62 Tottumatta paras (16.10.)

Yö oli aamuun asti kuuma, mutta se ei estänyt nukkumista. Oikeastaan nukuttiin ihan hyvin, ainakin minun mielestäni. Kuumuus ei haittaa, jos tuuletin toimii ja pitää ihon kuivana. Kun tulimme tähän taloon ja näin pienen makuuhuoneemme, ajattelin heti ilmanlaatua aamulla, kun neljä tuhisijaa on kuorsannut siellä yli kymmenen tuntia. Huone on tosiaan melko pieni, ison parisängyn ja kaapin lisäksi sinne ei juuri muuta tilaa jää. Kahdella seinällä on tosin ikkunat mutta niitä ei hyttysten ja ötököiden takia oikein voi pitää auki. Pidämme myös makuuhuoneen ovea öisin kiinni, koska Anna kuitenkin jää aina valvomaan ja toisaalta se estää, ettei kylppäriin jostain ilmestyvät hyttyset löydä makkariimme. Ehkä vähän vainoharhaistakin mutta hyttyset ei innosta pätkän vertaa muutenkaan, saati sitten malariahyttyset. Joka tapauksessa, voisi kuvitella, että ilmaa täytyy aamulla kaivaa lapiolla mutta ei. Ei ilma pahasti happane. Osittain siihen vaikuttaa varmasti tuuletin, ja ikkunatkaan eivät ole mitään maailman tiiviimpiä. Ja osittain varmaan Helin yölliset vessakäynnit tuulettaa huonetta myös. Pienestä koosta ja kuumuudesta huolimatta huone on yllättävän raikas myös aamulla.

Kippis!

Oli jälleen Helin työpäivä. He lähtivät Annan kanssa aamiaisen jälkeen ja me jäimme taas poikien kanssa haikailemaan ja ihmettelemään, että mitäs me nyt sitten taas? Pitkällä yhteisellä vapaalla kerkiää tottumaan siihen, että on kaksi pitämässä pojille jöötä tai pyyhkimässä pyllyä tai muuten vaan palvelemassa. Paluu arkeen pakottaa tottumaan taas siihen, että riippukeinuun ei niin vaan jäädäkään joka toinen kerta loikoilemaan vaan sieltä täytyy nousta joka kerta. Olin juuri kaatunut aamukahvin jälkeiseen riippukeinuuni tekemään herkullista ristisanatehtävää jälkiruuaksi, kun talon sisältä kuuluu tuttu huuto ”IIIIIIIISKÄÄÄ, VAAAAAALMIS!” Laitan silmät kiinni ja samalla ristisanalehden kauniisti syrjään, hengitän syvään ja menen etsimään vessapaperia. Ja kun lopulta sen paperin löydän ja pääsen hommiin, niin yritän pitää mielessä, että minulla kuitenkin on se riippukeinu, ja aurinko, ja ”loma” vaikka siihen pari lippispäistä paviaania kuuluukin kiinteästi mukaan. Yli kolmen kuukauden ajan. Ilman, että tarvitsee nousta kellonlyömällä ylös ja painua oikeisiin töihin ja miettiä siihen liittyviä vastuita ja velvollisuuksia… Vedin pöntön ja yritin upottaa sinne myös äskeiset ajatukseni. Ihmismieli on kummallinen, se alkaa janoamaan kaikkea ahneesti lisää siitä, mihin se vain kykenee tarttumaan. Olen päässyt riippukeinun makuun ja saan loikoilla siellä enemmän kuin tarpeeksi, mutta silti minua harmittaa kun joudun sieltä nousemaan ja täyttämään velvollisuuteni. Pyöritin päätäni, kun Niila juoksi vessasta pihalle ennen kuin sai housunsa vedettyä kunnolla ylös. Ei minulla pitäisi olla mitään valittamista!

Kyllä siinä riippukeinussa muutkin viihtyi kuin vain minä…

Siivottiin mökki ja puuhasteltiin hetki vielä pihalla. Päivän kuumuus oli kuivattanut kielen ja otettiin vähän inkivääriolutta janoon. Se oli luonnollisesti alkoholitonta ja pojatkin joi sitä innoissaan vaikka se vähän kirpeältä maistuikin. Ehkä heitä viehätti sana olut, niin kuin tietysti viikinkipoikia pitääkin viehättää. Olisiko johtunut siitä juomasta, niin ainakin silloin ajattelin, mutta Niila valitteli hieman vatsaa juuri kun olimme lähdössä kauppaan. Niilalla on taipumus joskus valitella vatsaa, mutta se menee tavallisesti seuraavan leikin aikana ohi, joten tämäkään valitus ei aiheuttanut sen kummempaa huolta. Yleensä ne liittyvät juuri uimiseen, nälkään tai kuten nyt, hiilihappoiseen inkiväärijuomaan.

Päästiin tuktukilla keskustaan ja hoidettiin kaupassa käyntikin kassalle asti normaalisti, kun Niila jälleen alkoi valittamaan vatsaa ja minun oli ihan otettava hänet syliin. Sain ostokset maksettua Niila sylissä ja siirryttiin taas tuktukiin, jossa tilanne helpotti mutta hieman nyrpeä naama Niilalla edelleen oli. Perillä KCN:n portilla Niila alkoi taas itkemään ja juuri kun hän oli astumassa tuktukista ulos, tuli oksennus. Se oli valtava kaari joka syöksyi tuktukin takapenkiltä ennen meitä muita ja osui pölyiselle tielle tuktukin vieressä. Jouduimme vähän hyppäämään, että saimme pidettyä sandaalimme puhtaana. Niila jäi yökkimään itkuisena oksennuskraaterinsa vierelle, minä kaivoin seteleitä taskusta ja annoin ne hämmästyneelle kuskille. Puujalkakoomikko sisälläni vaati minua sanomaan kuskille, että ajaisi ensi kerralla hieman tasaisemmin, mutta toivottelin kuitenkin vain hyviä päivänjatkoja. Pyyhin Saveteilla, joita meillä on ”jostain syystä” repussa aina mukana, Niilan naaman ja nostin syliin. Oksennus kuulemma helpotti ja itku laantui. Lopulta tervehdimme mykistynyttä portinvartijaa, jolle annoin samalla myös Fanta-tölkin. Hän jäi myös tuijottelemaan hämmästyneenä peräämme, kun siirryimme talollemme johtavalle peltopolulle. Jäimme siis kauempana sijaitsevalle portille, jonne tavallisesti jäämme tullessamme kaupungilta. Nämä vartijat eivät ole niin tuttuja kuin Stanley tai Singing Boy omalla portillamme, mutta olen heillekin antanut Fantatölkin aina kaupasta tultuamme. Silloin iso ja keltainen ruokakassimme ei tunnu ihan niin painavalta kulkiessamme heidän ohitseen.

Kukkokin alkoi syömään kädestä.

Niila käveli pellon poikki vaivattomasti ja oksennus ilmeisesti helpotti suuresti hänen oloaan. Leikit jatkuivat heti normaalisti, kun kotiin pääsimme. Ei aavistustakaan mistä oksennus olisi voinut johtua ja se saa kyllä heti vähän varpailleen. Taudit eivät ole koskaan mukavia ja näissä oloissa vielä vähemmän. Ehkä se inkivääriolut oli Niilan pienelle vatsalle liian kuplivaa, koska sen jälkeen valittelu alkoi. Alkoholia siinä ei ollut, se piti minun tarkistaa vielä kerran. Loppupäivästä ei ollut kuitenkaan pienempiäkään merkkejä mistään sairastelusta, joten taisimme selvitä säikähdyksellä. Tai sitten tuktukin kyyti oli tosiaan kuoppainen?

Niilan oloon on voinut vaikuttaa myös päivän kuumuus. Eilinen ja näköjään tänäänkin on ollut selvästi vielä kuumempi kuin yleensä. Kyse on varmaan muutamista asteista mutta se tuntuu iholla selvästi. Asteista ei ole tietoa mutta varmasti yli 30 astetta varjossakin. Lilongwessa kuumuus ja ilmasto muutenkin on tähän aikaan vuodesta hyvin samanlainen kuin Suomessa hyvänä hellepäivinä, mutta se tietysti kestää päivästä toiseen ja viikosta toiseen samanlaisena. Huomionarvoista on myös tuulet, jotka ilmenevät oikeastaan vain ajoittaisina puuskina, jotka voivat olla hyvinkin voimakkaita ja yllättäviä. Vaikka ilma useammin seisoo lähes paikallaan, se ei tunnu kuitenkaan tukalalta ellei seiso koko ajan suoraan auringossa, koska ilma on hyvin kuivaa. Intian valtameren rannikolla vallitseva kosteus ei yllä näin pitkälle ja korkealle sisämaahan. Vasta sadekauden alettua ilma luonnollisesti kosteutuu mutta samalla tietysti viilenee hieman.

Kyllä, uskokaa tai älkää, pihamme alkoi olemaan selvästi vihreämpi!

Sateiden vaikutusta voi hyvin arvioida näiden muutamien sateiden perusteella, jotka nyt viikon aikana ovat Lilongwea huuhdelleet. Ne ovat kestäneet vain muutamia kymmeniä minuutteja, mutta niiden aikana on luontoon pudonnut taivaalta valtava määrä vettä. Edellisistä sateista on kulunut yli neljä kuukautta, joten kasvien taistelun vesimolekyyleistä voi miltei kuulla, mutta ainakin nähdä. Ahneimmat kasvit ovat jo selvästi kasvaneet kokoa ja muuttuneet vihreämmiksi. Ympäristön masentavat ruskeat sävyt ovat saaneet vihreästä varteenotettavan kilpailijan. Vaikka vihreä on edelleen selvä altavastaaja, voi vain kuvitella viikkoja kestävien sateiden seuraukset. Se tietää murskatappiota ruskealle. Siitä ei ole kahta sanaa!

Päivä sujui ilman lisäoksennuksia ja Heli ja Anna tulivat töistä. Tehtiin hyvää pastaa, tai Heli teki, ja pestiin pyykkiä, tai Heli pesi, ja sitten vain oltiin, tai minä olin. Iltapäivä oli kuitenkin rento ja mukava. Kävin juttelemassa Stanleyn kanssakin aikani kuluksi. Hän on jatkanut treenailujaan, ja ainakin kokee ymmärtävänsä nyt paremmin ravinnon merkityksen. Olen antanut hänelle nyt muutamina päivinä juotavia jogurtteja ja banaaneja, ja kehoittanut häntä nauttimaan niitä treenien jälkeen. Hän kertoo, että ne taitavat toimia paremmin kuin purukumi! Siinä on vaikea pitää naama näkkärillä kun toinen kertoo vakavissaan tuollaista. Kyse ei ole tyhmyydestä vaan tietämättömyydestä, ja erilaisten mahdollisuuksien täydellisestä puuttumisesta. Meidän on helppo arvostella, meidän tarjotin on aina ollut runsaampi. Ja meillä on ollut parempi tuuri johtajiemme kanssa. Tilanne voisi olla myös toisin.

Juttelimme myös työn tekemisestä ja palkoista. Stanley kertoi, että hänen työpäivänsä on 12 tuntia alkaen kello 6 aamulla ja loppuen siis kello 18 illalla. Työpäiviä on vähintään 6 viikossa eli vapaapäiviä ei ole ihan joka viikko. Palkkaa hän saa noin 30 000 kwachaa kuukaudessa riippuen juuri niistä vapaapäivistä. Vuokraa hän maksaa 10000 kwachaa kuukaudessa, joten hänelle jää kuukaudessa käyttörahaa noin 600-700 kwachaa päivää kohti. Kuuntelin häntä hiljaa vakavana ja mietin, että tämänpäiväinen kauppakassini maksoi 22000 kwachaa eli noin 28 euroa. Minusta se oli vieläpä melko halpa kassi limuineen, oluineen kaikkineen.

Malawilainen hedelmäkauppa.

Hänen vaimonsa tekee jonkinlaisia kakkuja myytäväksi. Meinasin kysyä, että onko ne niitä kakkuja, mistä saimme kymmenen päivän kuravesitaudin mutta en kehdannut. Jos vaimo saa ne kaikki myytyä, se riittää heidän päivittäiseen ruokaansa eli perunoihin, maapähkinöihin ja hedelmiin. Aina ei saa. Silloin vanhemmat luopuvat omasta osuudestaan ja ruokkivat mieluummin heidän viisivuotiaan ja alle yksivuotiaan tyttärensä, koska heissä on tulevaisuus. Kaikki käteen jäävä vähäinen raha kulutetaan sitten tyttären maksulliseen kouluttamiseen, mutta sekään ei siis joka kuukausi onnistu, koska rahaa kuluu tietenkin muuhunkin ajoittain.

On vaikea kuvailla tuntemuksiani, kun kuuntelin Stanleyn rehellistä kertomaa omasta elämästään. Tuntuu käsittämättömältä, että hänellä ei ole varaa käydä tavallisissa kaupoissa vaan kaikki ostetaan kadulta tai naapureilta. Se ei ollut valitusta, hän vastaili kysymyksiini avoimesti. Hänellä ei ole syytä valehdella tai tehdä asemaansa kurjemmaksi kuin mitä se on siinä toivossa, että auttaisin häntä jotenkin. Hän ei oikeastaan voi tehdä sitä, hänen rehellisyytensä riittää ja minähän näen hänen työstään ja uniformustaan, että tilanne on oikeasti kurja, ei sitä voi tehdä kurjemmaksi. Hän tekee 72 tuntia viikossa töitä. Vartijan työhän ei ole raskasta fyysisesti mutta hän on 72 tuntia viikossa pois kotoa, käytännössä siis kaiken valoisan ajan. Miettikääpä omalle kohdalle! Ja hädin tuskin pystyy silti elättämään perheensä. Meistä kahdesta vain minä koen Stanleyn elämän silti kurjaksi, koska hän ei itse oikeastaan tiedä paremmasta. Häntä huolettaa tyttärensä koulutus, ei oma kurjuutensa tai asemansa, mikä on kaikilla naapureilla samanlainen. Niin oli myös hänen vanhemmillaan, ja heidän vanhemmillaan.

Stanley jäi kopilleen ja minä siirryin vielä hetkeksi riippukeinuuni. Riippukeinuuni, joka maksaa Stanleyn kuukauden palkan verran. Asioita ja hintoja ei saisi suoraan verrata Suomen ja Euroopan oloihin, siinä tulee vain hulluksi. Mutta toisaalta, miten asiat voivat olla niin eriarvoisesti riippuen siitä missä kohdin maapalloa satut olemaan. Sen vielä ymmärrän, että ahkerampi viljelijä saa enemmän satoa, mutta Stanley on ahkerampi kuin moni tuntemani henkilö mutta hänellä ei silti ole samanlaista riippukeinua kuin minulla. Tasan ei mene onnen lahjat, ei totisesti mene.

Istuskeltiin ulkona kuistilla aikuisten kesken ja pojilla oli ralli kesken pihalla. Stanleykin ajoi rikkinäisellä BMX-pyörällään ohi ja huikkasi meille tervehdyksensä, huomenna taas nähtäisiin. Hän oli vaihtanut vahtivuoroa Singing Boy kanssa, jolla on ihan sama kohtalo Stanleyn kanssa paitsi, että hänelle ei ole vielä siunaantunut lapsia. Singing Boy jaksaa joka ilta peuhata poikien kanssa ja myös mainita, että hän pitää lapsista ja haluaa saada itsekin niitä. Olen sanonut hänelle jo muutamaankin kertaan, että sen eteen pitää vähän tehdäkin jotain, ei ne noin vain taivaalta tupsahda. Menin kuitenkin vitsini kanssa hiljaiseksi, kun hän vastasi, että hänen vaimonsa epäilee, että hän käy vieraissa kun on joka yö poissa vaikka hän onkin täällä töissä. En ollut ihan varma, oliko se vitsi, koska hänen englanti on vähän vaikeasti ymmärrettävää eikä sävystä oikein ota aina selvää. Mutta kieltämättä, onhan se hankala tilanne, jos on kaikki yöt aina töissä… En viitsi enää vitsailla aiheesta.

Kätilöt täyttelemässä synnytysvihkojaan!

Räps, sähköt meni poikki yhtäkkiä siinä kun kuistilla vielä istuskeltiin. Madidin aikana sähkökatkoihin kerkesi tottumaan, niitä oli useampia päivittäin. Täällä kanalassa ei ole juuri katkoja ollut, joten tilanne tuntui jotenkin oudolta ja pelottavaltakin. Aurinko ei ollut vielä hiipunut täysin mailleen, joten kykenimme siirtymään sisätiloihin ilman kompurointeja ja löysimme taskulamput valmiiksi mikäli katko kestäisi pidempään. Vesi jäi nyt lämmittämättä, suihkut pitäisi tehdä kynttilän valossa ja tuuletinkaan ei pelaisi. Alkoi heti ahdistamaan kun sähköt ei ihan heti palautunutkaan. Hyvä osoitus siitä, että kun tottuu johonkin, niin poikkeama tuntuu heti rajulta. Oikeastihan ei ollut mitään ongelmaa, Madidissa tämä oli ihan normaalia. Mutta nyt se oli poikkeama totutusta ja sai heti mielen järkkymään. Sähkökatko kesti lopulta tunnin verran, joten pääsimme kuitenkin hehkulampun valossa suihkuun ja mikä parasta, tuuletin toimi. Yö olisi ollut varmasti tuskainen ilman sitä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Anna jäi vielä valvomaan, mutta me neljä menimme nukkumaan kaikki samaan aikaan, koska kello oli jo yli yhdeksän. Kuulostaa huvittavalta Suomen kellonaikoja ajatellen, mutta täällä kello yhdeksän oli jo melko myöhä. Sähkökatko oli myöhäistänyt rutiinejamme ja olimme tosiaan jo väsyneitä. Miina ja Manu seikkailivat tietysti hetken mutta uni tuli nopeasti sen jälkeen kaikille. Päivä oli taas antanut paljon ajateltavaa mutta viimeiseksi mielessäni oli silti se, että mihinkään ei kannattaisi liiaksi tottua. Silloin poikkeamat eivät kaada maailmaa. Ainakaan pienet sellaiset.

Vastaa

Close Menu