyjä veistoksia ja kuppeja ja kippoja. Lisäksi on avaimenperiä, värikkäistä kankaista tehtyjä kasseja ja vaatteitakin. Oikeastaan ihan laidasta laitaan kaikkea mikä turistista näyttää kivalle. Ja onhan ne oikeasti todella hienosti tehtyjä käsitöitä.

Kibokon parvekkeelta kuvattu ensimmäisenä päivänä. Kauppakujan alku näkyy puun alla.

Heli jaksaa tutkia kojuja huomattavasti tarkemmin kuin minä, ja on muutenkin parempi näissä kauppajutuissa mitä tinkaamiseen tulee. Hän teki monta hyvää tuliaisostosta ja jätti monta myös ostamattakin, kun ei saanut niitä hyvällä hinnalla. Lisäksi teimme eräältä puuseppämyyjältä tilauksen kahdesta krokotiilistä, jotka voidaan kiinnittää seinään ja joiden selästä nousee pyyhkeitä varten koukut. Ihan siis puisista otuksista oli kyse vaikka varmasti oikeankin voisi saada seinälle, jos kyselisi oikeista paikoista. Olimme nähneet sellaiset hienot puiset krokot edellisellä reissullamme Safari Beach Lodgessa ja halusimme sellaiset myös kotiin. Löysimme kojun, jossa oli vähän samanlaista tavaraa ja kun kerroin mitä me etsimme, mies oli heti valmis tekemään sellaiset meille. Hinta oli tinkimisen jälkeen 20000 kwachaa eli noin 25 euroa ja hän halusi puolet etukäteismaksuna, jotta voi ostaa raaka-aineet. Annoimme rahan ja puristimme vielä kättä sopimuksen merkiksi. Krokotiilit olisi haettavissa viikon päästä. Oli täysin mahdollista, että ostimme sian säkissä, mutta halusimme luottaa ukkoon. Vaikka hän vähän etanolille tuoksahtikin. Emmekä menettäisi kuin 12 euroa, jos kauppa ei jostain syystä toimisikaan. Ja jotenkin minua viehätti vanhanaikainen ”kättä päälle”-sopimus ilman kolmen sivun pienellä präntillä kirjoitettuja tuhannen pykälän vastuusta pakenemisen mahdollistavia paperinippuja. Se on kättä päälle ja röyhtäisy perään!

Kojuilta suunnistimme ruokakauppaan. Keräilijä kulki sielläkin jo kuin kala vedessä ja me yritimme pysyä perässä hiljalleen mutta varmasti täyttyvän korin kanssa. Lisää pakkausmateriaalia kuoppaan… Mutta täytyy meidän syödä ja tämä on meidän nykyaikainen keino metsästää ja selviytyä. Kotipihalla juoksentelee kyllä kanoja, mutta emme me voi toisten kanoja lahdata enkä rehellisesti sanoen tiedä pystyisimmekö vaikka meillä lupa olisikin. Tai siis tottakai metsästäjänä pystyisin mutta ei minulla ole jousipyssyä eikä täällä kasva katajaa. On siis pakko ostaa muoviin pakattua kanaa vaikka se nykyään tuntuukin ikävämmältä. Suomessa se ei tunnu niin pahalta, koska ainakin haluan luottaa suomalaiseen jätteenkäsittelyyn, mutta elmukelmun heittäminen kuoppaan muovikassissa, se ei tunnu hyvältä. Ja vaikka kuinka yritin ratkaista maailman muovijäteongelman siinä kaupassa käynnin aikana, en onnistunut. Nostin kaupan pihalla tuktukin takapenkin lattialle kaksi kassillista muovijätettä ja hyppäsin perheen kanssa kyytiin. Mopedi lähti ajelemaan KCN:lle päin ja ajoi tien poskessa savuavan kasan ohi. Haistelin palaneen muovin käryä ja totesin, että onpas kaunis päivä tänään.

Suuri ellei suurin osa Malawin jätteistä palaa kadunkulmissa tai tällaisissa kuopissa. Tuhkana ilmaan.

Tuktukin kuski ajoi meidät KCN:lle kuten oli sovittu. Myös hinta oli sovittu eli 1000 kwachaa. Olemme kulkeneet väliä jo kymmeniä kertoja ja monet kuskit tietävät meidät vaikka me emme tiedä heitä. Hinta on aina ollut sama eikä mitään ongelmia ole ollut. Mutta tämä kuski teki poikkeuksen. Normaalisti jäämme heti KCN:n toiselle portille, josta meillä on vielä muutaman sadan metrin pituinen patikka pellon läpi kotipihallemme. Nyt meitä laiskotti ja meillä oli vielä tavallista enemmän kantamuksiakin, joten pyysin kuskia ajamaan kotiportille, jonne kertyy tietä pitkin se samainen muutama sata metriä. Hyppäsimme vekottimesta pois ja annoin tonnin käteen, ja kiitin kyydistä. Kuski oli hölmistyneen oloinen ja sanoi, että hinta on 1500. Minä sanoin, että mehän sovimme lähtiessä, kuten on tapana, että ”KCN one thousand” ja se oli kuskille silloin ok. Mutta kuskipa siihen, että KCN on tien alussa ja sinne maksaa 1000 mutta nyt olemme area 33:lla ja hinta on 1500. Hohhoijaa… olen hyväntahtoinen ihminen ja hemmetin huono tinkaamaan, ja olisin voinut maksaa kyydistä 2000, jos olisi sovittu niin heti. Mutta jos aletaan ryppyilemään, niin osaan kyllä ryppyillä takaisin enkä periaatteestakaan halunnut maksaa tälle kiskurille enempää. Kyse oli ihan hävettävän pienestä summasta eli noin 60 sentistä, mutta periaate on periaate ja minun sellaiset kirjoitetaan isolla kirjaimella, osa alleviivattuna. Sanoin, että tätä väliä on kuljettu jo kymmeniä kertoja ilman mitään ongelmia, ja portista riippumatta. Sitäpaitsi tämä meidän mökki on KCN:n alueella, jos kerta aletaan saivartelemaan. Kuskin periaatteet taisi olla kirjoitettu vieläkin isommilla kirjaimilla, koska hän piti tiukasti 1500:sta kiinni. Minä olisin sen 500 jo maksanutkin, mutta kun ei hemmetti vieköön ollut taskussa kuin 2000 seteleitä ja se olisi ollut aivan liikaa edes ottaa näytille. On mahdotonta tietää, mihin asti meidän riita olisi lopulta mennyt ellei porttivahtimme Stanley olisi ollut paikalla kuuntelemassa riitaa. Hän yritti puhua puolestamme chichewaksi jotain mutta lopulta tilanne raukesi siihen, että Stanley lainasi minulle ryppyisen 500 setelin ja pääsimme mopedista eroon. Pistin rekkarin kyllä muistiin, ja muistinkin sen melkein jääkaapille asti. Kun korkki sihahti auki, en muistanut enää edes koko kuskia.

Kuvan tuktuk ei liity kerrottuun tapaukseen. Useimmat tuktuk-kuskit olivat hyviä tyyppejä.

Se oli vasta toinen kerta Malawissa, kun joku laittoi kapuloita arjen rattaisiin. Ja yllättäen jälleen tuktuk-kuski! Tai oikeastaan edellinen kapulamies oli taksikuski, mutta kuljetusalalla molemmat. Yleensä kassoilla, kadulla, ravintoloissa ja missä vain, malawilaiset ovat todella poikkeuksellisen nöyriä ja aran oloisia. Tai ovat ainakin hiljaa vaikka heitä joku ärsyttäisikin. Kyllä mekin pyrimme olemaan nöyriä ja ystävällisiä, olimme sitä myös tällekin kaverille mutta myös Stanley myönsi, että kuski vaikutti hänestäkin oudolta, ja pahoitteli tilannetta. Täytyyhän pölkkypäitäkin olla olemassa ja kyllä niitä on joka maassa. Vaikka ei ollut kyse isoista summista, olisi 50% lisäys hintaan muutaman sadan metrin siirtymisestä ollut kohtuuton ilman mitään periaatteitakin.

Loppupäivä meni rauhallisesti kotosalla. Pestiin pyykkiä ja loikoiltiin. Pojat lähti tutkimusmatkalle pellon ympäri. Reppuun laitettiin evästä: sipsejä ja fantatölkki. Ja tietysti mukaan piti ottaa kompassi ja pari keppiä. Noel toimi tutkimusryhmän vanhimpana ja Niila seurasi kiltisti perässä. Pelto oli laaja, mutta se rajautui muuriin ja vaikka pojat olivat parhaimmillaan melko kaukana, he olivat kuitenkin näkyvillä koko ajan, eivätkä olisi muurin takia pystyneet eksymään mihinkään. Me istuimme Helin kanssa kuistilla ja katselimme pellon yli kun tutkimusryhmä jäi välillä syömään eväitä ja välillä tutkimaan maailman kummallisuuksia. Ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Välillä ryhmä myös eteni matkallaan. Tällaisina hetkinä olimme todella kateellisia omakotitaloissa asuville. Oma piha on ollut aivan mahtava asia ja kokemus kaiken muun lisäksi.

Pahoittelen vähän heikkoa kuvaa… jostain syystä emme kuvanneet paljon murkkuja, mutta tällaisia muurahaispolkuja oli siellä täällä. Tämä on keittiöstä.

Pyykit olivat kuivuneet ja heittelin niitä huolettomasti narulta olkapäälle kun huomasin jotain. Niilan shortseissa juoksenteli muurahaisia… Nehän oli juuri pesty eli muurahaiset on täytynyt tulla pyykkinarulta. Jep, siinähän niitä juoksenteli, muurahaisia poikineen. Naru on kiinnitetty naapuritalon kulmaan, josta se kulkee yhden puun oksiston alta tai oikeastaan läpi ja päättyy toiseen puuhun tai pikemminkin puunpuolikkaaseen. Muurahaisia juoksenteli sekä puun oksilla että siinä puun puolikkaassa ja siis myös narulla, joten nyt selvisi mistä makuuhuoneen muurahaiset ovat peräisin. Kaikissa vaatteissa niitä ei ollut, ilmeisesti ne pysähtyivät ensimmäisiin vaatteisiin tai sitten ne tykkäsi poikien vaatteista, koska niistä löytyi niitä kymmeniä. Eli jatkossa etikkasuihkutetaan myös pyykkinaru!

Helihän rupesi melkein itkemään yökötyksestä, että hän on jo pitänyt muurahaisvaatteita useamman päivän päällään… Niitä ei ole siis ollut hänen vaatteissaan, mutta ajatus alkoi kuulemma yököttämään. Outoja nuo naiset, sanon minä! Mutta tämän jälkeen ei murkkuja enää makuuhuoneessa näkynyt, ne olivat kaikki narulla olleista vaatteista peräisin. Kunhan vaan muistimme puistella vaatteet hyvin ennen sisälle vientiä. Ja vaikka murkkuja ei enää makuuhuoneesta löytynyt, niin kyllä paikat tarkistettiin joka päivä silti, viimeiseen iltaan asti. Sehän nyt on selvä asia se!

Olihan siellä muitakin ötököitä välillä. Tällä otuksella oli 994 jalkaa enemmän kuin muurahaisella!

Päivä oli alkanut väsyneesti, ja ilta oli sitä myös. Söimme iltapalan, otimme malarialääkkeet ja mentiin pesujen kautta nukkumaan. Tai eihän sitä suoraan nukkumaan voi mennä vaikka väsyttääkin, joten otettiin tietokone ja valittiin taas summamutikassa Annan muistitikulta joku elokuva. Sen nimi oli A quiet place ja se oli virhe. Ei pojat koko elokuvaa katsoneet ja pistivät kyllä pään tyynyn alle mörkökohtauksissa, mutta ei ne unista pois pysyneet. Molemmat potki yöllä ilmaa ja juoksivat mörköjä karkuun. Elokuvien ikäsuositukset perustuvat tietenkin johonkin ja vaikka olenkin sitä mieltä, että niiden orjallinen noudattaminen ei tee lapsesta yhtään parempaa eikä pahempaa, vaan siihen vaikuttavat täysin muut asiat, niin tänään olisin voinut niitä ehkä noudattaa. Edellinen yö oli ollut heikko, joten tästä yöstä olin toivonut parempaa. Alkuyö ei sitä kuitenkaan ollut. Enkä minäkään painajaisilta välttynyt vaan taistelin jätekuopassa inhoja muovista tehtyjä pahiksia vastaan ja kun selvisin niistä ja kiipesin ylös kuopasta, yritti tuktukin kuski hyökätä kimppuuni. Ilmeisesti kuski oli minua parempi nyrkkeilijä, koska loppuyöstä en sitten muistakaan mitään. Mutta jos sain köniini, niin olin tällä kertaa siitä ihan tyytyväinen. Loppuyön nukuin kuin tukki.

Vastaa

Close Menu