64 Vesi vanhin voitehista (18.10.)

Jälleen Helin työpäiväaamu, ja vähiin käy ennen kuin loppuu. Siis työaamut, Malawiahan on vielä jäljellä yli 40 aamua. Syötiin kuuden jälkeen aamiaista. Kahvi oli kuumaa ja tunnelma oli arkinen, mutta mukava. Pojat ja Anna vielä torkkuivat, joten saatiin käydä Helin kanssa päivän askareita rauhassa läpi. Kaupassa ei olisi tarvetta käydä, mutta minulle jäisi kuitenkin pyykkääminen. Heli kaatoi viimeisen kulauksen kahvia sievään suuhunsa ja käveli keittiöön huuhtelemaan kuppiaan. Tadaa… hana vääntyi, mutta mitään muuta ei tapahtunut, vesi oli poikki.

Ensimmäisenä mielessäni oli tietysti suuren suuri harmitus. En voisi pestä nyt pyykkiä… Mutta hymyni hyytyi kyllä nopeasti ja mieleeni tuli ihan oikea harmitus. Mehän emme olleet maksaneet vielä vedestä mitään. Kun muutimme tänne, mies vesilaitoksella sanoi, että vettä kyllä tulee ja lasku tulee sitten myöhemmin, kun mittarit on luettu. Ainoatakaan laskua emme ole nähneet ja oli muutenkin jäänyt epäselväksi, että mihin se lasku tulee ja minne se maksetaan? Jospa lasku on mennyt jonnekin ja jäänyt maksamatta. Ja vesi siksi poikki? Voi helkkari, toivottavasti tästä ei tule isoa sotkua. Olisi aivan karmea ajatus mennä illalla nukkumaan päivän hikoilujen jälkeen yltä päältä pölyssä, varsinkin pojat. Kävin kysymässä vartijalta, joka oli tällä kertaa joku uusi nuori pojankloppi. Stanleyllä oli ilmeisesti vapaapäivä. Uusi vartija osasi kohtuullisesti englantia ja lupasi käydä koululla kysymässä ongelmasta. Hän singahti siltä seisomalta juoksuun ja hävisi nopeasti pellon taakse.

Laitakaupunkia.

Heli ja Anna lähtivät töihin. Lähtiessään he antoivat minulle tehtäväksi selvittää koko vesiongelman. Sen tehtävän olin ottanut itselleni käskemättäkin, mutta ihan hirveän helppoahan se ei tule olemaan. Minulla on ollut joka kerta vaikeuksia palauttaa pulloja kauppaan, joten millähän ilveellä minä saan veden juoksemaan kunnallisissa putkissa? Vartija palasi samaan aikaan koululta ja kertoi, että ongelma on laajempi, mutta koululla on toimiva hana ja hän voi tuoda meille pari kanisteria mikäli haluamme. Kyllähän me vettä tarvitaan, jos katko sattuu kestämään kauemmin, joten annoin hänelle pari tyhjää viiden litran kanisteria, joita meillä onneksi oli muutamia tyhjänä. Mehän emme juo hanavettä, mutta esimerkiksi vessanpönttöön tarvitaan vettä tai sitten pitää ostaa lapio. Voi helkkari miten haavoittuvaisia me länsimaalaiset ollaan, jos vesi ja sähkö katkeaa. Vartija otti kanisterit ja lähti taas juoksemaan. Yritin huutaa perään, ettei tarvitse pitää kiirettä, mutta ilmeisesti hän piti juoksemisesta.

Pian vartija tuli takaisin, mutta nyt hän ei juossut. Hänellä oli kaikkiaan 20 kiloa vettä kannettavanaan, koska toi myös itselleen muutaman kanisterin. Jos vartija toi itselleen 10 litraa, niin se kyllä hieman huolestutti minua. Mahtaako tämä katko sittenkin kestää pidempään. Vartijalla taisi olla kokemusta asiasta. Annoin hänelle vielä Fanta-tölkin vaivan palkaksi, ja sain sen päiväisen siunaukseni.

He pyykkäsivät joka päivä!

Vedettömyys ja sähköttömyys ei ole ongelma sinänsä. Eihän meidän mökilläkään ole juoksevaa vettä ja sähköäkään siellä ei oikeastaan tarvita. Mutta mökillä on järvi ja polttopuita ja tulisijatkin. Niillä pärjää. Ja kun sinne mennään, ollaan myös asennoiduttu tilanteeseen. Mutta nyt ei ole järveä ja minä ainakin olen jo hiestä märkä, vaikka kello ei ole aamuyhdeksää lyönyt. En ihmettele enää lainkaan paikallisia, jotka istuvat puun alla aina kun mahdollista, jotta eivät hikoilisi. Heillä ei ole kotona suihkuja, joten nukkumaan mennään sen ihonpäällisen kerroksen kanssa, mikä päivän aikana on hikoilun ja ilmassa leijailevan tomun sekoittumisesta muodostunut. Joillakin se kerrostuu useiden päivien ajan, ja siltä se kyllä haiseekin. Lakanat on siitä syystä hyvä olla valmiiksi ruskeat. Tai ei sillä kai ole väliä, sillä ne värjääntyvät kyllä nopeasti. Joka tapauksessa, on kuvottava ajatus mennä nukkumaan päivän päätteeksi ilman suihkua. Hikoilun ja tomun määrä on täällä ihan sanoinkuvaamatonta, aivan eri luokkaa kuin Suomessa koskaan. Tai ehkä jos juoksee Kalajoen hiekkasärkillä koko päivän käymättä lainkaan uimassa, niin saattaa päästä jonkinlaiseen malawilaiseen tunnelmaan. Kyllä, mielikuva suuresta metsästäjästä karisee nyt hieman, mutta tunnustettava se on. En halua mennä paskaisena nukkumaan! Pystyisin tietysti siihen, mutta ajatus on kuvottava. Ja armeijastakin on jo yli 20 vuotta, ennätykset on jo tehty.

Koko aamupäivän vääntelin hanoja kaakkoon ja koilliseen, mutta tippaakaan ei herunut. Kerrankin kun olisin muistanut pestä pyykit, niin ei tule vettä. Metsästäjän elämä on välillä kummallista. Mutta en jäänyt sitä harmittelemaan vaan lähdettiin puolen päivän jälkeen poikien kanssa kohti apinapuistoa. Olimme sopineet Helin kanssa, että nähtäisiin siellä vähän aikaisemmin tänään. Heillä olisi esitys lounaan tuntumissa ja he poistuisivat työpaikalta heti sen jälkeen. Olimmekin melkein samaan aikaan kohteessa, emmekä kerinneet edes tervehtiä, kun tarjoilija ehdotti meille juotavia. Aloimme kaikki hymyilemään, koska ilmeisesti meidät tunnetaan jo hyvin. Ehdotus oli juuri se mitä olemme aina saavuttuamme tilanneetkin: Special Brew -olutta meille aikuisille ja pojille Fantaa ja kokista. Myöhemmin tilasimme myös syötävää, ja olen varma, että tarjoilija tiesi nekin etukäteen, mutta otti tilauksemme kuitenkin paperille muodon vuoksi.

Apinoita oli puistossa tänään enemmän kuin tavallisesti. Siis oikeita apinoita meidän karvattomien apinoiden lisäksi. Ne olivat myös rohkeasti ihan terassialueella ja kulkuväylilläkin. Niila ei uskaltanut mennä alapuistikkoon, kun yksi apina piti sinne johtavan käytävän suulla jöötä. Minä nousin reteesti ylös ja astuin ritarin askelin kohti apinaa, melkein kuulin haarniskani kolinan. Tarkoitukseni oli tietysti hätistellä se pois, minähän olen metsästäjä ja tiedän nämä jutut. Nostin käteni ylös ja heilutin sormiani ylimielisesti apinalle ihan kuin olisin pyyhkinyt pölyä ilmasta ja suhahtelinkin jotenkin äkäisen oloisesti. Apina sulatti minun haarniskani alle sekunnissa, kun se otti välittömän hyökkäysasennon, sihahti puolta kovempaa kuin minä ja irvisti rumemmilla hampailla kuin mitä on Tokoinrannan narkkarijuopoilla koskaan nähty. Vetäsin käteni syliini ja näytin varmasti ihan pupujussilta. Saattoi ehkä lirahtaa jotain housuunkin. Hitto vieköön, luulin, että hätistän sen pikku marakatin ihan helposti, mutta sillä taisikin olla gorilla isukkina. Joku lehtolapsi varmaan. Karmea otus! Minun oli palattava takaisin penkille Niilan kanssa, ja näkymätön häntäni tuntui näkyvän koipieni välissä ihan selvästi. Niila odotti hetken vierelläni ja meni sitten toista reittiä myöhemmin. Sen jälkeen Niila ei ole enää uskonut, että olen oikeasti viikinki. Apinat onneksi hävisi sitten jonnekin. Saakeli, en tykkää niistä enää yhtään.

Ärsyttävä otus!

Iltapäivä sujui rattoisasti, mutta lopulta lähdimme kotia kohti. Tuktuk sattui sopivasti kohdalle, joten menimme sillä siitäkin syystä, ettemme hikoilisi ihan niin paljon. Hikoilunpelko oli onneksi turhaa, sillä vesikatko oli ohi, hanoista tuli vettä normaalisti. Helpotus oli melkoinen, päästäisiin suihkuun illalla ennen nukkumaanmenoa. Se oli tärkeää minulle ja Helille mutta melkein välttämätöntä pojille. Jos ne menisi hiekkatielle makaamaan, niin niistä ei näkyisi kuin silmien valkuaiset. Ne oli pakko pestä! Ja onneksi saatiin ne puhtaaksi ennen lakanoihin menoa, minkä jälkeen kaikki olikin helppoa. Miina ja Manu osallistui ratsastuskouluun ja se siivitti pojatkin nopeasti uneen.

Huomenna olisi taas Helin ja Annan vapaapäivä, joten ei ollut kiire nukkumaan. Tyson oli jäänyt kampukselleen opiskelemaan, joten me jäimme kuistille pelaamaan kolmeen pekkaan korttia Helin ja Annan kanssa. Naureskeltiin, että onkohan Tyson kyllästynyt kortinpeluuseen, kun Noelkin oli yrittänyt opettaa hänelle Musta pekka -korttipeliä, jonka oli saanut Moilasilta matkalahjaksi. Mitäköhän Tyson ajatteli suomalaisesta lasten klassikkopelistä? No, saa kiittää Moilasia! Aurinko oli jo laskenut ja vaikka ei ollut vielä pilkkopimeä, olimme silti loisteputken varassa korttipelin suhteen. Emme kerenneet montaa jakoa pelaamaan kun RÄPS. Sähköt oli jälleen poikki. Aamulla oli vesikatko ja nyt taas sähkökatko pienen ajan sisään. Voi perk… suoraan sanottuna. Kyllähän omassakin lapsuudessa oli sähkökatkoja tuon tuosta, mutta ei niitä ole ollut ainakaan pääkaupunkiseudulla enää vuosiin. Ja vaikka me ei valoa välttämättä tarvitakaan, mehän olemme kohta menossa nukkumaan, mutta tuuletin ei toimi. Ja se ei ole kiva juttu se! Miten hemmetissä paikalliset ihmiset voivat asua täällä? No varmaan siitä syystä, kun heillä ei ole sähköä eikä vettä lainkaan, ei koskaan eikä ikinä. He eivät tiedä mitä se on. Ei ole mitään, mitä menettää. Mutta kun meillä on, ainakin välillä, sähköä ja vettä, niin tuntuu todella pahalle, kun sen menettää.

Korttihai.

No, me pelattiin taskulampun valossa tunnin verran. Ja mikäs siinä, sehän sujui ihan hyvin ja oltaisiin pelattu pidempääkin, mutta pojat alkoi kitisemään eikä mikään ihme. He olivat ihan hiestä nihkeänä, kun tuuletin oli ollut poissa käytöstä. Makuuhuone oli kuin haalea turkkilainen sauna, varmaan 27 kosteaa lämpöastetta. Kyllähän sellainen vaikuttaa yöuniin heti. Kaikeksi onneksi sähköt kuitenkin palasivat juuri, kun mekin olimme Helin kanssa kömpimässä hyttysverkkojen alle. Luojalle kiitos, tuuletin alkoi hurisemaan ja kuivasi hikikarpalot. Tuuletin oli meidän kallisarvoisin esine koko reissulla, siitä ei ollut kahta sanaa.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Makasin raukeana lakanamakuupussini päällä. Olin päässyt suihkuun, vaikka se aamulla vähän jännittikin. Tuuletin pyyhki hipiääni pehmeästi ja piti hien loitolla, vaikka juuri olikin pelottava sähkökatko. Asioilla on tapana järjestyä, kuten olen äidiltäni joskus oppinut. Täällä Afrikassa asiat ovat järjestyneet jo todella monta kertaa. Jos ihan rehellinen olen, niin alkaa jo järjestyminen vähän kyllästyttääkin. Ihan kiva olisi viettää päivä ilman, että ajattelee, mitä kohta voi tapahtua ja miten sen sitten voi järjestää. Se on päivästä toiseen yllättävän raskasta, varautuminen vähän kaikkeen. Mutta tänne on tultu, täällä ollaan oltu ja täällä ollaan vielä. En ole laskenut päiviä, mutta vielä olisi reilu kuukausi jäljellä… Mitä hemmettiä, kuukausi! Sehän on ikuisuus, jos joka päivä on näitä hemmetin sähkö- ja vesikatkoja. Ne tuntuu katkaisevan ajan samalla. Ei sitä ääneen vielä voi sanoa, mutta kyllä tässä olisi valmis jo kotiinkin. Pistin silmät kiinni ja hyppäsin kutosen ratikasta pois Hietsun jo hiljentyneen kirpparin laidalla. Nostin poplarini kaulukset korviin, ja vetäisin lätsäni syvemmälle. Se varjosti salaperäisesti silmäni katulampun alla. Kävelin tien toiselle puolelle ravintola Salveen, jossa baarimikko tiesi mitä tulin hakemaan. Tuopista kerkesin hörppäämään, mutta nukahdin ennen kuin paistetut silakat kerkesivät tirisemään suuren ja komean nenäni alle… En varmasti ollut ensimmäinen, joka on nukahtanut ravintola Salvessa, mutta taatusti ensimmäinen, joka heräsi siitä unesta Malawissa!

Vastaa

Close Menu