66 Lupsakka lauantai (20.10.)

Aivan tavallinen lauantaiaamu. Tai en ole enää varma, mikä meille on tavallinen aamu. Mutta kaikki toimi, murkkuja ei ollut uusissa paikoissa, kaikki vaikutti olevan terveitä ja muitakaan yllätyksiä ei sattunut. Oikeastaan vähän pelottavan hyvin kaikki. Mutta sellaisesta lauantaiaamusta on hyvä ottaa kaikki irti ja nauttia. Iso kuppi kuumaa kahvia ja terassille istumaan. Onko mitään nautinnollisempaa kuin istua kuistin rottinkituolissa, päällä pelkästään shortsit, maisemana kuiva pelto, aurinkoa siniseltä taivaalta ja samalla siemailla kuumaa kahvia eikä minnekään ole kiire. No on paljonkin nautinnollisempia juttuja, mutta tuona aamuna juuri se hetki oli mieleenpainuva.

Ei se niin vaikeaa ole…

Rennon letkeä aamupäivä kääntyi hikiseksi puolipäiväksi vaikka ei kummempia tehtykään. Käytiin lähiostarilla, Sanassa, ostelemassa mehuja ja limppareita. Ja jogurttia Stanleylle. Sana on muslimiostari ja siellä ei siis myydä alkoholia. Sieltä saa oikeastaan kaikkea muuta ja melko edullisesti ihan paikallinen muutenkin alhainen hintataso huomioiden. Ostari koostuu yhdestä isosta marketista ja muutamista pienemmistä liikkeistä, kuten suutarista, puhelinkaupasta ja sen sellaisista. Me olemme käyttäneet tosin vain markettia. Sen yhteydessä on myös pikaruokaloita, joista saa possunlihattomia halalhampurilaisia ja pitsoja. Pitsoja ollaan kokeiltu ja eräs kolmen juuston pitsa on havaittu jopa todella hyväksi. Hampurilaisia en lähde edes kokeilemaan. Malawilaiset pihvit ei muutenkaan houkuttele ja kun siihen vielä liitetään jotain halal-touhua, niin ei kiitos. Kaikella kunnioituksella, mutta härmäläisellä epäilyksellä.

Pojat tykkää tästä ostarista, koska sen pihalla on myös pieni leikkipuisto, jossa voi käydä keinumassa ja laskemassa… jaa, laskut ei onnistu kun liukumäki on rikki, mutta kiipeillä voi. Ja meidän olohuoneen kokoisella puistolla on tietysti aita ja malawilaiseen tyyliin myös oma vartija. Näin sanottuna se kuulostaa turvalliselta puistolta, mutta tarkemmin ajateltuna… Miksi tällaisessa puistossa pitää edes olla vartija? Ensinnäkin, ainoat leikkijät meidän poikien lisäksi, joita olen siinä nähnyt, ovat ne rääsyläiset, joista kerroin jo aiemmin (36 Lähtölaskentaa). Eli ainoa kerta, kun olen sen vartijan nähnyt tekevän jotain muuta kuin istuvan suu auki tyhjän puiston aitaa vasten, on se, kun siellä leikkivät katulapset ajettiin pois. Toisin sanoen, leikkipuiston vartijan hommaan kuuluu pitää leikkivät lapset sieltä poissa. Jotenkin surkuhupaisaa! Toisaalta, jos vartija on tarkoitettu huolehtimaan sinne jätetyistä lapsista kun vanhemmat käyvät ostoksilla, ei siinäkään tunnu olevan järkeä. Puisto on sen verran vaarallinen rikkinäisten liukumäkien ja pyörivien laitteiden kanssa, että vartijan sijaan olisi parempi palkata ensihoitaja tai lääkäri. Minä ainakaan en jätä lapsia tuon vartijan kanssa yhtään minnekään.

Bäg panttel gogodiilin pesässä.

Lupsakka päivä jatkoi lupsakoitumistaan. Kahdeksankymmentä prosenttia kaikista soluistani pisti mitokondrionsa kiinni ja yrittivät olla täysin liikkumatta. Se näkyi metsästäjän vartaloni miltei täydellisenä relaksoitumisena riippukeinuni pohjalla. Ainoastaan hengityslihakset toimivat, nekin vain harvakseltaan, ja krokotiilin toinen silmäluomi avautui säännöllisin väliajoin tarkastamaan, mitä musta pantteri tekee. Niilalla oli jäänyt rooli vähän päälle, mutta eipähän häirinnyt raukeaa lepoani. Noel oli lähtenyt naisten kanssa kangaskaupoille keskikaupungille ja me olimme mustan pantterin kanssa kahdestaan, gogodiili ja bäg panttel.

Kävimme kyllä välillä katsomassa, kun Stanley teki jumppaohjelmansa ja annoin hänelle myös jogurttia. Siis Stanleylle, musta pantteri oli syönyt jo. Stanley on ollut tunnollinen ja tehnyt ohjelmaansa jo melkein kahden viikon ajan. Varsinaista kehitystä ei kuitenkaan ole vielä havaittavissa paitsi, että muutama vatsalihasliike onnistuu jo puhtaasti. Stanley on kuitenkin innoissaan ja on todella tyytyväinen, että olen auttanut häntä hänen kuntoilussaan. En ole ainoastaan opettanut hänelle liikkeitä vaan auttanut ymmärtämään ravinnon ja levon merkityksen. Hän kertoi, että hänen kylällään on miehiä, jotka treenaavat joka päivä hiki hatussa, mutta mitään ei tapahdu lihaksissa, maha vain alkaa pullottamaan. Vasta nyt hän on ymmärtänyt, että se johtuu ravinnosta. Proteiinien puutteesta. Maniokki on hieno raaka-aine, mutta käytännössä pelkästään hiilihydraattia. Ei ihme, että vatsaa turvottaa kun syö pelkästään sitä. Yritin myös kertoa Stanleylle, että treenaamisessa täytyy olla joku raja. Se, että voi hyvin, pysyy terveenä ja mieli virkeänä, on paljon tärkeämpää kuin se, että joku lihasryhmä näkyy. Erityisesti täällä köyhissä oloissa, joissa ei voi instakuvilla tehdä tienestiä. No, jätin tuon insta-asian kyllä mainitsematta. Toivottavasti se ei koskaan saavutakaan heitä. Siinä jutellessamme yritin kuvitella hänet kyläänsä. Tiesin, että hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta oli silti vaikea kuvitella hänen kotiolojaan. Tavallisen malawilaisen tavallisia kotioloja. Hän asuu vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa ymmärrykseni mukaan noin 10 kilometrin päässä täältä, ja samalla Lilongwen keskustasta. En kuitenkaan silloin osannut ajatella, että tulisimme vielä käymään hänen kylässä ja kotonaan. En siksi osannut ajatella myöskään sitä, että siitä tulisi meidän koko Malawin reissun kohokohta! Mutta sen aika koittaa tietysti vasta myöhemmin.

Kangaskauppakuja.

Heli, Anna ja Noel palasivat kankaidenhakureissultaan. Putiikki sijaitsee vanhan kaupungin sokkeloissa ja sitä ei oikeastaan voi löytää itsestään. Sinne tarvitaan opas vähintään ensimmäisellä kerralla, joskus toisellakin. Heli oli oppinut paikan jo työharjoittelun alussa, kun hänen oli hankittava valkoinen sairaanhoitajan asu. Suomesta tuotu nykyaikainen sininen asu vaikutti astronautin puvulta verrattuna paikallisiin univormuihin, se oli siis hieno, mutta Malawissa sairaanhoitajat menevät työpaikalleen valkoisissa asuissa, eivät sinisissä. Sitten työpaikalla vaihdetaan erillinen työskentelyasu, mikä voi olla sininen. Mutta statuksen ylläpitämiseksi pitää olla valkoinen asu, että varmasti erotutaan työmatkalla sairaanhoitajaksi. Statukset ovat tärkeitä. Ja putiikistahan hankittiin vain kankaat, itse puku piti ompeluttaa erikseen. No, tuo pukuhan oli ollut valmiina jo viikkoja, mutta ei Heli eikä Annakaan koskaan valkoisia pukuja sitten käyttäneet. Ne vähän niin kuin unohtuivat, eikä etiketin rikkomisesta kukaan koskaan mitään sanonut. Eivät kai kehdanneet. Mutta tarinan varsinainen opetus oli se putiikki! Se ihana, täynnä erilaisia kankaita oleva putiikki, jonne ei olisi koskaan muutoin ollut asiaa. Tai ainakaan sitä ei olisi mitenkään löydetty. Mutta nyt sinne oli reitti selvä ja siellähän sitten käytiin muutamaan otteeseen. Myös siksi, että sieltä tilattiin afrikkalaisia paitoja ja hameita, ja niitä piti sitten pariinkin otteeseen sieltä hakea.

Lakisääteinen lepotauko.

Päivä alkoi taas väistyä ja hämärä teki tuloaan. Olimme syöneet herkullista Helin tekemää maapähkinätonnikalarisottoa. Ahh, se sulaa suussa. Melkein alkaa pyörryttää tässä kirjoittaessakin, kun ajattelen sen pähkinäistä makua ja tonnikalasta johtuvaa tahnamaista koostumusta. Tällaiset melko yksinkertaiset ja arkisetkin herkut korostuvat täällä paljasjalkojen joukossa varsinkin, kun mietin Stanleyn päivällistä kertomusta maniokin syöjistä. Tonnikala tekee illalliseen vain pienen vivahteen eikä sitä kotona Suomessa varmasti edes ajattelisi. Mutta täällä arvostan tuota pientä vivahdetta enemmän kuin koskaan. Maniokin popsijat eivät koskaan saa edes maistaa tonnikalaa, ainakaan purkista. Enkä halua nyt ottaa kantaa tonnikalan ryöstökalastukseen tai mahdollisiin delfiinikuolemiin sen yhteydessä. Sellaisia asioita miettiessä tulisi vain hulluksi, koska emme pysty poistamaan kaikkia maailman epäkohtia. Mutta niitä elämän pieniä huomaamattomia vivahteita, oli ne sitten tonnikalapurkkeja tai vaikka sitten hemmetin hyvät crocsit jalassa, niitä vivahteita on joka puolella. Jotain sellaisia pieniä asioita, jotka helpottavat tai värittävät elämää, mutta eivät kuitenkaan ole itsestäänselvyyksiä. Ne pitää vain huomata ja niitä pitää ymmärtää arvostaa.

Olisikohan metro…, meter…, metreologi pystynyt päättelemään jotain tästä taivaasta?

Leppoisan päivän päätteeksi menimme ajoissa sänkyyn ja katselemaan jotain hömppäelokuvaa. Olimme kaikki pitkällämme ja tarkoitus oli heti elokuvan jälkeen simahtaa nukkumaan. Elokuva ei kerinnyt kuitenkaan puoleen väliinkään, kun olin huomaavinani jonkinlaisen välähdyksen. Se oli niin nopea välähdys ja se piiloutui muutenkin valoisaan huoneeseen ja elokuvasta tuleviin välkkeisiin, että hädintuskin kiinnitin siihen sen kummempaa huomiota. Mutta kun se toisen kerran välähti ihan kunnon jyrähdyksen kanssa, ja talomme peltikatto alkoi keskustelemaan sadepisaroiden kanssa, pomppasimme kaikki pystyyn. Osittain ehkä säikähdyksen ja jännityksen vuoksi, mutta myös kihelmöivän odotuksen vuoksi. Rajuilmat ovat kiehtovia, ainakin johonkin pisteeseen asti ja vielä emme olleet tuota kriittistä pistettä nähneet. Juoksimme ulos siitäkin syystä, että pyykit piti hakea sisälle. Nehän olivat täysin kuivia, emme vain olleet jaksaneet niitä päivän aikana hakea pois. Mutta jäimme myös ulos katsomaan ukkosen hienoa näytöstä. Kovia jyrinöitä ei enää kuulunut ja salamat välkkyivät kauempana mutta tunnelma oli silti myrskyinen. Näytös oli puolessa tunnissa ohi ja jäi kuitenkin ehkä laimeammaksi kuin mitä ainakin minä odotin, mutta toisaalta ihan hyvä niin. Voi olla, että olisin tullut pian toisiin aatoksiin, jos Afrikka olisi todella näyttänyt voimiaan. Tiedän, että niiden kanssa ei ole leikkiminen. Vaikka ainoastaan hetki tämän jälkeen, silmät suljettuani, olin niitä voimia uhmaamassa. Seisoin sarvikypäräni kanssa kallion jyrkänteellä ja sandaalini pysyivät tiukasti paikoillaan vaikka vihmoi niin, että puita kaatui takanani. Nauroin ukkosen jumalalle ja torjuin salamat kilvelläni. Yhtäkkiä nauruni loppui ja kasvoni muistuttivat hämmästynyttä hymiötä. Hieno kypäräni hävisi jonnekin. Ukkosen jumalalle kasvoi musta nuttura päähän ja hän käski minua pelottavalla äänellä: ”LOPETA KUORSAUS!”.

This Post Has 2 Comments

  1. Aina vaan kaiken aika koittaa myöhemmin! Ei malta odottaa. Koukuttavaa ja helposti samaistuttavaa lukemista. Voi kuvitella ittensä sun sandaaleihin 😉

    1. Hihhii… No, pari hauskaa päivää tosiaan koittaa myöhemmin, enkä minäkään malttaisi odottaa, mutta hiljaa hyvä tulee 🙂 Kiitos kommentista!

Vastaa

Close Menu