75 Ruokamyrkytys nro 7 (29.10.)

Yö sujui tällä kertaa ilman verta. Pojat ja minä olimme nukkuneet jopa ihan hyvin, mutta Heli oli joutunut käymään aamuyöstä tiheämmin vessassa löysän vatsan vuoksi. Hän kertoi hyvän huomenen jälkeen, että vääkylöistä ei ollut kuulemma tietoakaan. No ajattelinkin, että olisihan se tylsää, jos yö olisi sujunut täysin ilman ongelmia. Sitähän unohtaa elävänsä, jos ei heti aamulla puhuta verestä tai ripulista. Olin itse jo unohtanut, miltä vatsatauti tuntuu, vaikka muutama viikko sitten olin kymmenen päivän aikana istunut pöntöllä enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Mutta sen muistin, että tällaisessa tilanteessa kannattaa säästää omat kaasupurkaukset ihan pöntölle saakka.

Helin vessareissut tihenivät ja vointi esti liikkumasta muualle kuin vessaan tai sänkyyn, ja aamiaista ei voinut edes ajatella. Me sen sijaan voimme poikien kanssa normaalisti eikä mitään vatsavaivoja ilmennyt. Ihmettelimme tietysti, mistä Helin vatsatauti mahtaa johtua. Ensimmäisenä tulee mieleen aina malaria varsinkin, kun Heli oli lievästi myös kuumeinen. Malaria on nyt kuivalla kaudella epätodennäköinen ja vaarallisena muutenkin harvinainen, mutta se on aina mahdollinen. On mahdoton estää hyttysiä pistämästä varsinkin, kun eilenkin liikuimme hämärän aikaan ulkona ja sairaala-alueella. En usko, että kyseessä on malaria, mutta asiaan on pakko suhtautua vakavasti. Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin ruokamyrkytys. Heli söi eilen tutun kana-annoksen, mutta poikkeuksellisesti hän söi sen itse kokonaan. Yleensä minä tai pojat syö osan, mutta eilen kaikille riitti oma annoksensa. Ajankohta, taudinkuva ja kaikki muukin sopisi ruokamyrkytykseen täydellisesti. Mutta ei auta kuin seurata tilannetta.

Takapihan pahikset.

Lähdettiin Noelin kanssa käymään kaupassa siltä varalta, että tässä nyt itsekin sitten aletaan voimaan huonosti. Meidän vointi oli tosiaan ihan normaali, mutta äkkiähän se voi muuttua, joten haetaan vähän juotavaa ja syötävää lisää. On ikävää, että Heli voi huonosti ja todella toivon, että se on vain ruokamyrkytys. Silloin vain tuntuu, että kuolee muttei kuole oikeasti. Ja päästään Stanleylle vierailulle, päästään tulevalle lomareissulle ja ei tarvitse hakeutua mihinkään sairaalaan. Eilisen tutustumisreissun jälkeen ei haluta sinne yhtään, ei potilaana eikä omaisena. Ja jos se on ruokamyrkytys, niin pojat ja minäkin mahdollisesti säästymme.

Ajatukset olivat ehkä huolestuneita ja ne saattoivat hermostuttaa alitajuntaisesti enemmän kuin uskoin, mutta kauppareissu oli joka tapauksessa kaikkea muuta kuin rento. Alkaa hiljalleen todella ärsyttää, ettei kaupasta aina saa sitä mitä lähtee hakemaan. Eri kaupoissa käynti ei ole ongelma esimerkiksi Italian pikkukaupungeissa, joissa voi leivän hakea toisaalta ja leikkeleet toisaalta. Siinä on välissä ihan kivakin tehdä pieni kävely, koska kukaan ei tuijottele sinua. Kukaan ei edes noteeraa sinua. Mutta täällä liikkumiseen liittyy jatkuvaa tuijottelua ja vaikka luulisi, että kahdessa kuukaudessa siihen tottuu, niin ei siihen totu. Varsinkin, kun on hermo hieman kireällä, tekisi mieli huutaa, että ”V%&”¤KO KYYLÄÄTTE?”. Ehkä hieman ikävästi ja kärjistetysti sanottu, koska eihän se ole heidän vikansa, että me olemme tulleet heidän maahansa, joka on vielä täydellinen kehitysmaa. Mutta kaikkien viisumiongelmien ja köyhyyteen liittyvien epäkohtien jälkeen jopa harmiton tuijottelu on alkanut olla raskasta. Ja varsinkin nyt, kun en ensimmäisestä kaupasta löytänyt kesäkurpitsaa, sämpylöitä enkä kahvia. Toiseen kauppaan ei ole pitkä matka, vaikka 300 silmäparia tekeekin sen hieman pidemmäksi, mutta kun sieltäkään ei löydy sämpylöitä ja hyväksi havaittu kahvikin oli loppu, niin kyllä meinasin sanoa, että haistakoon paska koko Malawi.

Tuktukin kyydistä otettu.

Lopulta löysin jonkinlaisen korvaavan kahvin, ja tuktukissa olin jo ihan rauhallinen. Olin sitä tietysti kaupassakin päällepäin, mutta ajatukset pyörivät sisällä kuin tornado. Nyt tornado oli laantunut trombiksi… tai se on huono termi, kun puhutaan aivoista, mutta olin laskenut kymmeneen ja todennut itselleni, että tätähän me lähdettiin tänne hakemaan. Kontrastia Suomen mahtaviin ja ihaniin oloihin. Kontrastia on nyt saatu ihan lapiolla päin naamaa, joten minunhan pitäisi olla tyytyväinen. Eikä asiani edes ole mitenkään huonosti, kunhan Heli saadaan terveeksi. Kiukuttelen kahvista ja viattomien ihmisten tuijotuksista, vaikka niillä tuijottajilla ei ole varaa edes siihen kahviin, hyvä jos edes tietävät mitä se on. Ja olimme vieläpä menossa heidän kotiinsa parin päivän päästä. Pyysin heiltä mielessäni anteeksi, ja olin loppumatkan hiljaa, jopa ajatuksissani.

Helin vointi ei ollut ainakaan mennyt paremmaksi, oli käynyt oksentamassakin, joten annoimme hänen nukkua ja siirryimme poikien kanssa ulos. Minä kaaduin, minnekäs muualle kuin riippukeinuun ja valmistauduin kuuntelemaan minkälaiseen mielikuvitusmaailmaan pojat menisivät tällä kertaa. Samanlaiseen menivät kuin niin monesti ennenkin, rosvoja ja poliiseja ja bläk panttereita. Se on ihan hauskaa seurattavaa ensimmäiseen riitaan asti. Ja tällä kertaa se tuli nopeammin kuin tavallisesti, ja jostain hemmetin kepin palasesta. 41-vuotiaana vielä jotenkin jaksoin näitä keppiongelmia, mutta 42-vuotiaana ne turhauttaa minua näköjään selvästi enemmän. Noel on myös ollut selvästi hankalampi kitisijä viime päivät. Joka asiasta sanomassa vastaan ja ärsyttämässä Niilaa, joka ylläri ylläri ei myöskään anna veljelleen periksi. Heti kun Heli on kotona, niin tilanne on kaoottisempi. Heli on myös huomannut samaa. Jos minä olen poissa, pojat käyttäytyvät hyvin, tai suhteellisen hyvin, mutta kun me olemme Helin kanssa molemmat kotona, niin piru on irti. Äskenkin, hankalalla kauppareissulla Noel oli kuin enkeli, mutta kotona siivet muuttui hiilihangoiksi. No ehkä vähän liioitellusti sanottu, mutta totta toinen puoli. Sinkkosella olisi ongelmaan varmaan joku teoriakin, mutta ei edes kiinnosta nyt. En halua kasvattaa minkään kirjan mukaan, ei viikingeilläkään mitään kirjoja ollut. Kunhan noi keppiriidat loppuu ennen yläastetta, tai viimeistään lukiossa. Päivä kerrallaan, ihan rauhassa.

Näitä kuvia ei saisi kuulemma ottaa… Mutta miksi?

Keppiriitaa seurasi minä olen nopeampi juoksemaan -riita ja sitä seurasi minun heinäsirkka on isompi kuin sinun -riita. Siinä vaiheessa oli otettava kumpaakin poikaa korvasta ja sanottava, että nyt loppuu tämä pelleily. Helin vointi oli parin buranan jälkeen aavistuksen parempi, joten uskalsimme jättää hänet nukkumaan ja me lähdettiin hakemaan Sanasta vettä. Emme olisi tarvinneet vettä, mutta pieni kävelyretki saa heinäsirkat ja kepit pois mielestä, ainakin vähäksi aikaa. Ja siellä on se pikku leikkipuisto, johon pojat pääsee hetkeksi mittailemaan itseään vaikka keinumisen muodossa. Vaihtelu virkistää, ja pojat tosiaan käyttäytyivät taas kuin… no ei sentään, ei heistä enkeleitä saa, mutta mukavia pikkupoikia kuitenkin. Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että ensimmäistä kertaa puistossa oli joitakin muitakin. Puistoon juoksi pari Noelin ikäistä lasta, jotka olivat tällä kertaa ihan Sanan asiakkaiden lapsia, joten vartija ei ajanut heitä pois. Pojat olivat hiljaa ja keskittyivät katselemaan enemmän kuin itse kiipeilemään. Lapset olivat mustia, mutta hienosti pukeutuneita eivätkä rääsyläisiä kuten lapset täällä yleensä. Mustaihoisuus tai eri ihon väri ylipäänsä ei ole meidän pojille oikeastaan mikään juttu, he ovat täysin tottuneita näihin asioihin jo omalta kotipihalta ja päiväkodista saakka. Mutta se oli ensimmäinen kerta täällä, kun joku leikkii heidän kanssa samassa kiipeilylinnassa ja se oli hieman outoa. Vieraat olivat tosin vähän villejäkin, juoksivat ja huusivat paljon enemmän kuin meidän pojat oikeastaan koskaan. Joskus minusta tuntuu, että taidan vaatia pojiltani vähän liikaa, ainakin kun kuuntelin näitä vieraita sankareita. Toinen heistä taisi olla vielä likinäköinenkin, kun laski rikkinäisestä liukumäestä ja toinen jalka upposi liukumäen ”sisään”. Kaveria ei sattunut, mutta hän jäi siihen niin pahasti kiinni, että minun piti nostaa hänet sieltä pois. Sanoin vitsillä, suomeksi, että pitäisiköhän hommata silmälasit, koska mäki on siinä kunnossa, että jopa meidän ”KYLLÄ MINÄ PYSTYN”-Niila tajuaa, ettei siinä ole pystynyt laskemaan kahteen kuukauteen. Suomessa sellaisesta liukumäestä olisi vastuunkantaja joutunut linnaan. Ylivarovaisuus ja ylisuojelevaisuus, samoin kuin vastuun siirtely on ikävä ja lisääntyvä piirre suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta ei tämä toinen ääripääkään, missä millään ei ole mitään väliä, ole kovin hyvä ratkaisu.

Niin, mitä tuosta nyt sitten sanoisi?

Kauppareissulla oli hyvä vaikutus poikiin. He leikkivät kotipihalle päästyään aavistuksen sopuisammissa merkeissä ja iltaa kohti Helikin oli paremmassa voinnissa. Pystyimme jopa pelaamaan muutaman korttipelinkin. Olutta tai viiniä Heli ei halunnut, mistä päättelin, ettei Heli ihan terve vielä ole. Mutta ainakin pysyy pystyssä eikä tarvitse käydä vessassa jatkuvasti, joten voiton puolella ollaan. Ruokamyrkytys siis mitä ilmeisemmin. Se olisi ruokamyrkytys nro 7. Molemmilla pojilla ja Helillä on ollut kaikilla kaksi vatsatautia ja minulla kerran. Kahden kuukauden sisään. Welcome to Africa.

Stanley oli myös iloinen, kun näki madame Helin ulkona. Olin kertonut Stanleylle aamulla Helin pahoinvoinnista ja hän oli heti huolestunut, että pääsemmekö vierailulle. Hän odotti sitä varmasti yhtä paljon kuin mekin. Hän kertoi myös, että hänen vaimonsa oli melkein hermoromahduksen partaalla vierailun johdosta. Hän ei osaa kunnolla englantia, joten hän on Stanley tulkkauksen varassa. Lisäksi hän on kuulemma kauhuissaan, että mitä he voivat meille tarjota? Stanley tietää, että me käymme kalliissa ruokakaupoissa ja heillä puolestaan on varaa vain maapähkinöihin ja perunoihin. He eivät voisi mitenkään kilpailla sen kanssa, mitä syömme nyt päivittäin. Lohduttelin Stanleytä, että meille on niin suuri kunnia tulla pelkästään vierailulle, että kaikki tarjoilu on vain plussaa. Heidän ei tarvitse huolehtia sellaisesta lainkaan, me ymmärrämme hyvin koko tilanteen ja sitäpaitsi, tuoreet paahdetut maapähkinät ovat meille harvinaista herkkua. Hän helpottui ainakin hieman ja lupasi välittää terveiset vaimolleen. Oli hauska huomata, että kulttuurieroista huolimatta, keräilijät ovat samanlaisia stressaajia aina kun tulee vieraita. Heli murahti minulle, mutta tietää sen itsekin todeksi.

Ihan oikeesti, meidän pihalla oli Lucyn kanoja kymmenittäin. Niitä olisi oikeasti pitänyt välillä vähän potkia ihan oikeastikin.

Siinä vielä korttia pelaillessa ja illan jo hiljalleen hämärtyessä, auto ajoi portista sisään naapurin pihalle. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Naapurimme Lucy tuli usein erilaisilla kyydeillä kotiin juuri hämärän pintaan. Hän ei noussut heti autosta vaan jäi pitkäksi aikaa juttelemaan autoon naispuolisen kuljettajansa kanssa. Siinäkään ei ollut mitään poikkeavaa, mutta kun pojat jossain vaiheessa juoksivat auton takaa ja Lucyn talon puolelle jahdaten kanoja, kuten niin monena iltana muutoinkin, yhtäkkiä kuului autosta karmea rääkäisy, NOOOOUUUU!! Pojilta jäi askel kesken, ja varmasti sydämen iskukin, ja he palasivat meidän luoksemme rauhallisesti kävellen tuijotellen säikähtäneenä autoon päin. Mekin olimme pompanneet pystyyn ja ihmettelimme, että miksi Lucy oli huutanut. Olin ollut kuulevinani, että hän olisi sanonut huutonsa perään, että kanoja ei saa potkia. Yritin kysellä pojilta, mitä tapahtui, mutta he eivät oikein osanneet sanoa muuta kuin, että ajoivat kanoja kanalaan kuten melkein joka ilta muutenkin. Ei niitä tarvitse ajaa häkkiin, ne menevät sinne kukon perässä illan hämärtyessä muutenkin, mutta pojat usein vähän auttavat asiassa. Kysyin, että potkaisiko jompikumpi kanoja, koska niin ei saa tehdä, vaikka välillä tuntuu, että niitä on niin paljon, ettei voi olla potkimatta. Mutta kumpikaan ei ainakaan tunnustanut potkaiseensa, eikä se oikein tuntunut mahdolliseltakaan. Vaikka pojat ovat melko vikkeliä, niin kanat ovat kyllä vielä vikkelämpiä.

Lucy jäi autoonsa juttelemaan enkä halunnut mennä häiritsemään, joten päätin kysyä asiasta myöhemmin. Lucy on kieltämättä ollut viime viikot todella etäinen ja outo. Oikeastaaan hän muuttui heti sen auton lainauksen jälkeen vaikka silloin hän tuntui niin pyyteettömän avuliaalta ja ystävälliseltä. Hänhän kuuluu selvästi parempiosaisiin täällä Malawissa, ja koko muu hänen korkeakoulutettu perheensähän asuukin Britteinsaarilla. Olisikohan hän vähän tympääntynyt, kun olemme niin hyvää pataa vartijoiden ja paikallisten köyhien kanssa. Lucy oli muutama päivä sitten tullut Heliä ja Annaa vastaan koulun lähellä, mutta ei ollut tervehtinyt vaan oli vain sanonut, että ”näin teidät tänään jo aikaisemmin!”. Lisäksi olemme pari kertaa nähneet Lucyn kiivastuneen Stanleyllekin jostain mitättömästä asiasta eikä hän todellakaan jakele heille Fantoja tai mitään muutakaan kuten me. Stanley on myös kertonut, että madame Lucy on hieman arvaamaton toisinaan. Siinä on helppo olla samaa mieltä. Outoa käytöstä oli tänäänkin ja veikkaan, ettemme saa todellista syytä koskaan selville, mutta tuon huudon otan kyllä seuraavan kerran puheeksi, kun pihalla törmäämme. Melkein harmittaa, että vietiin hänelle se lahjakortti kauneussalonkiin. Se olisi pitänyt ostaa vihanhallintakurssille.

Tyson oli mukana, kun Anna haki jotain tavaroita. Kerroin heille Lucyn huudosta ja he olivat yhtä ihmeissään, että mikä sitä naista vaivaa. Olimme joskus puhuneet Tysonin kanssa, että voitaisiin Lucylta pyytää yhtä kanaa pyydystettäväksi ja Tyson voisi valmistaa siitä illallisen tansanialaiseen tapaan ihan alusta loppuun saakka, kuin masai-soturit konsanaan. Mutta naureskeltiin, että nyt ei ehkä ole paras hetki kysyä Lucylta sellaista. Lucy oli vieläkin autossa, kun Anna ja Tyson häipyivät illan hämärään ja me jäimme keskenämme.

Kananpotkijat meidän roskalaatikolla.

Heli oli selvästi paremmassa voinnissa ja voimme huoahtaa helpotuksesta. Sekin helpotti, ettei huomennakaan ole tarvetta mennä minnekään, jos haluamme levätä. Vasta torstaina mentäisiin Stanleylle vierailulle ja nyt sekin näyttäisi onnistuvan ihan hyvin. Mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koskaan ei tiedä mitä yö tuo tullessaan. Ja sitä me mentiin lakanoihin odottamaan heti pesujen ja iltapalojen jälkeen. Kaikilla oli raukea olo ja tilanteeseen sopi Ocean 13 Annan tietokoneelta katsottuna. Hieno elokuva sekin vaikka minä yksin sen loppuun katsoinkin. Laitoin silmäni kiinni ja siirryin kasinojen yltäkylläisestä maailmasta tämänhetkiseen todellisuuteen ja Stanleyn vaimon asemaan. On mielenkiintoista nähdä kuinka hän suhtautuu meihin. Stanley on päässyt käymään maan rajojen ulkopuolellakin kerran, mutta hänen vaimonsa on paahtanut maapähkinöitä ja leiponut kakkuja henkensä pitimikseen samalla pienellä seudulla koko ikänsä. Hän ei osaa englantia, mutta onkohan hän koskaan edes tavannut ”länsimaalaista” ihmistä kasvotusten? Voin vain kuvitella hänen jännityksensä. Vaikka ei hänellä ole siihen pienintäkään syytä. Minä olen paahtanut maapähkinöitä kaksi kertaa ja Stanley on nähnyt, etten ole kummallakaan kerralla suoriutunut kovin hyvin. Hänen vaimonsa on paahtanut kymmeniä ellei satoja tuhansia pähkinöitä. Ei hänellä voi olla paineita sen suhteen, hänhän on ammattilainen.

Vastaa

Close Menu