74 Usko tai älä! (28.10.)

Yön veriset taistelut väsyttivät ja venyttivät aamua myöhempään. Nousimme vasta seitsemän jälkeen tarkastelemaan taistelutannerta. Ei se nyt ihan raatteentie ollut, mutta kyllä meillä pestävää riitti. Pienestäkin sieraimesta voi tulla uskomaton sotku. Ja sen sieraimen omistaja herätti meidät myös nyt aamulla. Niilalla oli kuulemma kauhea nälkä ja hän halusi muroja. Silmäni oli ristissä ja luomet puolitiessään, kun tuijottelin ärtyneesti pientä miestä, joka kontillaan repi lakanaa pois päältäni. Ettäs hitto vie kehtaa. Ensin konttaa sängynpäätyä päin nokka edellä ja herättää koko huoneen. Siihen päälle vuodattaa verta sieraimesta siten, että sitä pitää sitten vahdata koko yö, ettei herätä missään punaisessa lammikossa. Eikä se tietysti hyvää tee pikkumiehellekään jos koko yön valuu verta nenästä. Ja kun viimein saisin hieman nukkua, niin sitten on nälkä ja pitäisi olla laittamassa muroja lautaselle. Ei siinä voi kuin katsoa hiljaa, ja laskea rauhallisesti kymmeneen.

Herra nuoriherra Niila.

Noustiin kaikki kuitenkin ylös ja katsottiin, että kello on todella jo reippaasti yli seitsemän. Olimme heränneet paljon myöhemmin kuin oikeastaan koskaan aikaisemmin. Helillä ei ole enää työharjoitteluita tai muita kouluvelvoitteita, joten rytmimme taitaa siirtyä hieman eteenpäin ihan itsestään. Myös Suomessa oli siirrytty eteenpäin, kello oli viime yönä siirretty talviaikaan, joten Suomi on nyt samassa ajassa Malawin kanssa. Silläpä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Vaikka täältä pystyisikin soittamaan Suomeen, niin se maksaa niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä, kun on whatsupitkin keksitty. Yhteydenpito lähimmäisiin ja kavereihin toimii käytännössä vain whatsupin viestien kautta eikä mitään reaaliaikaista kommunikaatiota juurikaan tarvita, joten kellollakaan ei ole väliä. Viestintä pelaa hienosti nykyään, jopa jumalan selän takana.

Mutta aamiaispöydän viestintä oli menossa surkuhupaisaan suuntaan. Herra nuoriherra Niila päätti, ettei syö kuin puolet muroista. Mitä hemmettiä, sanois Moilanen… Ensin veneentappi herättää kaikki yöllä, ja pitää kaikkia hereillä, joskaan ei sille mitään tietysti itse voinut. Mutta aamulla herättää kaikki uudestaan vain sen takia, että nimenomaan HALUAA muroja! Ja nyt sitten, kun kaikki ovat silmät sikkurallaan herännyt, niin yhtäkkiä herralle ei murot maistukaan. Katson Niilaa sanomatta mitään, ja lasken rauhallisesti taas kymmeneen. Ei niitä muroja voi suuhun väkisinkään änkeä, joten vannotettiin Niila olemaan pyytämättä yhtään mitään syötävää kunnes on lounaan aika. ”Joo, joo!”, kuului pienestä suusta pienellä niilamaisella nenä-äänellä ihan niin kuin se ymmärtäisi vannomisesta yhtään mitään. Kuului PUFF ja jäljellä oli vain pieni nopeasti haihtuva savupilvi, kun pojat olivat kadonneet jonnekin ulos. Jäimme Helin kanssa ruokapöytään kahdestaan juomaan pikakahvejamme ja katsoimme toisiamme. Molempien huokaisu muuttui hymyksi. Elämäähän tämä vain on, ehkä parhaimmillaan.

Heli on todistetusti pystynyt keräämään muutaman uv-säteen. (…liikaa?)

Aamiainen oli syöty ja tiskit tiskattu. Myös veriset lakanat oli pesty. Lattia oli luututtu. Heli on tehokas ja minä kohtalainen apuri näissä hommissa. Talo oli hyvässä kunnossa ja meillä oli vapaapäivä edessä, joten painuttiin kaikki ulos. Heli asettautui aurinkoon keräilemään uv-säteilyä ja minä kaaduin riippukeinuun rustailemaan ristisanatehtäviä. Kyllä, minulla oli ristisanatehtävävihko mukana. Se maksoi 3,90 Kannelmäen Prismassa ja on ollut enemmän kuin hintansa väärti. Koko ajan ei pysty kirjoittelemaan päiväkirjaa vaan välillä on tehtävä jotain muuta ja ristisanatehtävät on hauskaa ajanvietettä riippukeinuun. Kovin montaa sanaa en kerinnyt keksiä tällä kertaa, eikä Heli kerinnyt kovin montaa uv-sädettä keräämään, kun Niila tuli luoksemme ja sanoi ärsyttävimmällä nenä-äänellään, että ”mulla on nälkä”. Voi kilin kettu, että meinas sieppaa. En sanonut mitään, mutta kirjoitin seuraavan sanan ristikkooni niin kovaa painaen, että sama sana on nyt seuraavan sivun ristikossakin. Miten voi kolmevuotias osata ärsyttää noin paljon. Ihan kuin se tekisi tahallaan kaiken, mistä juuri varoiteltiin. Jotenkin välillä tuntuu, että Niila on mestari tällaisessa. Herra oli saanut tahtonsa tänään jo kaksi kertaa läpi, ensin herättäessään meidät muut ja sitten syömällä vain puolikkaan murolautasen. Kolmatta kertaa ei herra saa tahtoaan läpi, ja se on vissi. Niila on sitkeä kuin pihka collegehousujen pakaraosassa, mutta pidimme pintamme, ruokaa ei herunut. Heli heltyy yleensä minua nopeammin, mutta nyt olimme molemmat tiukkana loppuun asti ja lopulta Niila kyllästyi ärsyttämään meitä ja painui Noelin perään eikä nälästä ollut tietoakaan.

Anna piirtyi pellon laitaan tukka pystyssä, oli ollut Tysonin luona yötä. Me naureskeltiin Helin kanssa, mutta ei alettu sen kummemmin kiusaamaan vaan pyydettiin heti pelaamaan korttia. Saatiin hyvät pelit pelattua, ja muistaakseni minä voitin. Poikien keskinäisestä kisailusta ei sen sijaan selvinnyt voittajaa ja meno alkoi olla sellaista, että oli hyvä keksiä jotain muuta. Sunnuntaina Lilongwessa tapahtuu vielä vähemmän kuin muina päivinä, joten apinapuisto oli yksimielinen vaihtoehto. Päätettiin lähteä sinne juomaan virvokkeita ja pojat pääsisivät kiipeilemään apinoiden kanssa.

Olimme jo miltei Wild Life Centerin porteilla, kun vastaamme käveli pitkä vaalea nainen. Se on todella outo näky täälläpäin. Tai emme olleet itseasiassa kertaakaan nähneet vaaleaihoisia kävelevän missään, jos ostoskeskusten kauppoja ei lasketa lukuun. Mutta olisihan se pitänyt arvata, vastaantulija oli pitkä Eve eli niinsanotusti samaa seuruetta meidän kanssa. Pitkä Eve oli käynyt Woodlandsissa uimassa, kun pikku Eve oli jäänyt kampukselle tekemään päättötyötään. Hän oli paluumatkalla kotiin, mutta päätti tulla meidän kanssa oluelle. Tai oluen sijaan hän juo kyllä alkoholittomia virvokkeita, sillä hän kuuluu Seitsemännen päivän Adventtikirkkoon tai johonkin sellaiseen, en ole täysin perillä kaikista maailman uskonnoista. Mutta siihen nähden Eve vaikuttaa kyllä ihan normaalilta. No, täytyy heti todeta, että uskontojen arvostelu on niin arkaluonteista, että pyydän mielensäpahoittajilta heti anteeksi. Kaikki tuntemani uskovaiset ihmiset ovat mitä kilteimpiä ja mukavampia ihmisiä ja ymmärrän myös miksi he uskovat. Uskosta saa turvaa ja voimaa selviytyä arjen harmaudesta ja onhan se mukavampi ajatella, että ajasta ikuisuuteen siirtyminenkin on turvattu. Olisi kamala ajatella, että maallisen taipaleen päättyessä kaikki olisi ohi eikä millään olisi mitään merkitystä.

Jumala on hyvä kauppa????

Uskonto on suuressa roolissa myös Malawissa. 80% malawilaisista ovat kristittyjä joskin he jakautuvat eri kirkkokuntiin ilmeisen tasaisesti, myös adventisteihin kuten Eve. Erilaisia kirkkoja ja rakennuksia, joihin on kirjoitettu tekstejä jumalasta, näkyy kaikkialla. Bussimatkat alkaa rukouksilla, ”God bless you!” -siunauksia jaetaan kaikkialla, minäkin olen saanut niitä jo kymmeniä. Uskonnollisuus on kaikkialla läsnä. Se on voimavara monelle, sen avulla jaksaa luovuttamatta. Siksi uskonnot ovat käsittämättömän tärkeitä ja voimaannuttavia keksintöjä, vaikka mieli tekisikin tässä yhteydessä mainita niiden synkistä varjopuolista. Uskontojen varjolla on tehty niin paljon pahaa, ettei siitä ääneen uskalleta edes puhua. Koskee myös kristinuskoa. Mutta uskokoon ken haluaa.

Aikamme istuttua ja nautittuamme virvokkeita, kukin mieleisiään, päätimme aloittaa siirtymisen kotia kohti. Tyson, joka oli myös liittynyt seuraamme, ehdotti pientä tutustumisretkeä Kamuzu Central Hospitaliin eli Lilongwen keskussairaalaan. Hän toimii siellä opiskelujen ohessa lääkärinä, joten hän voisi kierrättää meitä siellä. Eve aloittaisi siellä harjoittelun, joten hän lähtisi mielellään katsomaan tulevaa työpaikkaansa, mutta myös me olimme kiinnostuneita näkemään eräänlaisen pääsairaalan tiloja sisältäpäin. Ulkoahan me näemme sen joka päivä. Päärakennus on iso, sininen ja ränsistynyt 3-4 kerroksinen talo, joka on Malawin mittapuussa melko iso. Alueella on myös paljon muita pienempiä rakennuksia ja klinikoita ja aina miljoona ihmistä kaikkialla.

Wild Lifestä palaamassa.

Alkoi jo hämärtää, kun pääsimme sairaalan sisälle, mutta paikasta olisi jäänyt hämärä vaikutelma keskellä kirkasta päivääkin. Käytävillä istui ihmisiä afrikkalaisiin kankaisiin kiedottuina ja useimmilla oli ruokarasioita levitelty heidän eteensä. Nsimaa eli maissiriisipalleroita sekä erilaisia lisukkeita, enimmäkseen kurpitsanlehtimössöä, mutta saattoi jollain olla vähän kananlihan näköisiä riekaleitakin. Ikkuna-aukoissa ei ollut laseja, mutta ilma oli silti tunkkainen ruuan ja ihmisten hajuista ja tuoksuista. Missä ikinä kävelimme, olimme tietysti katseiden vangitsemia ja saattoi jonkun kipeän vointi jopa helpottua, kun ihmeekseen näki meidän seurueen synkän sairaalan käytävillä.

Tämä osasto oli kiinni. Vai olikohan se suljettu…

Kyseessä oli Malawin johtavia sairaaloita, mutta vaikutelma oli suoraan sanottuna ankea ja enemmänkin vankilanomainen, vaikka vartijoita ei näkynytkään. Mutta oli siellä myös viitteitä kehityksestä. Siellä oli ensimmäinen hissi, jonka olemme Malawissa nähneet. En tosin haluaisi sillä matkustaa, varsinkaan potilaana. Karmea ajatus jäädä sinne jumiin sairaana, kun ilma on kuin saunassa eikä taida Otiksen huoltomiehet ihan nopeasti tulla paikalle vaikka kuinka painaisi paniikissa hälytysnappia. Tyson sanoikin, että se on useimmiten rikki.

Lasten osasto.

Kävimme useilla osastoilla, jotka luonnollisesti muistuttivat toisiaan. Ihmisiä oli paljon ja oli vaikea huomata ketkä oikeastaan oli potilaita ja ketkä omaisia. Ja ne ketkä ei mahtunut osastoille, odottivat sitten sairaalan muilla käytävillä, olivat sairaita tai ei. Palovammaosastolla mieleen jäi seinälle teipattu paperi, jossa luki englanniksi 6 tärkeää ohjetta. Otin siitä kuvankin, mutta suomennan ohjeet tähän, jotta myös mammat ja papat ymmärtävät sen koomisuuden:

1. Palovamma on kivulias. 2. Se sattuu ihan helvetisti. 3. Palovamma on ihmiskokemuksen häiriötilanne. 4. Palovammauhri kokee kivuliaan kokemuksen ja se pahenee siteitä vaihdettaessa. 5. Palovamman hoito aiheuttaa usein lisää kipua ja tunteellista ahdistusta. 6. Palovamma on tuskaa sille, joka sen kokee ja ahdistavaa myös hoitajille.

Näiden ”ohjeiden” alla oli vielä teksti: Tämän vuoksi muista, että joku päivä myös sinä voit kokea palovamman! Ööööhh…. minusta tuo lappu oli koominen, mutta sen tarkoitus oli kai kertoa omaisille ja vierailijoille, että palovamma sattuu helvetisti. Jos sitä ei joku tiedä! Että siksi siellä saattaa kuulua esimerkiksi huutoja tai muuta poikkeuksellista eikä hoitajat esimerkiksi pahoinpitele potilasta. Omaisia on jatkuvasti mukana ja he varmasti puuttuvat hoitoon muutenkin, saati sitten jos potilas huutaa kivusta. Muuta syytä en oikein keksi sille, että toitotetaan itsestäänselvää asiaa keskellä käytävän seinää. Valitettavasti tehokas kipulääkitys tai nukutus ei kuuluu tavallisiin hoitomuotoihin täällä. Mikäli potilaat ovat tehohoidettavia, heidät pitää siirtää esimerkiksi Etelä-Afrikan puolelle, missä lääketiede onkin sitten jo ihan maailman huippua. Mutta Malawissa ei kannata sairastua vakavasti.

Ambulanssi, hienoimmasta päästä ehdottomasti.

Sairaalaan tutustuminen oli kierolla tavalla hieno kokemus. On oikeasti sääli, että tällaisia sairaaloita on edes olemassa, mutta samaan aikaan se on paljon enemmän kuin ei mitään. Ja paikallisethan ovat sairaalastaan ylpeitä. Sille on annettava oma arvonsa. Mutta me jätimme sen arvon sinne sairaalaan ja siirryimme omalle pihalle tien toiselle puolelle. Aurinko oli jo karannut pitkälle länteen ja me talsimme peltomme läpi miltei pilkkopimeässä. Matka oli onneksi vain kivenheiton verran eikä villikoiria näkynyt missään. Eve oli irtautunut joukostamme asuntolan suuntaan ja Annakin tuli vain hakemaan tavaroitaan, joten me jäimme perheenä omaan rauhaamme, kolmeksi päiväksi. Anna lähtisi huomenna ensimmäistä kertaa Lilongwen ulkopuolelle Malawijärvelle sen meidän ensimmäisen Monkey Bayn reissun jälkeen. Hän ja Tyson saisivat ilmaisen kyydin Tysonin ystävältä, joten se kannatti käyttää hyödyksi, vaikka Anna joutuisikin lintsaamaan pari päivää harjoittelustaan. Me emme olisi Helin kanssa pystyneet olemaan melkein kahta kuukautta käymättä missään. Olimme ihan kypsiä Lilongwen pölyiseen ja kuivaan arkeen, vaikka olimme sentään käyneet jo pariinkin kertaan Malawijärvellä ja kerran safarillakin. Nytkin jaksoimme päivästä toiseen vain sen vuoksi, että reissumme pohjoiseen lähestyi.

Lämminvesivaraajaa ei keritty laittamaan päälle, koska tulimme kotiin sen verran myöhään. Mutta kuuman päivän päätteeksi viileä suihku tuntui vain hyvälle. Siitä oli hyvä pujahtaa hyttysverkkojen alle, puhtaisiin, vastapestyihin lakanoihin. Sanoin Niilalle, että tänä yönä ei saa kontata nekku edellä sängynpäätyyn, onko selvä! Niila vastasi hennolla nenä-äänellään ”ei, ei” eikä tainnut ymmärtää, että sanoin asian ihan leikilläni. Silitin pojan valkoista ja sileää tukkaa, ja toivotin hyvää yötä. En tiedä kuka meistä nukahti ensimmäiseksi ja kuka viimeiseksi, mutta minä lähdin nopeasti omaan unimaailmaani. Olin nähnyt surkeutta sille päivälle ihan tarpeeksi, joten päätin uneksia tulevasta reissustamme Malawijärvelle ja sen paratiisisaarelle. Makailin lepolassissa höyrylaiva Ilalan kannella ja siemailin maailman vanhinta alkoholijuomaa. Aurinko paistoi lämpimästi ja palmusaaren ääriviivat piirtyivät jo horisontissa. Siihen oli helppo nukahtaa.

Vastaa

Close Menu