67 Salaliittoteoria (21.10.)

Jos lauantai oli lupsakka, niin ei tämä sunnuntai alkanut yhtään pahemmin sekään. Nukuttiin pidempään kuin tavallisesti, ihan koko porukka. Se on harvinaista, sillä yleensä, kun Heli avaa silmät, niin vedenkeitin naksahtaa melkein heti päälle. Ja ne silmät aukeaa yleensä aikaisin vaikka herätyskello ei soisikaan. Mutta nyt lököiltiin sängyssä pitkälle auringon nousun tuolle puolelle ja mikäs sen lupsakampaa.

Astuin kahvikupin kanssa kuistille ja oikeastaan ensimmäistä kertaa tunsin kupin selvästi kuumana. Ilma oli viileämpi eilisen ukkosen jäljiltä ja sen todella tunsi. Melkein nousi iho kananlihallekin. Lämpötila oli silti varmaan yli 20 mutta se tuntui viileältä ja hain lämpöä kuumasta kahvikupistani oikein molemmin käsin. Ehkä vähän huvittavaakin, mutta ero paahtavan painostavaan eiliseen ja ehkä jopa kaikkiin aikaisempiin päiviin verrattuna oli oikeasti tuntuva. Oikeastaan se tuntui jopa kivalta, kotoisalta. Tunne oli vähän samanlainen kun astuu kesäiltana kuumasta puusaunasta viileään ulkoilmaan. Se tuntui raikkaalta ja siitä nautti vaikka iho menikin kananlihalle.

Pojat eivät välittäneet allikkoon joutumisesta.

Päivän ohjelmassa oli tutustuminen Lilongwen uuteen kaupunkiin, jota kutsutaan City Centreksi. Olemme olleet jo kaksi kuukautta Lilongwessa mutta emme ole kuin kerran ajaneet tuktukilla uuden puolen läpi käydessämme Four Seasons -puutarha-, putiikki- tai miksi sitä hienostoajanviettopaikkaa nyt voisi kutsua. Olen kirjoittanut Four Seasonsista aiemmin (32 Four Seasons). Se sijaitsee City Centren tuolla puolen, joten itse uusi puoli on jäänyt tutustumatta. Lilongwehan jakautuu karkeasti vanhaan puoleen, Old Town, ja uuteen puoleen, City Centre. Siihen väliin jää metsäinen jokialue, jossa siis sijaitsee Wild Life Centre ja meidän useasti vierailema apinapuisto. Meidän talo sijaitsee vanhalla puolella ihan lähellä tuota metsäistä aluetta, mutta käytännössä siis keskellä kaupunkia. Olemme kuitenkin asioineet ja liikkuneet oikeastaan vain vanhan kaupungin puolella, missä kaikki ihmiset ja palvelut tuntuvat myös olevan. Olemme kuulleet ja nähneet kartastakin, että City Centressä on vain pankkeja ja suurlähetystöjä eikä siellä ole oikein mitään tavallisille ihmisille. Mutta me halusimme käydä toteamassa sen ihan itse.

Pojille laitettiin pitkähihaiset päälle, varmasti ensimmäistä kertaa näin päivällä. Niin viileä oli. Aurinkokaan ei näyttäytynyt koko kirkkaudessaan vaan taivaan peitti tasaisen harmaa pilviverho. Se ei haitannut meitä hitustakaan, koska kävelyä City Centren keskustaan olisi helposti viisi kilometriä. Reppu hiosti selkää ihan tarpeeksi ilman aurinkoakin. Alkuosaltaan pojille tuttu matka taittui nopeasti ja pojat olivat ihmeissään, kun emme kääntyneetkään rakkaaseen apinapuistoon vaan jatkoimme matkaa loivaan ylämäkeen. Apinapuisto sijaitsee ihan Namanthanga-joen varrella. Se on pieni joki, joka laskee Lilongwe-jokeen, josta kaupunki on saanut nimensäkin. Namanthangassa on kuitenkin ainakin kuivalla kaudella paljon enemmän vettä kuin pääjoessa, ja se pitää ympäristönsä rehevänä. Jos apinapuistolta kävelee vanhaan kaupunkiin päin, maasto alkaa kuitenkin muuttua jo muutaman sadan metrin kohdalla kuivaksi ja karuksi. Ja kun jatkaa Kenyatta Driveä keskustaan päin, myös tunnelma muuttuu kuivaksi ja karuksi vaikka ihmisten määrä tuplaantuu aina 50 metrin välein. Mutta kun apinapuistolta lähdetään City Centren suuntaan, vihreä vehreys jatkuu myös näin kuivana kautena. Ihmisten määrä ei kuitenkaan tuplaannu, pikemminkin päinvastoin.

Namanthanga-joki Kenyatta Driven sillalta kuvattuna.

Olimme jo pitkällä Namanthanga-joesta ja ikään kuin City Centren laidalla. Korkeita ja hienoja toimistorakennuksia ilmestyi katukuvaan ja meillä oli ihan asfalttiset jalkakäytävät, joilla kävellä. Se tuntui vähän ristiriitaiselta. Tänne on rakennettu hienot jalkakäytävät, joita ei kukaan käytä mutta vanhalle puolelle ei ole jalkakäytäviä saatu vaikka ihmisiä riittäisi. Pian edessämme oli korkea, varmasti 20 kerroksinen kerrostalo, joka näytti olevan ihan asuintalo. Olimme jo niin tottuneita huonokuntoisiin ja ränsistyneisiin taloihin ja jopa majoihinkin, että tuollainen kerrostalo tuntui todella oudolta näyltä. Se oli kuitenkin kovin yksinäinen ja ehkä aavemainenkin, kuten koko paikka. Aivan kun alueesta olisi yritetty tehdä tavallista eurooppalaista kaupunkia muistuttava mutta kaikki olisi kuitenkin jäänyt vähän kesken ja ihmiset olisivat unohtaneet koko paikan. Oli tietysti sunnuntai, joka on muutenkin hiljainen päivä Lilongwessa mutta silti, tunnelma oli aavemaisen hiljainen. Alueen hiljaisuutta enemmän minua ihmetytti alueen vihreys. City Centren vallitseva väri on vihreä vaikka täällä on ihan sama kuiva kausi menossa kuin viiden kilometrin päässä vanhalla puolella, jossa sävy on selvästi ruskean puolella. Mistä ihmeestä se voi johtua, koska kastelujärjestelmät eivät tule kysymykseen, alue on aivan liian laaja siihen. Joko kaupungin puutarhurit on palkattu poistamaan kaikki kasvit, jotka menettävät lehtensä kuivalla kaudella tai sitten täällä vallitsee jokin ihmeellinen mikroilmasto ja kosteutta vain riittää. Ja onhan tämä joitakin kymmeniä metrejä korkeammalla tasangolla verrattuna vanhaan kaupunkiin, onko sillä jokin merkitys?

Nämä olivat ihan toimivia vehkeitä, ruohonleikkaajamiehet haalareissaan viettivät taukoa taustalla.

En kerinnyt selvittää vihreän City Centren arvoitusta. Huomion vei vanha kunnon Spar-kauppa. Suomestahan ne ovat jo hävinneet, tai muuttuneet K- tai S-kaupoiksi, mutta Euroopassa Spar on iso ketju vielä. Sherlock Ruokomäki alias Miko Knatterton teki heti vihjeestä johtopäätöksen. Salaliittoteoria oli valmis. Koko City Centren alue muistuttaa tavallista eurooppalaista kaupunkia. Ei ehkä keskikaupunkia vaan enemmänkin hienoa laitakaupunkia. En keksi vastaavaa aluetta Euroopasta nimeltä mutta Suomesta paikkaa vastaa karkeasti Espoon Otaniemi ja Tapiola. Ehkä vähän väkinäisesti mutta kuitenkin. Ihmisiä tai ainakaan tavallisia köyhiä malawilaisia ei näy. Heitä on varmasti kielletty tulemasta tänne tai sitten joku vartija vie heidät korvasta kiinni pitäen vanhan kaupungin rajalle. Ja nyt sitten vielä Spar! Eurooppalainen tunnettu kauppaketju, jota ei kuitenkaan yllättäen löydä vanhalta puolelta lainkaan. Siellä on vain rupusia paikallisia kauppoja. Koko City Centren täytyy olla siis vain kulissia, joka on varta vasten rakennettu länsimaisia vieraita varten vähän samanlaisella ajatuksella kuin pikkuveli yrittää miellyttää isoveljeä vaikkei oikeasti osaakaan. No, voi olla, että olen aivan hakoteillä mutta alueesta jäi silti outo vaikutelma. Se ei kertakaikkiaan sopinut siihen maailmaan, jonka olimme oppineet tuntemaan Namanthanga-joen toisella puolella. Se Lilongwe, johon me olimme tutustuneet, oli köyhä, likainen, haiseva, ruskea, kuiva ja varmasti vielä jotain muutakin negatiivista. Mutta se oli täysin rehellinen ja pyyteetön, ja siksi paljon kauniimpi kuin City Centre voisi koskaan olla!

City Centressä oli kunnollisia jalkakäytäviä.

Sparista ostettujen virvokkeiden voimalla aloitimme paluumatkan kotia kohti. Kovin pitkälle emme kaupalta kuitenkaan päässeet, kun virvokkeiden vaikutus lakkasi. Pojat eivät meinanneet jaksaa kävellä enää yhtään, ei kuulemma metriäkään. Me ihmettelimme, että miten pojat sitten jaksaa juosta ja leikkiä apinapuistossa, jonne ajattelimme pysähtyä kotimatkalla. Mutta se onkin kuulemma eri juttu, sieltä tulee jotain outoa voimaa. Siellä kuulemma jaksaa juosta, koska se on erilaista. Just! No, olimme jo kävelleet hyvän matkan, joten ei ollut järkevää alkaa lisäämään kiukkua. Otin Niilan olkapäille ja Noel jaksoi omilla jaloillaan aina apinapuistoon saakka. Istuttiin Helin kanssa terassille ja todettiin oluen ääressä, että City Centre on nähty eikä sinne tarvitse enää mennä. Todettiin myös, että oli edelleen selvästi viilein päivä tähän mennessä ja aurinko oli sitkeästi pysynyt pilvessä koko aamupäivän. Se ei missään nimessä haitannut vaan oli pitkästä aikaa ihan virkistävää. Se muistutti tavallista kesäpäivää Suomessa.

Kotiin päästyämme Heli teki loistavaa peruna-munakoiso-linssi-paistosta. En olisi ikinä uskonut kahdeksan vuotta sitten kun aloin Helin kasvisruokia syömään, että tästä tulee muka tapa. Kyllähän lihaa pitää ruuassa olla, jotta sitä voi kutsua ruuaksi, niin ajattelin silloin. Nyt olen näihin lihattomiin patoihin niin tottunut, että en edes halua ostaa sitkeitä pihvejä kuin silloin tällöin mökillä grilliin. Ja silloinkin kadun aina kahden päivän päästä, kun on kakka jäänyt jonnekin jumiin. Kasvisruuat on kevyitä ja suolistoystävällisiä, ja niistä saa älyttömän maukkaita ja herkullisia todella helposti ja edullisesti. Ja vaikka niistä saisi hetkellisen ähkyn syömällä enemmän kuin on järkevää, mitä tosin ei minulle tapahdu (ainakaan kovin usein), niin se ei kestä kauan vaan pian on taas kevyt ja hyvä olla. Kanaa ja kalaa syödään toki, mutta ne kuuluvatkin selvästi kevyempään sarjaan kuin punaiset raskassarjalaiset. No, jousipyssyni on rikki, joten kasvisruuat käy siitäkin syystä oikein hyvin.

Iltapäivä kului leppoisasti oleskellen. Mietittiin ja selvitettiin myös tulevan ressumme kohteita ja mahdollisia kulkuvälineitä. Se on hauskaa ja kutkuttavaa puuhaa, miettiä minkälaisiin seikkailuihin sitä taas jouduttaisiin. Lähtisimme parin viikon päästä neljännelle ja viimeiselle Malawin sisäiselle reissullemme. Se suuntautuisi pohjoiseen Lilongwesta ja näyttää vahvasti siltä, että menisimme ensin bussilla Mzuzuun, Malawin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Sieltä jatkaisimme kuitenkin samoilla vauhdeilla taksilla kaupunkiin nimeltä Nkhata Bay, joka sijaitsee Malawijärven rannalla. Jos joku miettii miten tuo lausutaan, niin jotenkin ”nakata pei” ja jos siihen ännään lisää pienen nenä-äänen, niin kuulostaa hauskalta. Olisimme voineet mennä Nkhotakotaankin, mutta emme olisi osanneet sanoa sitä taksikuskille, joten päätimme mennä Nkhata Bayhin. Olemme jo varanneet sieltä neljä yötä paikasta nimeltä Njaya Lodge, josta olimme lukeneet joitakin hyviä mainintoja.

Yöpymiskohteiden etsiminen Malawissa ei ole ihan yksinkertaisin juttu. Joitakin paikkoja voi varata netin varaustoimistojen kautta, joitakin ei. Ja koskaan varaus ei ole täysin varma, se on huomattu jo pariinkin kertaan. Välttämättä koko paikka ei ole varsinaisesti varma eli se on pois käytöstä tai remontissa tai jotain muuta, mistä ei ole harmainta hajuakaan ennen kuin paikan päällä. Tuo Nkhata Bay olisi ollut kohteemme varmasti muutenkin, mutta sieltä on myös yhteys toiseen paikkaan, jossa halusimme käydä.

Likoma Island on paratiisimainen saari Malawijärvellä, ja vaikka maailman yhdeksänneksi suurin järvi on leveimmillään vain noin 100 kilometriä, ja matka Likoma Islandille noin 80 kilometriä, ei sinne kulkevia aluksia ole kovinkaan montaa koko järvellä. Mutta legendaarinen Ilala-höyrylaiva kulkee säännöllisesti juuri Nkhata Baysta Likomalle. Sinne kulkisi myös toinen pienempi paatti, mutta ajattelimme että Ilala olisi mukavampi ja järkevämpi, joten varasimme sieltä myös hytin sähköpostin välityksellä. Laitoimme viestiä myös Likoma saarelle, Mango Drift Lodgeen mahdollisen yösijan varaamiseksi. Ihan yksinkertaista ei näiden varauksien tekeminen ollut, sillä piti ottaa huomioon Ilalan aikataulut ja mahdolliset eli todennäköiset aikataulumuutokset varsinkin paluun suhteen, sillä Ilala palaa yöllä Nkhata Bayhin emmekä todellakaan halua jäädä yöllä satamaan ilman, että tiedämme minne menemme yöksi. Mutta meillä oli pari viikkoa aikaa selvitellä asioita ja toistaiseksi kaikki näytti ihan hyvältä.

Afrikan tähti oli todella suosittu peli.

Afrikan tähti oli tänä iltana löydetty monta kertaa ennen kuin kaaduttiin sänkyyn lukemaan Miinaa ja Manua, mikä siivitti pojat helposti uneen. Poikien nukahdettua mekin asetuimme Helin kanssa lakanoihimme nukahtamista odottaen. Mietimme, että huomenna alkaa Helin viimeinen harjoitteluviikko. Se tuntui uskomattomalta. Aikaa oli kulunut yli 60 päivää ja kuten melkein aina jälkeenpäin, se oli todella mennyt nopeasti. Harjoittelu paikallisissa olosuhteissa on tietysti ollut sinänsä rankka kokemus, mutta työpäivät ovat olleet lyhyitä verrattuna kotioloihin, joten meillä on ollut enemmän aikaa yhdessä kuin kotona tavallisesti. Se on silti helpotus, että harjoittelu loppuu ja saamme viettää ihan virallisia vapaa/lomapäiviä. Kuukauden verran vieläpä, ja pääsemme lomamatkallekin paratiisisaarelle. Ehkä, jos kaikki onnistuu. Oli helppo laittaa silmät kiinni hymyillen. Ja kun avasin ne uudelleen, huomasin olevani riippukeinussa katsomassa pitkää ja autiota hiekkarantaa. Vaalea hiekka vaihtui salakavalasti turkoosiin veteen, joka kimalteli auringon säteistä. Nappasin pillin suuhuni, ja imaisin kookoksen puolikkaasta Piña Coladaa ja aloin kehräämään. Sanoja ei enää tarvittu.

Vastaa

Close Menu