61 Äitienpäivä (15.10)

Olipas kiva herätä ”kotona” kanalassa, vaikka ei safarireissussa mitään vikaa ollutkaan, se oli kerrassaan hyvä reissu. Koti on kuitenkin koti, ja kanalasta on sellainen meille muodostunut. Ja reissussa rähjääntyy ja väsyy aina, vaikka sitä ei itse reissussa huomaisikaan. Ensimmäisenä kotiaamuna sen viimeistään tajuaa. Kotona on hyvä olla! Ja kuumuus vaikuttaa tietysti myös. Lilongwessa yöt eivät ole niin kuumia kuin mitä meidän reissuilla on ollut. Kaikki reissuyöt on vietetty tukalassa ja hiostavassa kuumuudessa, mutta kanalassa tuuletin pitää hikikarpalot poissa, joita kyllä muodostuisi täälläkin mutta ei niin paljon kuin Malawijärven tasolla. Yöt ovat viileämpiä ja selvästi levollisempia täällä Lilongwen kanalassa.

Home sweet home, Lilongwe.

Oli maanantaipäivä ja 15. lokakuuta. Se on Malawissa Äitienpäivä ja yksi harvoista kansallisista vapaapäivistä. Helillä ja Annalla oli myös vapaapäivä, joten aamu oli siksikin rento ja rauhallinen, vaikka seitsemältä taas noustiinkin. Anna tosin nukkui, koska ei ole niin lapsellinen kuin me Helin kanssa. Meistä on tullut lapsellisuuden myötä jotenkin aamuvirkkuja, vaikka ei Heli ole koskaan mikään torkkuja ollutkaan. Annoimme toki Annan nukkua rauhassa, jotta hän varmasti jaksaa pitää lupauksensa. Hän ja Tyson olivat luvanneet katsoa poikia, jotta me pääsemme Helin kanssa kaksistaan ulos Äitienpäivän kunniaksi, ja minä meinasin pitää huolta, että tuo lupaus tulee lunastetuksi. Olimme olleet poikien kanssa erottamattomia jo juhannuksesta lähtien eli monta kuukautta. Sataa metriä kauemmaksi en ole päässyt. Hehän ovat lapsia ja heidän kanssa pitääkin viettää aikaa, mutta liika on myös liikaa eikä aina todellakaan hyvä asia. Minusta on alkanut tuntumaan, että komentoni ovat alkaneet kokemaan inflaatiota ajan saatossa. He ovat jo niin tottuneita ärjähtelyihini, ettei niillä meinaa olla tehoa enää. Toisaalta oma pinnani on sekä kireällä jo valmiiksi, joten saatan ärjähtää turhastakin. Mutta samaan aikaan pitkäjänteisyyteni on myös lyhentynyt ja annan helpommin periksi joillekin asioille. Ja se on juuri vaarallista lasten kasvatuksessa ja sitä näkee niin usein tapahtuvan. Lapset ovat fiksuja ja oppivat käyttämään sitä hyväksi. Kyllä jäätelöä pitää joskus antaa, mutta siitä ei saa tulla keino hiljentää parkuvaa lasta. Mutta kun tarpeeksi pitkään jänne kiristyy, niin kyllä se jossain vaiheessa antaa periksi. Ja näinhän käy monilla äideillä, joilla ei ole kertakaikkiaan mahdollisuutta olla erossa lapsista. Vaikka välillä pitäisi, koska ei ne lapset siitä mihinkään häviä. Ja kun tarpeeksi kauan ollaan lasten kanssa paitana ja peppuna, niin kaikki jänteet häviää lopulta, ei haluta edes olla erossa ja jätskiä sataa taivaalta joka päivä.

Kun poikaset näyttävät kolttosten jälkeen tältä, siinä alkaa Äitienpäivän arvo kasvamaan.

Minä en ole antanut pojille jätskiä itkujen päälle. Jos sitä löytäisi kaupasta, se vain sulaisi täällä sormille ennen kuin kerkiävät sitä syömään, ja sitten menisi hermot kaikilla kun tulee sotkuja. Mutta pelkään, että pinnani on pahasti lyhentynyt jatkuvan komentelun johdosta. En siedä huutoja, juoksemisia, vartijoiden häiritsemisiä, syömättömyyttä, pyllyjen pyyhkimisiä tai sen hokemista, ettei ole mitään tekemistä. Kun käy välillä töissä, kuten Heli nyt, ja on välillä erossa pojista eikä tarvitse koko ajan puuttua asioihin, sitä tavallaan nollaantuu, jänne pitenee. Silloin jaksaa taas komentaa nätimmin, ja toisaalta jaksaa olla puuttumatta joihinkin kinasteluihin. Pojathan oppivat niistä kinasteluista, ei niihin kaikkiin pidäkään puuttua. Mutta kun metsästäjä, joka on syntynyt vaanimaan saalista täydellisessä rauhallisuudessa, katsoo niitä mekastustouhuja viikko tolkulla jokaikinen tunti ja minuutti, ja haluaisi olla hetken rauhassa riippukeinussa, niin sitä joko alkaa puuttumaan kaikkeen tai ei mihinkään. Ja se ei ole hyvä asia. Ei Helilläkään helppoa ole, ei missään nimessä, mutta olen nyt itse havahtunut siihen, että työssäkäynti on omalla kohdalla erittäin tärkeä asia myös lasten kannalta. Ja täytyy vain todella nostaa hattua yhä korkeammalle niitä kohtaan, jotka todella jaksavat ja osaavat olla kotona lasten kanssa kokopäiväisesti. Se on peijakkaan rankkaa hommaa jos sen haluaa tehdä hyvin!

Osaavat ne Äitienpäivien aiheuttajat olla lutuisiakin, onneksi aika usein!

Äitienpäivä ei ole siis turha päivä vaikka en yleensä juhlapäivistä oikein perustakaan. Ja nyt se tuntui aivan mahtavan hyvältä. Anna sanoi puolen päivän aikaan, että Tyson oli tulossa, joten me voisimme lähteä jos haluaisimme. Me halusimme. Kävelimme ensin keskustaan kysymään sieltä turistikojuilta, josko meidän viikko sitten tilatut krokotiilipyyhekoukut olisivat valmiina. Oli vapaapäivä ja kaupat olivat kiinni mutta kokeilimme onneamme kojujen kanssa. Ja siellähän viinanhuuruinen ukko oli päivystämässä. Hän pyysi meidät selvästi sivuun ja otti likaisen kankaan sisältä kaksi hienoa krokoa. Ne olivat sellaiset kuin olimme toivoneetkin, hienoa käsityötä. Annoimme loppurahan ja kättelimme. Tajusin poistuessamme, että miksi meidät oli pyydetty sivuun tekemään kauppaa. Se oli osoitus muille kaupusteljoille, että tällä myyjällä oli selvä ja tärkeä myyntisuhde meihin, varakkaisiin länsimaalaisiin. Viinanhuuruinen myyjä halusi ylpeästi näyttää tämän kaikille muille myyjille viemällä meidät näkyvälle paikalle. Se oli meistä huvittavaa ja hieman myös ahdistavaa, koska siitä syttyi meidän päämme päälle ostajan merkkikyltti. Olimme valkoihoisina muutenkin jo merkattuja mutta nyt olimme sitä isosti. Malawissa on vähän tuputtajia ja tyrkyttäjiä, myyjät käyttäytyvät hyvin sivistyneesti, tai pitäisikö sanoa pelokkaasti. Mutta kun annat niille pikkusormen, ne alkavat kyllä himoitsemaan myös muita sormia. Tästä eteenpäin meidän ei annettu olla rauhassa tällä kujalla.

Tätä blogia kirjoitellessani välillä ihmettelen meidän kuvia… tai pikemminkin miksi emme ole joitain kuvia ottanut lainkaan!? Tämä on ainoa kuva hienoista käsitöistä, ja tämäkin on Tysonin ottama. Mutta tämänkaltaisia puutöitä ne meidän krokotiilitkin olivat.

Poistuimme kojuilta kuitenkin nopeasti tällä kertaa, hyppäsimme tuktukiin ja hurautimme apinapuistoon ansaituille Äitienpäivädrinksuille. Olimme molemmat ansainneet ne ja tämän pienen rauhallisen hetken. Juhlapäivän johdosta terassilla oli paljon porukkaa mutta saimme hyvän pöydän kuitenkin. Joimme muutamat juomat, syötiin kevyesti ja nautittiin rennosta ilmapiiristä. Oli kiva jutella rauhallisesti niistä ja näistä. Puiston puolelta kuului välillä lasten itkuja ja huutoja, ja useampaan otteeseen nostin pyllyni penkistä lähtiäkseni kaitsemaan mutta sain sitten aina tukahdutettua vainoharhaisuuteni. Istuskeltiin muutama tunti ja palattiin todellisuuteen selvästi ennen pimeää.

Gin&Tonic, tuplana tietysti.

Anna ja Tyson ansaitsivat suurkiitokset. Heillä oli sujunut poikien kanssa tietysti hienosti. Tottakai, niinhän me kuulemme kaikilta lastenvahdeilta. Olivat potkineet palloa, opettaneet afrikkalaiselle Afrikan tähteä, tehneet ruokaa ja kaikkea kivaa ja sellaista, mikä on iskän kanssa jo vähän unohtunut. Noel oli sanonut Annalle, että ”tylsää kun iskä ja äiti tulevat takaisin, kun ne vaan hermostuu aina kun mä kitisen!” Siinä tuli totuus lapsen suusta… Se nauratti minua, mutta myönnän, että vähän kolahti myös. Toivon, että pinnani hieman löystyi nyt, kun saimme olla Helin kanssa hetken kahden. Aloin silti odottamaan poikien päiväkotiin menemistä, koska siellä he saavat toteuttaa itseään samalla tavalla, kun nyt Annan ja Tysonin kanssa. Ei ole hyvä olla pelkästään metsästäjän kanssa, vaikka oppisikin metsästämään.

Äitienpäiväsankari saa selfiehalauksen. Vaikka kyllä minullekin jokin osuus kuuluu…

Iltapala ja pesut sujuivat kuitenkin taas ihan normaalisti. Pinnani oli hieman löyhempi mutta myös pojat käyttäytyivät hyvin. Painuimme lukemaan iltasatua jo seitsemän pintaan ja jäimme sille tielle, sen verran olimme kaikki väsyneitä. Ilta ja yökin oli selvästi kuumempi, varmaan kuumin tähän asti. Tuuletin yritti pitää hikeä loitolla ja onnistui siinä vain vaivoin. Lokakuu on tyypillisesti lämpimin kuukausi kunnes sateet alkavat marras-joulukuussa ja sää hieman viilenee. Nyt on kuitenkin tullut vettä jo kahdesti lokakuun puolella, joten onko ilmastomuutos täälläkin jotenkin vaikuttamassa? No sitä on mahdoton sanoa, mutta naapuri kertoi joskus, että aikaisemmin sateet alkoivatkin lokakuussa, mutta ovat viime vuosina siirtyneet lähemmäksi joulukuuta. Ihan kuin Suomessakin olisi vuodenajat siirtyneet hieman eteenpäin! Niin tai näin, nyt oli todella lämmin yö myös Lilongwessa. Liekö se äitien lämpimien sydämien lämmittämä…?

Vastaa

Close Menu