70 Hakuna matata (24.10.)

Yön on täytynyt sujua hyvin. En ole kirjoittanut siitä päiväkirjaani mitään, joten mitään poikkeuksellista ei ole silloin varmaankaan tapahtunut. Päiväkirjassani tämä aamu alkaa siitä, kun Heli ja Anna lähtevät koululle selvittämään kouluun liittyviä paperiasioita. He tarvitsevat allekirjoituksia, palautelappusia ja todistuksia tehdyistä tunneista ja mitä lie. Kaikki jotka ovat käyneet ammattikorkeakoulun ja käyneet työharjoittelujaksoilla, he tietävät mitä kaikkea diipadaapapapereita koulut vaativat. Ja täällä niihin saa vielä hienoja leimoja. Kovin kauan heidän reissunsa ei kestänyt, mutta se ei tarkoita, että se olisi ollut onnistunut. Ketään varteenotettavaa henkilöä ei ollut vielä tietysti paikalla, joten paperit jäivät sinne odottamaan oikeita henkilöitä, joilla on valtaa allekirjoituksiin ja leimoihin. Lakko ja viisumiongelmat ovat sekoittaneet viimeisen viikon harjoittelut täysin, joten Helin viimeinen ”koulupäivä” on huomenna, jolloin hän menee Bwailan sairaalaan vaihtamaan parit vaipat ja sanomaan kaikille heipat. Annalla jatkuu vielä kolmannen harjoittelun myötä, jonka Heli oli jo suorittanut terveydenhoitajaopintojen aikoihin. Aiheena äitiysneuvola.

Meillä oli iiiiiso takapiha. (Missä asui villikoiria…)

Naisten palattua minä lähdin asioille yksin. Meidän sähkömittarissa oli vielä kilowattitunteja reservissä, mutta halusimme välttää yllätyksiä, joten menin ostamaan lisää noita eriskummallisia sähköyksiköitä. Niitä voi ostaa keskustan sähkötoimistosta ja tällä kertaa niiden ostaminen sujui hienosti. Yhtään sähkökatkoa ei ollut jonottamisen aikana, kuten viimeksi, joten olin kassalla muutamassa minuutissa. Sähkön hinta oli tosin noussut. Viimeksi maksoin 15000 kwachaa, mutta nyt maksoin 23000 kwachaa samasta määrästä eli hinta oli pompannut 50%. Euroissa ensimmäinen kuukausi maksoi siis vajaa 20€ ja nyt toinen melkein 30€. Eli vuosihinnaksi tulisi keskimäärin 300€. Tai oikeastaan varmaan vähemmän, koska minähän ostan sähköä etukäteen, emme ole kuluttaneet kaikkea vielä. Mutta joka tapauksessa sähkölasku on karvan ja ehkä toisenkin verran vähemmän kuin kaukolämmitetyssä kaupunkihuoneistossa Suomessa. Tosin meillä hintaa nostaa jokapäiväinen veden lämmitys suihkua ja pesuja varten. On mahdollista, että me hieman lutraamme. Tai siis minä ja pojat lutrataan, Heli ei lutraa. Uskon, että veden lämmitys vie valtaosan sähköstä täällä meidän Lilongwen kodissa. 150 litran sähkölämmitteinen varaaja, eikä varmaan ihan viimeistä huutoa.

Joka tapauksessa sähkölaskut kuulostaa paikallisia ihmisiä ajatellen niin kalliilta ettei ole ihme, että 80% malawilaisista elää ilman sähköä. Ja mihin he sitä tarvitsisivat, kun lämmityksestä ei oikeastaan tarvitse huolehtia ja ruoka tehdään tulella. Ja kynttilät valaisevat sen mihin valoa tarvitaan. Suihkuvettä ei tarvitse lämmittää, se virkistää paremmin kun se kaadetaan suoraan kanisterista, mikä on käyty kylän kaivolla täyttämässä ja suihkun jälkeen olkipatjalle savimajan pimeään nurkkaan odottamaan huomista. Metsästäjä sisälläni on oikeastaan vähän kateellinen heidän alkukantaiselle elämäntyylilleen, mutta sitten mietin heti perään lämmintä suihkua, jääkaapissa olevaa kylmää olutta ja sohvaa, josta voi katsella Netflixiä laajakuvateeveestä… Molemmissa on puolensa, mutta taidan kuitenkin kaatua helpommin sohvalle, jota ruotsalaisen huonekalujätin jalkalamppu valaisee. Vaikka vihaankin sitä ruotsalaista huonekalujättiä!

Ja näkymä riippukeinusta pihalle.

Asiointi keskustassa ei jäänyt vain sähkön ostamiseen. Olimme jo aikaisemmin puntaroineet mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja pohjoisen reissua varten ja siirtymiseen Mzuzuun, joka sijaitsee yli 300 kilometrin päässä. Parhaimmaksi vaihtoehdoksi osoittautui… tai mistäs me oikeasti olisimme sitä voineet tietää, mutta parhaimmalta se ainakin vaikutti eli siirtyminen Mzuzuun Sososon bussilla. Mistä hitosta ne keksii näitä nimiä, Sososo, Mzuzu! Sososo on bussifirma, jolla ainakin näytti olevan ihan hienot bussit. Ne lähtevät päivittäin Game-kompleksin parkkipaikalta, etelään ja pohjoiseen. Bussit olivat parkkipaikalla odottamassa tämän päivän lähtövuoroa, joten kävin kuskeilta kysymässä, että mistä voisi ostaa lippuja ja he ohjasivat minut heidän toimistolleen. Se sijaitsi Game-kompleksin takana, pienen kujan päässä sellaisessa paikassa, ettei sinne olisi voinut löytää ellei tosiaan olisi kysynyt bussikuskeilta apua, ja siltikin se oli vaikeaa.

Bussifirman oviaukolta…. Kuva otettu tosin myöhemmin, kun kävimme vaihtamassa lippuja. Ekalla kerralla en uskaltanut ottaa kameraa esille.

Toimistolle johtavan kujan reunustoilla istuskeli ukkeleita, jotka näyttivät juovan jotain. He näyttivät vanhoilta ja rähjäisiltä, mutta en voi olla varma, että he olisivat juoneet alkoholia vaikka se kävi ensimmäisenä mielessä. Ukkelit, kuja ja sen perällä näkyvä talo toivat väkisin mieleen jonkinlaisen alkoholistien asuntolan, mutta kuvitelin olevani Harry Potterin kanssa Viistokujalla. Se tuntui nyt mukavammalta. Pääsin hengissä kujan perille, jossa minua oli vastassa luotaan työntävä oviaukko, mutta sen vieressä seisova hieno Sososon mainoskangas antoi minulle rohkeutta astua oviaukosta sisään. Kynnyksen jälkeen aukeni siniseksi maalattu joskin jo puoliksi rapistunut käytävä ja Harry Potter katosi Viistokujineen viereltäni. Jäljelle jäi alkoholistien asuntola. Voin kertoa, että olen muutamassa sellaisessa työni puolesta käynyt, joten tunnelma oli sikäli tuttu. Onneksi minun ei tarvinnut kulkea käytävää pidemmälle, koska toimisto oli heti oikealla. Pieni huone, jossa yllättäen oli kaksi selvää asiointiluukkua. Toinen luukku oli tietysti pois käytöstä ja ensimmäisessä asiakas jo asioimassa, mutta pääsin kuitenkin nopeasti hänen jälkeensä.

Lippujen osto onnistui helposti. Virkailija puhui hyvää englantia ja ymmärsi myös minun englantiani. Aina ei virkailijoiden kanssa keskustelu ole ihan helppoa mutta tämä sujui hyvin. Yhden lipun hinta on 9000 kwachaa eli noin kympin euroissa. Ainoastaan penkeistä maksetaan eli jos lapsi istuu sylissä, niin ainoastaan yksi lippu riittää. Jos bussissa on tilaa, niin tietysti voi istua sitten ilmaiseksi siinä vierellä. Ajattelin, että otamme kolme penkkiä. Olevinaan säästimme yhden kympin. Niila voisi sitten olla sylissä, jos bussi olisi ihan täynnä, mitä ei oikein uskottu, koska halvempiakin kyytejä olisi tarjolla ja niitä käyttävät useimmat. Tai niin ajattelimme. Ostin paluuliput saman kaavan mukaan. Mitään tietokonettahan ei ollut, joten virkailija soitti Mzuzun toimistoon, että kollega laittaisi kolme penkkiä varatuksi meidän nimillä kyseiselle päivälle. Myös omassa toimistossaan täällä Lilongwessa virkailija etsi ruutuvihostaan oikean päivän ja laittoi varauksemme oikealle kohdalle. Jos näin oikein, niin vain yksi paikka oli varattu parin viikon päähän, joten eiköhän tilaa riitä Niilallekin. Aloin jo miettiä, että pitäisikö Noelin lippukin perua, mutta en enää kehdannut. Ja eihän se nyt kympistä voi tämä meidän reissu olla kiinni, mutta rahaan on todella alkanut suhtautumaan eri tavalla. Stanley joutuisi laittamaan oman kuukausipalkkansa ja vähän päälle, jotta voisi pelkästään matkustaa Mzuzuun bussilla perheineen. Ja jos haluaisivat takaisin, niin se olisi toinen kuukausipalkka. Ja matka vastaa reissua Helsingistä Jyväskylään. Kyllä se vähän oudolta tuntuu, ettei omassa maassaan ole varaa reissata yhtään.

Lilongwen keskustaa, eri päivänä tosin.

Nyt oli bussiliput taskussa ja kaikki muutkin varaukset tehty lomareissuamme ajatellen. Ainoastaan Mzuzusta siirtyminen Nhkata Bayhin oli auki, mutta se onnistuisi parhaiten taksilla. Itse lomareissuunhan on vielä pari viikkoa, mutta fiilis oli kertakaikkiaan hyvä ottaen viimeiset pari päivää huomioon. Matkan lisäksi viisumit ja lupa-asiatkin olivat ilmeisesti järjestyksessä, joten ei huolen häivää. Aloin hyräilemään Hakuna Matataa, ja painelin kohti kauppaa. Niin se vain on asioilla tapana järjestyä.

Kellohan ei ollut edes puolta päivää, kun hurautin tuktukilla kotiin. Oli Helin vuoro lähteä kaupungille katselemaan tuliaisia ja Noel lähti mukaan. Anna oli huoneessaan lukemassa ja/tai päiväunilla ja me jäätiin Niilan kanssa riippukeinuun. Minä kirjoittelin päiväkirjaa ja seurasin samalla kun Niila astui omaan mielikuvitusmaailmaansa. Riippukeinu toimi poliisiasemana ja sen suojista oli hyvä ampua pahiksia, jotka kotkottivat ja juoksentelivat pitkin pihaa. Välillä tuntui siltä, että Niilan kepistä lähtee oikeita panoksia, kun kanat huusivat omiaan. Uskomatonta miten kiltisti ja hienosti pojat leikkivät kumpikin silloin, kun jäävät yksin ilman veljeään. Ihan kun niiden pään päälle piirtyisi sädekehä ja selkiin kasvaisi siivet. Mutta annas olla, kun veli kohtaa veljen. Siinä veljeys tiivistyy hetkessä. Siinä ei mene seitsemää minuuttia kauempaa, kun on joku huuto tai kiukku päällä. Mutta nyt oli rauha maassa, ja minä nautin.

Kruunu Hakuna Matata-päivälle… Siis riippukeinua tarkoitan!

Loppupäivä sujui saman tutun biisin sanoituksin, Hakuna Matata, vaikka täällä ei swahilia puhutakaan. Se piti kuitenkin mielen hyvänä koko päivän ja intoutti minut surffailemaan hieman jyytuupissa. Olin nopeasti hyräilemässä toista klassikkoa, ja leijona nukkui rauhallisesti riippukeinussa. Veipä surfailuni minut välillä teini-ikäisiin muistoihin, ja moikkasin vähän ruotsalaista hammaslääkäriäkin. Poikien jalkapalloilusta tuli heti mieleeni latinalainen lantion keinuttaja, ja hänen MM-kisoja varten tehty hyväntuulinen kipale. Iltaa kohti tunnelma luonnollisesti hieman totoutui, mutta sitä ennen vielä vähän kotimaistakin.

Tuossa oli vain osa Afrikkaan liittyviä tunnettuja biisejä, mutta ainakin suomalaisittain ehkä kuuluisimpia. Niillä ei ole kuitenkaan juurikaan kuulijakuntaa täällä itse paikan päällä. Täällä soi rummut ja soittimet, joista en ole kuullutkaan. Kaupungilla, ja varsinkin tässä keskussairaalan lähellä ajaa usein kuorma-autoja, joiden lavat on täynnä ihmisiä. Ne ovat yhteiskyytejä Lilongwen ulkopuolelle kyliin ja takaisin. Vaikka lava olisi kuinka täynnä ihmisiä tahansa, sieltä kuuluu poikkeuksetta iloinen rummutus ja laulu. Se on rytmikästä ja se saa meidät todella kuuntelemaan sitä sen pienen hetken, kun kuorma-auto ajaa ohi. Siitä tulee hyvä mieli ja sitä jää miltei kaipaamaan. Meillä ei ole tietoa, ajaako siinä hautajaissaattue vai hääseurue, mutta musiikki ja laulu on aina iloista ja mukaansatempaavaa. Ja siinä ovat kaikki mukana. Surullista musiikkia ei ole täällä olemassa. Surua on jo ihan tarpeeksi, miksi musiikin pitäisi olla? Musiikki on ainoa asia, joka tuo iloa ja pitää päätä pystyssä. Meillä olisi siitä paljon opittavaa Suomessa… vai mitä sanotte tällaisista tekeleistä. Jotenkin ymmärrän nuorten angstin, mutta en minä ainakaan tule iloiselle fiilikselle tuollaisista, mutta kai minäkin sitten, vihdoin ja viimein, alan tulla vanhaksi! Joten katson ja kuuntelen mieluummin tällaista. Videon lapset eivät ole käyneet tanssikouluja. Heidän ei tarvitse, heidän elämänsä on tanssikoulu. (Ja olen pahoillani, jos ette saa linkkejä auki tai ette jostain muusta syystä näe/kuule linkkauksiani. Ne ovat kaikki biisejä jyytuupissa!)

Joku asia näiden lapsien geeneissä saa heidät niin luonnolliseksi ja rytmikkäiksi heidän liikkeissään. Sille voi härmäläinen olla ihan ansaitusti kateellinen.

Tällaisen todella hyväntuulisen päivän päätteeksi oli mukava mennä nukkumaan. Tai yritettiin ensin katsoa jotain outoa elokuvaa, mutta ei saatu siitä oikein otetta. Uni tuli helposti poikien ja Helinkin silmään, mutta rennosta fiiliksestä huolimatta minä jouduin unta hieman hakemaan. Makoilin tavallista pidempään nukahtamatta. Mutta se ei ollut ahdistavaa pyörimistä ja tuskaista väkisin nukahtamista. Aina kun suljin silmäni, rummut alkoivat nuotion vierellä kumisemaan ja vartaloni lähti liikkeelle kuin mustekala. Eihän se mitään Fred Astairea ollut mutta nautinnollista silti. Ja sitä jatkui nuotion ympärillä myöhään yöhön, aina pilkkuun saakka. Ihan niin kuin ennen vanhaan 😉

Vastaa

Close Menu