77 Toivossa on hyvä elää (31.10.)

En muista tästä aamusta oikeastaan muuta kun, että kukaan ei voinut huonosti. En tiedä voiko kukaan varsinaisesti hyvinkään, mutta ainakaan kukaan ei voinut huonosti ja silloin ollaan aina voiton puolella. Kirjoitan näitä tekstejä päiväkirjaan aina seuraavana tai sitä seuraavana päivänä ja kaikkia tapahtumia ei tule aina heti kirjoittaessa mieleen. Vielä vähemmän muistan yksityiskohtia nyt, kun kirjoitan näitä melkein vuotta myöhemmin sähköiseen muotoon. Mutta tämä päivä oli päivä ennen kuin olimme menossa Stanleyn luokse vierailulle ja meidän suunnitelma oli mennä tänään ostoksille. Rauhallisten aamutoimien jälkeen otimme suunnan kohti Sana-markettia.

Sana on edelleen muslimien, tai ainakin arabien hallussa oleva ostoskeskus. Alkoholia sieltä ei saa, mutta kaikkea muuta sitten saakin ja melko edullisesti. Palataan Stanleyn tuliaisiin tarkemmin huomisen tekstissä paikan päällä, mutta noin 20€ kulutettiin ja sanoisin, että melko kattava ja järkevä kassillinen saatiin aikaiseksi. Pojatkin sai tikkaripussin, jossa oli varmaan 50 tikkaria. Ei tainnut kahta euroa maksaa se pussillinen, joten hintataso on kohdillaan.

Matkalla Sanaan, tai jos tarkkoja ollaan, niin Sanasta… Mutta kauppamatka kuitenkin.

Me jäimme poikien kanssa vielä hetkeksi puistoon ja Heli lähti kävelemään kohti keskustaa. Hänen oli tarkoitus tavata Anna, jonka matka pohjoiseen olikin peruuntunut vaikka häntä ei ollut Kanalassa eli talollamme näkynytkään. Hän oli viettänyt aikaansa Tysonin luona, jonka luona oli nyt rauhallista. Tysonin koulun henkilökunta oli nyt puolestaan lakossa, ja asuntolalta olivat melkein kaikki opiskelijat lähteneet koteihinsa, koska lakko kestäisi ilmeisesti paljon pidempään kuin mitä Helin ja Annan koulun lakko kesti. Niinpä Annalla ja Tysonilla oli tyhjä campus käytettävissään, joten mikäs siinä. Annan harjoittelut toki jatkuivat, mutta tänään hän kuitenkin olisi lopettamassa päivän aikaisemmin ja he menisivät yhdessä jälleen sinne kangaskujille. Heli oli jo saanut kaikki tilauksensa eilen, mutta Annalla oli vielä saatavia ompelimosta. Sinne on kuitenkin hieman kolkko mennä yksin, joten Heli lupautui mukaan.

Me leikimme puistikossa hetken ja päätimme sitten mennä tuktukilla kotiin. Yleensä kävelemme, koska matka on noin 2 kilometriä ja se tuntuu turhalta mennä mopolla vaikka hyväosaiset tietysti menevät kaikki lyhyetkin matkat motorisoiduilla ajoneuvoilla. Matkan varrella on kuitenkin eräs työmaa, jossa on 200 työntekijää kantamassa ja muuraamassa tiiliä. Heillä kaikilla on vinossa oleva kypärä päässä ja likaiset housut jalassa. Ylävartalo on ilman paitaa ja jalat ilman kenkiä. Olemme nähneet heitä muutamia kertoja, kun olemme Sanalle kävelleet, sehän on juuri matkan varrella. Tähän asti he ovat huudelleet ja näytelleet peukkua, onneksi vain peukkua, ja olen tulkinnut heidän käytöksensä ihan viattomaksi raksajätkien pelleilyksi. Tai ainakaan en ole noteerannut sitä sen kummemin, ollaan vain poikien kanssa näytelty peukkua takaisin. Mutta tänään muutama heistä juoksi meidän vierellemme ja pyysi huonolla englannilla rahaa ruokaa varten. Se oli jotenkin röyhkeää ja vastenmielistä vaikka olikin varmasti ihan vilpitöntä. Meidän oli pakko kieltäytyä kohteliaasti auttamasta ja oli helppo vedota käteisen puuttumiseen. Auttaminen ei ole helppoa. Jos olisimme antaneet heille almuja, kymmennet tuijottelijat olisivat sen nähneet ja vielä useammat kuulleet. Sana kiertää tällaisista asioista ja pian olet tunnettu muustakin kuin ihonväristä ja kahdesta pienestä poikasesta. Jos haluamme liikkua rauhassa kaduilla, niin rahan antaminen tule kyseeseen.

Sanan pihalla puistossa. Itse marketti on taustalla vähän piilossa.

Raksamiesten yllättävä iholle käyminen oli minusta huono merkki, enkä todellakaan halunnut nyt kävellä ruokakassillisten kanssa samaa reittiä takaisin. Sitäpaitsi raksamiehet on raksamiehiä, rotevia ja pelottavia eikä varmastikaan kaikista puhtaimpia pulmusia, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Oli järkevämpää tai ainakin itselle mukavampaa mennä tuktukilla piilossa katseilta. Ettei vaan joudu väkisin auttamaan. En usko, että olisi syntynyt mitään ongelmia, mutta en halunnut myöskään ottaa riskiä. Ja myöskin sen takia, ettei tule liian tutuksi tuntemattomien kanssa.

Jos eilen oli pinna kireällä poikien käytöksen vuoksi, niin tänään oli sitten taas parempi päivä. Sellaiset päivät ovat äärimmäisen tärkeitä ja ne nollaavat oikeastaan kaiken negatiivisen ja saavat vain hymyilemään ja olemaan lapsista onnellinen. Pesin rauhassa saavillisen pyykkiä, ja levittelin ne ulos kuivumaan. Olin hiestä märkä ja totesin jälleen, että nyrkkipyykkääminen käy hyvästä treenistä. Ja samalla totesin, että ikävöin pyykkikonetta. Mutta rehkimisen jälkeen olin ansainnut lepohetken riippukeinussa ja sen myös sain. Pojilla oli jokin mahtava leikki meneillään kun eivät häirinneet minua lainkaan ja sain kirjoitella päiväkirjaakin hyvän tovin.

Syötiin välillä jotain eilisiä tähteitä ja jatkettiin oleskelua ulkosalla. Helillä ja Annalla oli mennyt jo kauemmin, kun olin alunperin itse ajatellut, mutta kukas minun ajatuksiani kysyy, kun naiset lähtevät kangaskaupoille. Vaikka tiesin, että shoppailussa saattaa vierähtää, oli kangaskujat sellainen paikka, että hieman ehkä jopa huolestuin. Varsinkin, kun itse eilen näin, minkälainen sokkelo ja minkälaisia ihmisiä siellä saattaa pyöriä. Kun he sitten lopulta saapuivat, ja Heli kertoi, että hänen laukkua oli yritetty varastaa, minun oli helppo todeta, ettei huolestumiseni ollut aivan aiheeton. Turvallisuuden kanssa ei ole ollut mitään ongelmia Malawissa, yhtään ainoata oikeasti uhkaavaa tilannetta ei ole sattunut ihmisten kanssa. Malawilaiset eivät tule iholle muutoin kuin jonoissa ja kauppakujilla, mutta silloinkin vasta, kun on itse antanut sille mahdollisuuden. Tavallisesti he vain tuijottelevat rauhassa ja mitään sanomatta. Rikkinäisiä liukumäkiä, hurjastelevia autoja, kuoppia jalkakäytävällä, outoja sähköjohtoja ja sen sellaisia turvallisuusepäkohtia on pilvinpimein, mutta ihmisten kanssa, saati rikollisten ihmisten kanssa ei ole ollut ongelmia. Ainoastaan area 1, jossa linja-autoasema ja juuri tuo kangasmarketti sijaitsee, siellä näkyy hunsvotteja, jotka ovat vähintään kännissä. Huumeisiin en oikein usko, heillä ei ole varaa, mutta mistäs sen tietää. Ja nyt sitten ensimmäisen kerran, juurikin tuolla alueella, oli Helin olkakassi yritetty varastaa. Heli oli alkanut huutamaan ja repi kassin takaisin, niin kuin viikinkiemäntä tekee, ja onneksi myös silminnäkijät puuttuivat tilanteeseen. He olivat sanoneet vihaisesti hunsvotille jotain ja ryökäle oli paennut paikalta ilman saalista. Se oli hänen onnensa, sillä Heli olisi muuten pistänyt sitä retkua nekkuun. Se oli kuitenkin osoitus, ja muistutus, että olemme kaupungissa, jossa on miljoona ihmistä ja lähiympäristössä pari miljoonaa lisää. Väkisinkin siihen joukkoon mahtuu myös hunsvotteja! Emme edelleenkään ala pelkäämään, mutta se oli hyvä muistutus. Ja mikä tärkeintä, Helille ei sattunut mitään.

Ollako vai eikö olla, pohtii hunsvotin kukistaja.

Päivä oli taas kuuma kuten yleensäkin, mutta mehän jäimme aurinkoon pelailemaan korttia, mitä paikallisten täytyy ihmetellä suuresti. He hakeutuvat aina varjoon ja me aurinkoon. Stanleykin on sitä naureskellut, mutta olen kertonut, että olemme puolet vuodesta pimeässä, joten otamme aurinkoa nyt varastoon. Jälleen kerran kuulin sanan ”seriously”, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, että talvi olisi jossain pimeää aikaa. Ja siinä kun varastoimme nurmikolla aurinkoa, Stanley sattuikin polkua pitkin paikalle, hän oli käynyt koulun alueella. Hän tervehti kyllä, mutta käveli kuitenkin kainosti kohti vartijakoppiaan. Hihkaisin hänelle, että minulla on asiaa huomisesta. Hän vastasi, että ”just a second, boss” ja käveli talomme taakse. Vähän ihmettelin, mutta ajattelin, että ehkä hän meni pissille tai muulle asialle kunnes hän ilmestyi talon toiselta puolelta siten, että jäi varjoon istumaan. Varjo ei ollut se syy vaan Heli. Nyt hänellä oli näköyhteys minuun, mutta madame Heli jäi hänelle katveeseen. Madame Heli oli bikineissään, jotka ovat länsimaisittain täysin siveelliset, mutta Stanley taisi kokea sen toisin, joko itsensä tai Helin puolesta. Meitä asia vain huvitti, mutta en reagoinut siihen mitenkään vaan aloimme juttelemaan huomisesta kyytikuviosta.

Stanley oli todella otettu ja innoissaan, että saa meidät vieraikseen. Hän oli yhtä innoissaan kuin hänen vaimonsa hermostunut, ja sitä hän naureskeli. Hänellä oli itsellä helpompaa, sillä hän tunsi meidät. Vierailumme oli kuitenkin hänen vaimolleenkin suuri kunnianosoitus ja merkki siitä, että hänen miehensä Stanley on tehnyt jotain oikein. Näin Stanley itse kertoi, ja minun oli se helppo uskoa. Tuollaisilla asioilla on täällä varmasti paljon suurempi merkitys kuin ehkä meillä kotipuolessa, missä kaikkea pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Olin iloinen, että pääsemme hänen vieraakseen, se tulee olemaan sellainen kokemus, mihin ei ihan heti ole mahdollisuutta uudestaan. Mutta Stanley oli kovasti huolissaan, miten me järjestämme kyydin. Sanoin, että helpoin olisi, jos Stanley voi tulla hakemaan meidät tuktukilla, me kyllä maksamme kaikki kyydit. Ja se sopi Stanleylle, joten asia oli sovittu. Stanley tulee hakemaan meidät kello yhdeksän huomenaamulla.

Pojat sai tikkarit palkkioksi hyvästä päivästä.

Anna osallistui korttipeliin ja pelasimme siinä ihan auringonlaskuun saakka, jolloin Tyson tuli hakemaan Annan itselleen. Pojat olivat leikkineet pihalla kuin enkelit, joten päivä oli mennyt tänään paljon nopeammin kuin eilen. Mahtavaa kun on myös tällaisia hyviä ja oikeastaan täysin ogelmattomia päiviä olemassa, vaikka Heliä nyt vähän yritettiinkin ryöstää päivällä. Eikä ongelmia ilmaantunut myöhemmin illallakaan. Pisut ja pesut ja iltasadut, kaikki sujuivat kuin rasvattu ja pian olimme pimeässä makuuhuoneessamme tuulettimen rauhallisen hurinan hypnotisoimia. Silmäni olivat kiinni, mutta kuinka ollakaan, uni ei ottanut tullakseen kuten tavallisesti. Luulen, että huominen aavistuksen jännitti minua vaikka sitä odotinkin, tai sitten juuri siksi. Helin ryöstöyritys ja raksaukkeleiden iholle käyminen olivat saaneet minut valpastumaan. Olimme menossa köyhältä alueelta todella köyhälle alueelle, joka kuitenkin kuuluu ”suurkaupungin” vaikutuspiiriin niin hyvine kuin huonoine piirteineen. Kuinka meihin siellä suhtaudutaan? En osaa epäillä Stanleytä mutta osaisiko Stanley epäillä omiaan, jos vierailuun liittyisi jotain riskiä? Minä ja monimutkaiset ajatukseni… Mitä hittoa, jos jotain on käydäkseen, se käy, ja sillä siisti! Toivotaan, että käy hyvin. Toivossa on hyvä elää, sanoi bilharzia-mato.

Vastaa

Close Menu