Päivä 91: Pako paratiisista

Elämä on hyvin yksinkertaista, mutta teemme siitä jatkuvasti monimutkaista. -Kungfutse

D91: Tapahtunut 17.11.2018

Liskojen yö. Sitä se oli vaikkei mistään ryyppyputkesta tai edes yksittäisestä humalasta ole tietoakaan koko Malawin matkan aikana. Yö oli kuuma kuin taivaan kellarissa. Kun illalla kaatui lakanoihin, meni kuusi minuuttia ja lakana oli makuukohdalta litimärkä. Tuulettimesta oli vain nimellinen ja pinnallinen hyöty, ja sekin vain sen ajan kun se toimi. Siinä sitten oli koko yö aikaa miettiä, että nukkuuko vesilätäkössä vai siirtyykö välillä kymmenen senttiä sivuun ja antaa märän kohdan vähän kuivua. Se oli kamalaa ja tuskaista aamun odotusta koko yö.

Eilen näkyi niitä helkkarin järvikärpäsiä järvellä… onneksi ne eivät tulleet moikkaamaan. Niitä on oikeasti ihan käsittämättömät määrät

Kello herätti puoli kuudelta vaikka taisimme olla kaikki jo hereillä ennen sitä. Heli ainakin oli jo hienossa kylpyhuoneessamme, joka oli rakennettu ovelasti talon kylkeen erilliseksi huoneeksi. Siellä oli bambutyylisestä puusta rakennettu seinä, joka antoi suojaa, mutta silti vahvisti tunnetta, että kylpyhuone oli ulkosalla. Bambujen väleistä saattoi nähdä rannalle asti. Ilma oli siellä ulkoilman raikas. Lavuaarit oli upotettu hienoon kivipöytään, jota vastapäätä olivat suihku ja pönttö, tyylikkäästi rakennettuna nekin. Se oli kerrassaan ainutlaatuinen kylpyhuone ja yksi hienoimmista, missä koskaan olen ollut. Se oli niin ainutlaatuinen, että siellä pöntöllä istuessani ja rakennustekniikkaa ihmetellessä unohdin kokonaan, että yö oli ollut niin kamala.

Pääsimme todistamaan myös rukoilijasirkkojen… touhuja. Emme jääneet kuitenkaan katsomaan kuinka sulhaselle kävi… voitte lukea sen wikipediasta.

Olimme jo kuudelta mangopuun alla aamiaisella, kun tajusimme, että olimme laskeneet lähtöaikataulun jotenkin väärin. Paatti lähtisi kahdeksalta, joten olisi riittänyt, että olemme aamiaisella vasta seitsemältä. Ei kyllä voi sanoa, että se mitenkään olisi harmittanut, sillä olimme tosiaan viiden jälkeen hereillä ilman kelloja, ja pikeepaita oli tullut lähtömme takia hieman aikaisemmin avaamaan keittiön, joten saimme nopeasti ison pannun kahvia eteemme. Nautimme aamiaista hitaasti ja hartaasti.

Julianin ja espanjatarien lisäksi afrikkalainen joulupukkikin tuli aamiaiselle ja toivotteli meille hyvää matkaa ja muutenkin kaikkea hyvää. Hän jäisi vielä pariksi päiväksi rentoutumaan. Harmaaparta oli edelleen yhtä sympaattinen kuin koko sen muutaman päivän ajan, jonka olemme hänet tunteneet. Olen täysin vakuuttunut, että hän oli oikeasti joulupukki ja vain lomalla juuri ennen kuin lahjojen jako alkaa.

Auringon suunnasta päätellen tässä kuvassa ei ole aamu, mutta näillä kuluneilla pehmusteilla se aamiainenkin nautittiin

Sen sijaan paikan hollantilainen manageripariskunta oli käyttäytynyt koko ajan hyvin oudosti. Mies oli kyydinnyt meidät satamasta ja sen aikana kertoi meille saaresta, mutta sen jälkeen emme heidän kanssa ole puhuneet. He eivät edes tervehtineet, kun sattuivat joskus kävelemään rannalla vastaan. Tekivätkö he sen tarkoituksella, eivät halunneet häiritä vähääkään vai mitkä heidän syynsä olivat, en tiedä, mutta se tuntui kyllä oudolta ja valitettavan negatiivisella tavalla. Se vaikutti osaltaan siihen, että täydellisessä paratiisissa oli monia pieniä epäkohtia, joita vielä varjosti minun oksentelu ja meidän täydellinen kyllästyminen koko Malawiin. Niinpä emme kokeneet haikeutta, kun pikeepaita ilmoitti, että taksimme odottaa meitä mäen päällä. Mango Drift oli kieltämättä kaunis paikka, mutta se oli nyt nähty. Emme katsoneet enää taaksepäin, kun rinkkoinemme lähdimme vaeltamaan taksin suuntaan.

Näissä maastoissa ei pikkuautoilla tee mitään. Tosin saari on aika pieni, ettei autolla ylipäänsä tee mitään…

Pienen kyläntapaisen keskellä oli koulu ja sen pihalla nökötti maasturi. Se ei ollut taksi vaan vain jonkun saarelaisen auto, ja palkattu kuskaamaan meidät vartin matkan kivikkoisella tiellä. Maasturi on ainoa auto, jota näillä karkeilla teillä pystyy täällä käyttämään. Eikä koko saarella ole niitäkään kuin muutama. Kuski oli ystävällinen ja jutteli kanssamme koko matkan, joten vartti meni nopeasti.

Satamassa oli täysi tohina ja kuhina käynnissä. Lamani Boat 1 keinui hiljalleen lahden poukamassa. Sen vieressä keinui myös Lamani Boat 2, mutta siihen en olisi jalallani astunut. Tai jos olisin, olisin todennäköisesti tehnyt sen pohjaan miehen mentävän aukon, niin lahon näköinen se oli. Hiukan ihmettelin numerologiikkaa… Miten kakkonen voi olla huonommassa kunnossa kuin ykkönen???

Meidän paattimme oli täsmälleen samanlainen kuin tämä laho versio…

Lamani Boat oli pienempi paatti kuin Ilala, joten se pääsi lähemmäksi matalaa rantaa, mutta silti oli mentävä pienemmällä moottoriveneellä, jos halusi siirtyä paatille kastumatta. Julian kysyi joltain, että kerkiääkö hän hakemaan evästä pääkadun suunnalta, mutta se joku vastasi, että Lamani lähtee minä hetkenä hyvänsä. Päätimme, että mennään sitten vaan kaikki yhdessä paatille. Ehkä Julianin, joka potee merisairautta muutenkin, on parempi mennä matka tyhjällä vatsalla muutenkin.

Likoma Islandin pääkaupungin satama näkyy siellä rannalla

Rannan väestä ei ottanut selvää erkkikään, kuka oli paatin henkilökuntaa ja kuka ei. Osa oli niin humalassa, että juuri ja juuri pysyi pystyssä. Seisoimme tyhmän näköisenä ja ihmeteltiin, että miten me nyt sitten paattiin päästään, kun joku pyysi meitä nousemaan moottoriveneeseen. Katsoimme toisiamme ja teimme työtä käskettyä. Kysyin, että maksaako se jotain? Resupekka vastasi pokkana, että 1000 kwachaa jokaiselta. Se on siis 1,2 euroa. Annoin resupekan käteen neljä tonnia ajattelematta yhtään, että jokin ei nyt täsmännyt. Lamanilla 7 tunnin matka maksaa 3000 kwachaa, ja nyt puolen minuutin moottoriveneajelu maksoi 1000 kwachaa… Tajusin sen sitten paatin kyydissä, kun kuulin muutaman resupekan juttelevan keskenään. Ymmärsin mölinästä vain sanat ”azungo” ja ”four thousand”, jonka jälkeen koko porukka nauroi kippurassa. Silloin tajusin, että nyt muuten on metsästäjää vedetty höplästä. Meinasin sanoa, että on teillä köyhillä halvat huvit, mutta vedin lätsäni syvemmälle ja katselin muualle. Ärsyttävää! Ei se raha vaan se, että menin halpaan.

Lastaus käynnissä… toista tuntia

Moottorivene ajoi Lamanin kylkeen ja siitä oli noustava metrin verran paatin kannelle. Se ei ollut vaikea juttu paitsi toiselle espanjatarelle. Hän oli 160 senttiä pitkä ja painoi varmaan yhtä paljon kiloissa. Hän ei olisi päässyt Ilalalle mitenkään. Eikä olisi päässyt Lamanillekaan ellen olisi tarjonnut polveani hänelle portaaksi. En kyllä tiedä mitä ajattelin, sillä jos sääriluuni olisi sanonut kräks, niin en tiedä mitä olisi tehty. Sääriluu kuitenkin kesti ja tantta pääsi mukaan. Hän miltei itki, kun kiitteli minua ja polveani. Enkä ihmetellyt yhtään. Minäkin olisin itkenyt, jos olisin joutunut jäämään vielä saarelle.

Tänne ei ole kyllä ikävä

Lamani oli ehkä 10-12 metriä pitkä purtilo. Alakerta oli rahtia varten. Siellä oli säkkiä ja tynnyriä ja ties mitä. Yläkerta oli ihmisiä varten, mutta muutama tynnyri ja säkki oli jo sielläkin. Se oli pressulla katettu, joten siellä sai istua auringolta suojassa. Istuminen tapahtui lattialla sikinsokin tai sitten kapealla lankkupenkillä, joka kiersi paatin kylkiä. Lastaamisessa meni varmasti tunnin verran, joten Julian olisi vallan hyvin kerennyt hakea evästä, mutta mistäs sitä olisi voinut tietää. Tuon tunnin aikana ihmisiä kertyi noin sadan verran yläkertaan, 30 molemmilla laidoilla ja 40 lattialla säkkien seassa. Lisäksi paatin ulkopuolella astinlaudoilla makoili ihmisiä, jos lintuinfluenssassa olevat puolikuolleet ankat eivät olleet tiellä. Lähdimme saarelta kyllä mielellämme, mutta nyt alkoi vähän arveluttaa tämä tuleva paattimatka. Onneksi sää vaikutti tyyneltä ja kauniilta. Pelastusliiveistä tai minkäänlaisesta pelastukseen liittyvästäkään ei ollut minkäänlaista merkkiä. Ei tietenkään. Sitähän saattaisi selvitä hengissä, jos paatti kaatuisi.

Niin… ankkojen hengissä pitämiselle on syynsä, mutta tätä on vaikea kommentoida enempää. Tuossa oli varmaan 45 astetta lämmintä.

Lopulta Lamani lähti puksuttelemaan rauhallisesti ulapalle. Olin jo kahteen kertaan vaihtanut paikkaa, koska lankku oli sen verran kapea, että siinä oli epämiellyttävä istua varsinkin, kun Noel ja Niila istuivat vuorotellen sylissä. Tunnin verran puksuteltiin Chizumulun saarelle, jossa melkein toisen tunnin vaihdettiin taas tavaroita ja ihmisiä, mutta sitten pääsimme aloittamaan matkan kohti Nhkata Bayta. Olisi enää noin seitsemän tuntia jäljellä. Enkä olisi ikinä arvannut minkälainen piina siitä tulisi.

Olen samaa mieltä Helin ilmeen kanssa

Lamani kulki tasaisesti ja järvi oli tosiaan tyyni. Jos olisin voinut vaikka nukahtaa jonkun kuivakalasäkin päälle, kuten Heli, matka olisi voinut olla ihan siedettäväkin. Mutta viereeni istui apina. Tuntuu aavistuksen pahalta sanoa niin, mutta siltä se todella tuntui. Nuori kaveri, joka oli aivan kännissä tai muun huumeen vaikutuksen alaisena huuteli välillä paatin toiselle puolelle, jossa istui hänen kavereitaan. Mongerruksesta ei saanut mitään selvää ja he käyttivätkin välillä jotain käsimerkkejä, joten en ole varma, oliko apinalla oikeasti jotain vaikeuksia puhua. Hänen toinen kaverinsa istui Julianin vieressä ja yllättäen kolmas kaveri istui espanjatarien vieressä. Kun seurailin heidän puuhiaan ja yritin ymmärtää heidän kommunikointiaan, minulle tuli vahva tunne, että he yrittivät selvittää, jos meillä olisi kenties jotain varastettavaa. Heidän puheensa oli erilaista, johon olimme tottuneet, joten ajattelin heidän olevan Mosambikista, ja siellä on tunnetusti levottomampaa väkeä kuin Malawissa.

Aikani pyörittelin päätäni ja kirosin huonoa tuuriani. Mutta kun apina yritti vaivihkaa avata vetoketjua rinkastani, joka oli siirtymisten seurauksena jäänyt hänen penkkinsä alle, minulta paloi käämi. Hän huomasi, että minä huomasin, joten vetoketju jäi avaamatta. Katsoin häntä hetken hiljaa ja kirosin erään vahvimmista suomalaisista kirosanoista. Siinä ei ole varmaan koskaan ollut yhtä paljon tunnetta mukana kuin nyt vaikka en sitä kovaan ääneen huutanutkaan. En yleensä puhu ihmisistä pahaa enkä varsinkaan kutsu heitä apinoiksi, mutta tämä apina ansaitsee nimensä ilman anteeksipyyntöjäni, ja nimenomaan seuraavasta syystä. Apina vastasi katseeseeni mutta hätkähti kiroamistani. Hänen selkänsä suoristui ja hän alkoi mölisemään kaveriinsa päin. Ymmärsin vain valkonaamaa tarkoittavan ”azungo” nimityksen ja näin, kun hän veti sormella oman kurkkunsa ikään kuin auki. Kaikki tietää mitä se merkki tarkoittaa ja kun hänen kaverinsa vielä toisti sen paatin toiselta puolelta, aloin oikeasti jännittämään. Mistä näistä pelleistä oikeasti tietää mitä he tekevät. Siitä alkoi minun pitkääkin pidempi paattimatka, joka kesti sen jälkeen vielä yli kuusi tuntia. En nukkunut sekuntiakaan ja hyvä jos edes suljin silmiäni sen jälkeen. Se oli varmasti kuumottavin tilanne, missä olen koskaan ollut, ainakin pituutensa puolesta. Heli ja pojat eivät onneksi nähneet mitä oli tapahtunut, annoin heidän torkkua rauhassa.

Apina ja hänen kaverinsa olivat nuoria ja he varmasti vain tekivät kiusaa. Paatilla oli useita heidän kieltään puhuvia ja jopa laivan konduktööri naureskeli heidän kanssaan. Se valoi minuun uskoa, että he vain pitävät hauskaa. Mutta kun varmaa tietoa ei ole, ja olemme vielä ties missä jumalan selän takana, niin ihan kevein mielin en sitä pystynyt mitenkään ottamaan. Tässä ollaan oltu nyt 100 mustan ihmisen litistämänä, tuijottelemana, huijaamana, sorrettuna ja nyt vielä peloteltuna. Tällaisessa ilmapiirissa tulee rasismiin vähän erilainen katsantokanta. Maailma on sairas paikka, oli väri mikä tahansa. Eniten harmittaa se, että minuakin on haukuttu rasistiksi esimerkiksi ambulanssissa, missä olemme olleet täysin pyyteettömällä ja hyvällä asialla.

Piti ottaa kuva lodgen nimestä että muistaisin sen. Sisäänkäynti ei onneksi ollut tuosta nurkalta.

Lopulta olimme perillä kolmen hujakoilla, kun aurinkoa oli vielä hyvin tarjolla. Hyppäsimme paatista laiturille, joka siis Nhkata Bayssa oli tarjolla, eikä apinaa näkynyt onneksi missään. Hyvästelimme Julianin ja espanjataret ja siirryimme sataman lähellä olevalle Lodgelle, josta olimme lähtöpäivänä käyneet varaamassa huoneen. Siellä meidät otettiin ystävällisesti vastaan vaikka ihmettelivätkin, että olimme niin ajoissa. Lodgen nimi oli Nkhakar Lodge ja se oli rakennettu jyrkkään rinteeseen, joka laski suoraan Malawijärveen. Huoneistomme oli aivan rannan tuntumassa, jyrkkien portaiden alapäässä, mikä aluksi vaikutti kivalta. Sieltä oli kiva näkymä järvelle. Huone oli myös aluksi siistin ja jopa yllättävän tasokkaan tuntuinen. Siellä oli aluksi jopa ilmastointilaite. Ja lodgen baarissa oli oluetkin halvempia kuin missään muualla. Koko paikka vaikutti aluksi liian hyvältä todeksi. Olimme aivan ihmeissämme, mutta jälkeenpäin oli selvää, mistä hyvä fiilis johtui. Olimme täydellisen helpottuneita, että pääsimme mantereelle, olimme taas turvallisesti tukevalla maaperällä ja ainoastaan huomisen bussimatkan päästä kotoa Lilongwesta. Siksi kaikki tuntui pelkästään hyvältä nyt. Tai siis aluksi tuntui.

Voittajafiilis

Illan aikana selvisi, että Nkhakar Lodge ei ollut tasokas millään tavalla. Olimme vain niin kiitollisia, että olimme päässeet pois saarelta. Huoneistossa vipelsi isoja hämähäkkejä ja torakoita. Ilmastointilaite oli vain puhallin, tarpeettoman suuri ja äänekäs puhallin ilman minkäänlaista viilennystä. Hyttysverkkoja ei ollut, ei sänkyjen päällä eikä oikeastaan ikkunoissakaan. Poikien kerrossänky oli sellaisessa nurkassa, että sinne ei puhallin osunut lainkaan ja siellä oli kuuma kuin saunassa. Se tarkoitti sitä, että pojat tuli meidän väliimme nukkumaan, joten parisängystä tuli nelisänky. Minä nukuin, tai pikemminkin makasin jonkinlaisessa banaaniasennossa, missä keskivartalo oli sängyn ulkopuolella, jotta pysyimme kaikki sängyn päällä. Lattialla vilisi torakoita, joten sinne ei astunut mielellään edes jalalla saati, että olisi halunnut pudota sinne. Kun illalla vaivuimme sänkyyn ja pistimme silmät kiinni, alkoi ulkoa kuulua mölinää. Huoneistomme edessä oli pieni rantakaistale ja siihen oli kerääntynyt ryhmä grillaajia. Kaiuttimesta kuului epämääräistä musiikkia ja nauru raikasi. Sen olisi vielä jotenkin kestänyt mutta grillistä leijaili savut juuri meidän huoneistoomme. Ei se sankkaa savua ollut, mutta kamalan hajuista. Hyttysiä oli koko yön ja ne tuli jostain minun puoleltani. Läiskäsin todisteeksi ainakin viisi hyttystä ja vähintään kolme kertaa saman verran epäonnistuin. Meillä oli aamulla kaikilla toistakymmentä pientä näppylää paljaalla hikisellä ihollamme.

Ranta ei ollut iso, mutta sitäkin äänekkäämpi illalla… ja haisevampi,

Helvetti, mikä yö taas… Kello oli yli puolen yön eikä sekuntiakaan unta vielä. Pojat onneksi nukkuivat, mutta me olimme Helin kanssa niin täynnä meidän unelmalomaamme, ettei ikinä enää lähdetä minnekään. Tähän vielä joku helkkarin malaria päälle, niin morjens. Niihin tunnelmiin minä kuitenkin nukahdin. Ainakin hetkeksi.

D92: Tapahtunut 18.11.2018

Päivä 92: Luulo ei ole tiedon väärti

Kotiinpaluu. Tai Lilongween, mutta kodilta se nyt tuntui…