78 Pintaa syvemmällä (1.11.)

Kuukausi oli vaihtunut kolmannen ja viimeisen kerran ennen kotiinpaluuta. Viimeiset neljä viikkoa alkoi samankaltaisella aamulla kuin suurin osa tähän mennessäkin. Kello oli seitsemän ja ulkona oli aurinkoista ja lämmintä. Jos minulle jotain jää ikävä Malawista, se on aurinko ja lämpimät, rauhalliset aamut.

Muurahaisia ei sen sijaan jää ikävä, ja ne näyttelivät pääosaa tässä rauhallisessa aamussa. Pojille ostettu tikkaripussi oli vallattu. Toistakymmentä pientä mustaa muurahaista juoksenteli pussin sisällä. Pussi oli jätetty samaiselle hyllylle leipien kanssa, joka on siis metallista tehty ohutjalkainen hyllykkö, johon ei ole muurahaisilla pääsyä muutoin kun niiden jalkojen kautta. Muurahaisethan ovat nerokkaita valloittajia, se on huomattu jo monta kertaa, mutta tuo hyllykkö on jätetty rauhaan. Ne eivät ole löytäneet reittiä leivillemme, eikä niissä ollut muurahaisia nytkään, joten miten hemmetissä niitä oli siellä pussissa? Tyhjensin pussin tikkareista ja muurahaisista, ja vaikka ihmettelin, miten ne ovat pussiin päässeet, luulin tilanteen olevan kuitenkin ohi, joten laitoin tikkarit takaisin. Mutta ei, pussissa oli pian taas kymmeniä muurahaisia. Otin yhden tikkarin ja katsoin sen onttoon tikkuun, ja siellähän niitä oli. Saatoin naputella 10 muurahaista yhdestä tikkarista pois, ja kun halkaisin tikkarin, niin niitä oli tarttunut toiset 10 tikkarin ytimen tahmeisiin koloihin. Ja kun tikkareita oli kymmeniä, niin siinä meni hetki, kun naputtelin niiden ontot tikut tyhjiksi. Pojat olivat jo eilen muutaman tikkarin syönyt, ja ilmeisesti pari murkkua siinä samalla. Se tuskin on vaarallista, mutta päätettiin silti antaa tikkarit Stanleylle. He ovat tottuneita muurahaisiin. Samoja tikkareita myydään kadulla lakanoiden päältä ilman mitään pusseja, joten niissä täytyy olla myös muurahaisia, jos kaupasta ostetussa suljetussa pussissakin on!

Stanleyn naapurustossa.

Aamiainen oli syöty ja tikkarit ja muut tuliaiset oli pakattu kauniiseen Chipikun muovikassiin, jonka tiesin myös käyttökelpoiseksi tavaraksi. Heillä löytyy kestäville muovikasseille monenlaista käyttöä. Olimme sopineet Stanleyn kanssa, että hän tulee hakemaan meidät kello 9, mutta vaikka aurinko on noussut ja laskenut ajallaan jo miljoonia vuosia, se ei tarkoita, että afrikkalaiset olisivat ajallaan. Eikä heidän tarvitsekaan, mutta kerkesimme silti huolestua, kun hän oli yli puoli tuntia myöhässä. Stanley oli saapuessaan pahoillaan, mutta hänellä oli hyvä syy. Tuktuk on paljon kalliimpi kulkuväline, joten hän oli tullut alkumatkan pikkubussilla, ja nehän lähtevät vasta, kun bussi tulee täyteen. Ja nyt se bussi tuli täyteen puoli tuntia myöhemmin kuin mitä Stanley oli ajatellut. Ymmärsimme toki tilanteen eikä meillä ollut lainkaan kiire minnekään, joten hyppäsimme sovussa takaisin tuktukin kyytiin koko konkka ronkka. Matkamme kohti todellista Malawia oli alkanut.

Edelleen Stanleyn asuinseutua.

Tuktuk oli pian alueella, jossa emme olleet ennen käyneet. Olimme menossa area 23:lle. Sovimme, että menemme tuktukilla perille asti vaikka se onkin hieman kalliimpaa. Tie kääntyi useampaan otteeseen ja hiljalleen tipuin kärryiltä vaikka vanhana taksikuskina olin tottunut seuraamaan reittiä. Tätä reittiä en olisi enää osannut takaisin. Maisema muuttui jotenkin, mutta sitä on vaikea kuvailla. Muureja ei näkynyt kuten joillakin hienommilla alueilla, olkiaitoja sen sijaan oli enemmän. Talot olivat matalia kuten muuallakin ja tehty varmaankin tiilistä, joskin useimmat oli vuorattu ilmeisesti savella tai muulla ruskeanharmaalla laastilla. Sinänsä taloissa ja näkymässä ei ollut mitään uutta, tunnelma oli yhtä köyhä kuin muuallakin, mutta tiet kulkivat miten sattuu ja epäsymmetrisesti toisin kuin keskustassa, jossa sitten kuitenkin taitaa olla jokin järjestys. Ihmisiä oli ihan yhtä paljon kuin muuallakin, joskin puku- ja jakkuihmiset puuttuivat. Matka oli selvästi pisin tuktuk-matka, mitä olimme kulkeneet, arviolta jotain 5-10 kilometriä. Arviointi ei ollut helppoa, koska käännöksiä oli niin paljon ja näkymät veivät välillä ajantajun. Lopulta tie oli niin töyssyinen ja kuoppainen, ettei sitä oikein voinut kutsua edes tieksi, ja kun viimeiset pari sataa metriä ajettiin jyrkähköön alamäkeen, niin ihmettelen edelleen, miten se tuktuk pääsi sieltä takaisin.

Stanley keskusteli kuskin kanssa vielä hinnasta ja vaistosin kuskin eleistä, että etukäteen sovittu 2000 kwachaa ei oikein miellyttänyt. Matka oli tosiaan ollut paljon pidempi kuin aikaisemmat matkamme, ja sillä perusteella tämä matka olisi voinut maksaa miltei tuplahinnan. Kaiken lisäksi viimeinen etappi ei ollut edes järkevää ajaa tuktukilla, joten en oikeastaan ihmettele kuskin reaktiota. En tiennyt mitä Stanley oli sopinut, mutta annoin kuskille vielä 500 lisää, jonka jälkeen tuktuk lähti kiltisti tuksuttelemaan tiehensä. Kolme euroa ei ollut mielestäni ihan mahdottoman paljon koko matkasta. Olimme kaikki tyytyväisiä.

Malawilainen rivitalo.

Ihan kotipihalle emme vielä päässeet vaan hyppelimme vielä muutaman ojan ylin ja kuljettiin vieri vieressä röhnöttävien tiilimörskien välistä kunnes yhtäkkiä olimme pienellä pihalla, joka oli parimetrisistä oljista tehdyn aidan suojaama. Itse piha oli ison olohuoneen kokoinen mutta siitä tuli ahdas vaikutelma, koska siellä seisoi vanhojen puhelinkoppien kokoisia tiilipytinkejä. Siinä vaiheessa vain ihmettelin, mitä ne voisivat olla? Pihapiiri koostui kahdesta erillisestä talosta ja olisikohan niissä asunut 4 tai viisi perhettä, joista siis yksi oli Stanleyn perhe. Seurasimme Stanleytä toisen talon karulle sivustalle, siellä oli oviaukon eteen kyhätty tiilistä jonkinlaiset portaat, jotka johdattivat meidät tavallisen malawilaisen perheen kotiin. Nuo portaat olivat yhtä vaatimattomat kuin niitä käyttävät ihmiset.

Stanley ja hänen vaimonsa. Helillä on heidän puolivuotias sylissä, vanhemman tyttären vilahtaessa äitinsä oikealle puolelle.

Nousimme portaat ylös ja astuimme pieneen hämärään huoneeseen. Alle kymmenen neliön huoneessa oli yksi ikkuna, jonka sisään päästämä valo paljasti kuin häpeillen tuon huoneen karun olemuksen. Sähköstä oli turha puhua siinä korttelissa. Lattia oli tyypillistä sileää sementtiä, joka oli peitetty räsymatoilla. Stanley opasti meidät istumaan kunniapaikalle sohvalle, jonka päälle oli laskostettu jonkinlainen kangas, todennäköisesti peittämään sohvan alkuperäisen koinsyömän kuosin ja siihen puhjenneet reiät. Stanley ja hänen vaimonsa istuivat lattialle vaikka ikkunan alla näytti olevan muutama eri paria oleva tuolikin. En kiinnittänyt siihen huomiota silloin, mutta jälkeenpäin ajattelin sen johtuvan jonkinlaisesta kunnioituksesta tai alemmuuden osoittamisesta. Sellaisilla asioilla on näillä seuduilla suurempi merkitys kuin osaamme arvata. Paikalliset heimopäällikötkin istuvat aina korkeammalla kuin tavalliset kyläläiset. Seinillä pisti ensimmäisenä silmään kaksi kalenteria, toinen vuodelta 2016 ja toinen vuodelta 2018. Niiden merkitys jäi arvoitukseksi, koska mitään kuvaa niissä ei ollut. Sen sijaan muutama Jeesuksen kuva oli seinällä myös, ja täytyy myöntää, että niistä huokui jonkinlaista voimaa tuohon synkkään huoneeseen. Melkein yhtä paljon kylmää seinää piristi iso kartonki, jossa oli numeroita, englanninkielisiä sanoja ja piirrettyjä kuvia. Sen avulla lapsille opetetaan kouluun liittyviä asioita silloin kun raha ei riitä koulumaksuihin. Koulu maksetaan kuukausittain ja aina siihen ei vain ole varaa. Stanleyn viisivuotias osaa jo kartongin asiat, mutta nyt se odottaa seinällä puolivuotiaan siskon kasvamista. Viimeisellä seinällä roikkui katosta asti raskaat kankaat, joiden takana oli nukkumatilat lattialla. Samoin sohvan vieressä roikkuva kangas peitti suuaukon ”keittiöön”. Näihin paikkoihin meillä ei ollut pääsyä, ne kuuluivat heidän intimiteettisuojan piiriin. Suoraan sanottuna, en ehkä olisi halunnut niitä nähdäkään.

Stanleyn tytär vasemmalla ja hänen koulukaverinsa. Viisivuotiaat aloittavat koulun jos vanhemmilla riittää rahaa. Käsitykseni mukaan se vastaa jonkinlaista meidän esikoulua?

Stanleyn vaimo vaikutti isommalta kuin Stanley itse, joten melkein kysyin, että joutuuko Stanley oikeasti treenaamaan armeijaa vai vaimoaan varten? Onneksi nielaisin vitsini, koska eihän minulla ole käsitystä heidän suhtautumisestaan vaikka asiat vaikuttivat olevan ihan hyvin. Vaimo, jonka hankala nimi olisi pitänyt kirjoittaa heti muistiin, jotta olisi ollut mahdollista kirjoittaa se päiväkirjaan, oli iloisen oloinen mutta ujonpuoleinen, ymmärrettävästi. Hän puhui meille kyllä englantia, mutta Stanley tulkkasi hänelle mitä me sanoimme. Ilmeisesti meidän aksenttimme on hänelle hankalampi ymmärtää. Hän piti nuorimmaista tyttöään sylissään ja kolme muuta lasta istui kiltistä hänen vieressään, hänen esikoisellaan oli kaksi kaveria katsomassa kummallisia vieraita. Ruskeat tai miltei mustat suuret silmät tuijottelivat meitä hiljaa paikallaan ja vaikka olin niin kyllästynyt tuijotteluun kaupungilla, tämä tuijottelu sai ainoastaan hyvälle mielelle. Ja sitäpaitsi, meidän pojat tuijottelivat takaisin ihan samalla tavalla. Kaksi täysin erilaista maailmaa olivat kohdanneet.

Mistäköhän Helin kolmas vauvakuume sai alkunsa???

Meillä oli kassillinen tuliaisia ja päätimme aloittaa niiden jakamisen heti. Olimme pyrkineet ostamaan asioita, joiden uskoimme olevan tarpeellisia ja helpottavan arkea, mutta joihin heillä ei ole varaa kuin korkeintaan harvoin. Otin kassista ensimmäisen pakkauksen käteeni. Se oli paketti astianpesusieniä, joissa on toinen puoli hieman karkeampi. Olimme itse käyttäneet niitä, koska jostain syystä tiskiharjoja ei ole täälläpäin maailmaa, mutta olimme havainneet nämä ihan käyttökelpoiseksi. Stanley otti pakkauksen ja herkistyi. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen reaktioon. Yksi paketti astianpesusieniä! Stanley kertoi tippa linssissä, että he pesevät tavallisesti astiat maissijauhon kuljetukseen tarkoitetun säkin palasella, koska se on tarpeeksi karkeaa. Stanleyn vaimo pyyhki kyyneleitä hänen vieressään ja minä jouduin nieleskelmään miettien samalla, että miten selviydyn tästä joulupukkitehtävästä, jos astianpesusienet aiheuttaa tällaisen reaktion. Meillä oli vielä 100 kpl paracetamol-tabletteja, saippuaa, vauvalle vaseliinia, keksejä, 2 kg riisiä, 1 kg pastaa ja spaghettia, 1 kg linssejä, tikkareita, värikyniä ja lehtiöitä, penaali, jossa harppi ja viivottimia, maitojauhetta pariksi kuukaudeksi, lelupalikoita vauvalle ja kangasta vaimolle. Stanley ei saanut sanaa suusta, niin liikuttunut hän oli. Tuliaiset oli maksanut meille 23000 kwachaa eli noin 30 euroa, mutta heille arvoa on vaikeampi mitata. Heidän päiväbudjetti on noin 1000 kwachaa, joten he pystyvät kyllä ostamaan jonkun näistä tuotteista joskus, jos kykenevät säästämään. Mutta nyt he saavat kaiken kerralla ja kykenevät säästämään omia rahojaan johonkin muuhun.

Olohuoneessa.

Koko tuliaisten jakohetki oli tunteikkaampaa kuin olisin ikinä pystynyt uskomaan. Neljä aikuista pidättelee itkua ihan tavallisten asioiden äärellä. Tunnelma oli kovin ristiriitainen, ainakin meidän osalta. Toisaalta tilaisuus oli kaunis ja herkkä, toisaalta aivan absurdi ja uskomaton, melkeinpä naurettava. Miten voi muovikassillinen tehdä jotkut niin vilpittömän onnellisiksi. Ja minä pöllö olin vielä miettinyt, että onkohan ihan tyhmää viedä astianpesusieniä tuliaiseksi. Jos veisin sellaisen kassillisen Suomessa ystävilleni, saisin vain hämmentyneen kiitoksen ja se kassi varmaan jäisi eteisen oven pieleen ja sitten mentäisiin katsomaan vastarakennettua takapihan terassia ja avattaisiin pienpanimo-oluet ennen kuin hypättäisiin paljuun. Nyt itkin, kun annoin riisipussin enkä saanut sanottua mitään… Edes Top Gunissa en itkenyt yhtä paljon, kun Maverick menetti Goosen, ja se oli sentään surullinen asia. Eihän näitä kahta maailmaa tietystikään voi verrata, mutta sehän tästä niin absurdia tekeekin. Mutta sen voin sanoa, että ihmisten pitäisi itkeä ilosta paljon enemmän!

Niilan metsästäjän vietti sai vallan. Pakene kilipukki!

Stanleyn vaimo siirtyi ulos valmistamaan meille lounasta. Me suhtauduimme asiaan hieman skeptisesti, mutta olisi ollut loukkaus kieltäytyä. Stanleyn vaimo nappasi portaiden vierestä ruuanlaittoa varten tehdyn peltiämpärin, joka toimi grillinä ja jonkinlaisena uuninakin. Hiilet aseteltiin keskiosaan, sen päälle voi laittaa kattilan tai pannun ja hiiliosan alapuolella oli vielä tila, johon voi laittaa jotain ikäänkuin uuniin, tai niin ainakin itse tekisin. Nerokas vekotin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Stanleyn vaimo sytytteli hiiliä ja me siirryimme Stanleyn kanssa katsomaan tiluksia, takapihan terassia, josta palju kyllä puuttui.

Stanleyn vaimo aloittaa lounaan valmistuksen.

Pihan puhelinkopin kokoiset tiilihökötykset, joita oli kolme kappaletta, saivat selityksensä. Isoin niistä oli keittokatos. Sadekausina voi vettä tulla taukoamatta pitkiäkin aikoja ja taloissa ei välttämättä hään vuoksi ole turvallista tehdä ruokaa hiilloksilla. En tiedä, tiesivätkö he häästä mitään, mutta oletan, että he ovat nämä asiat kantapään kautta oppineet vuosisatojen ellei tuhansien saatossa. Itse keittokatos oli yhtä vaatimaton kuin kaikki muukin, se oli vain tiilistä tehty koppi, jonka kattona oli jonkinlainen pressu. Toinen melkein samankokoinen koppi oli sitten suihku. Ainoa ero keittokatokseen oli lattiaan koverrettu ura, joka johti pesuvedet kopin taakse seinässä olevasta reiästä. Suihku toimii siten, että Stanley käy parin sadan metrin päässä kylän vesipisteellä hakemassa kanisterilla vettä ja kaataa sen sitten suihkukopissa päälleen. Ainoa juokseva vesi koko korttelistossa on keskitetty vesipiste, josta saa pientä maksua vastaan kanistereilla vettä. Nyt ymmärrän, miksi heillä ei ole paljua.

Stanleyn palju. Eli siis suihkukoppi.

Kolmas koppi oli vessa. Sen suojassa oli lattiassa jalkapallon kokoinen reikä ja Stanley sanoi sen olevan yli kolme metriä syvä kuoppa. Mitään vessapapereita ei näkynyt enkä oikeastaan halunnutkaan tietää miten he pyllynsä pyyhkivät. Enemmän mietin sitä, että miten tuollainen kuoppa tehdään… Stanley kertoi, että he tiputtavat jätöksien päälle jotain valkoista jauhetta ja otaksuin sen kalkiksi, kuten joskus suomalaisissakin puuceissä. Mikäli haju käy kuvottavaksi, he kaatavat vielä kiehuvaa vettä perään, se kuulemma auttaa. Ja kun kuoppa joskus täyttyy, se tukitaan ja parin metrin päähän kaivetaan uusi. Katsoin kuoppaa hetken ja kuvittelin itseni siihen vatsataudissa… Meinasin oksentaa, joten annoin vessan ovena toimivan pressun valahtaa sulkemaan tuon kammottavan kopin.

Jätekuopan äärellä.

Kopit loppuivat pihalta mutta vielä löytyi yksi iso kuoppa. Se oli samanlainen kuin meidänkin pihalla kanalassa ja se oli jätekuoppa. Stanley oli sen kuulemma juuri tyhjentänyt, se kuuluu hänen hommiinsa vuokralaisena. Kun ihmettelin, että minne hän on sen tyhjentänyt, hän kertoi, että jätteet levitellään talon vieressä kulkeville ojan tapaisille uomille. Niitä uomia käytetään kulkuväylinä mutta sadekaudella ne huuhtelevat jätteet pois jonnekin, minne lie se uoma sitten johtaa, usein jokeen. Talot rakennetaan ilmeisesti mielellään siksi rinteisiin, jotta erityisesti sadekausilla voidaan käyttää luonnon omia viemäreitä. Ajatus kuulostaa länsimaisesta kaupunkilaisesta karmealta, mutta heidän jätteensä ovat pitkälti luonnon tuotteita, erilaisia kuoria ja ruokaan liittyviä orgaanisia aineksia. Heillä ei ole juurikaan varaa tuotteisiin, jotka pakataan muoveihin, joten jätteet maatuvat tai ne poltetaan. Toisaalta, kun ihmisiä on miljoonia, niin kyllä mukaan mahtuu varmasti maatumattomia ja myrkyllisiäkin aineita, yhä enemmän. Mekin annoimme nyt tuliaisina muoveihin käärittyjä tikkareita. Stanley muuten nauroi kippurassa, kun kerroin muurahaisista… Muurahaisiahan on kaikkialla, mitä sitten? Ehkä jopa vähän nolostuin, että edes mainitsin koko muurahaiset. Eihän viikingitkään ole muurahaisista moksiskaan.

Ojasta matka on vain ylöspäin.

Pihalta siirryimme juuri niihin uomiin, mistä mainitsin. Niitä pitkin lähdimme katselemaan aluetta yleisemmin. Olimme pian eräänlaisella torilla, jossa naiset olivat asetelleet tomaatteja ja muita vihanneksia ja hedelmiä esille myytäväksi. Hyvin tyypillinen ja hieno näky kaikkialla, ja Heli olisi halunnut ottaa heistä kuvan. Stanley kysyi heiltä siihen lupaa, mutta yllättäen he kieltäytyivät. Jos Heli olisi vain ottanut kuvan, he olisivat tuskin sanoneet yhtään mitään. Tätähän tapahtuu varmasti todella paljon ympäri maailmaa, kuvia vain otetaan sen kummemmin miettimättä ja kysymättä. Se laittoi meidätkin ajattelemaan asiaa heidän kantiltaan. En tiedä naisten todellista syytä kieltäytymiselle, mutta tottakai me sitä kunnioitimme. Se on heidän elämäänsä, miksi se kuuluisi muille?

Keskellä kylänraittia oli erilaisia luonnontuotteita kuivumassa.

Käveltyämme tovin talot harvenivat ja päädyimme jonkinlaiselle kukkulalle. Olimme selvästi Lilongwen jonkilaisella laidalla, sillä horisonttiin katsoessa taloja oli selvästi vähemmän kuin muuta maastoa. Siinä kävellessämme hissukseen meitä seurasi varmaan 10 eri ikäistä lasta. Ei aavistustakaan keitä he olivat ja pienin taapertaja oli varmaan 2 vuotias, mutta silti tuli sujuvasti meidän mukana vaikka olimme aika kaukanakin jo lähtöpaikasta. Isommat lapset pitivät kaiketi pienimmistä huolta, mutta olimme silti Helin kanssa hieman ihmeissämme, kuinka vapaasti lapset liikkuvat. Niila juoksenteli myös muiden muassa ja välillä niin kauas, että minun oli pakko huutaa kovaäänisesti muutama kieltosanakin. Ja sitten kun vauvaviikinki tuli puheäänietäisyydelle, niin vastaväitteitähän sieltä tuli vastaan, ”kyllä minä osaan” ja muuta kiukuttelua! Stanleyn ei tarvinnut kuin sanoa nätillä äänellä muutama sana, ja koko lapsikatras kuunteli hiljaa ja käyttäytyi nätisti. Ei meidän pojatkaan huonosti käyttäytynyt, mutta jotenkin Stanleyn sana tehosi paremmin kuin minun. Noel alkoi kuitenkin kuumuudesta väsähtämään ja palasimme Stanleyn pihalle kun vesipullokin oli jäänyt reppuun Stanleyn sohvalle.

Me and my friend Stanley, keskellä kuuminta Malawia.

Stanleyn vaimo oli kattanut meille jo pöydän eli lattian. Paahdettuja maapähkinöitä, perunalohkoja, suolaa ja iso vesiastia sekä muutama tyhjä kippo. Maapähkinät olivat niin täydellisen tasaisesti paahdettuja, etten ihmetellyt enää lainkaan Stanleyn koomista reaktiota, kun hänelle joskus näytin omia paahdoksiani. Stanleyn vaimo oli ammattilainen omassa sarjassaan ja minä olin puulaakijoukkuen vaihtopelaaja, jolla oli vielä kipsi kädessä.

Juhlalounas koko kattauksessaan.

En ollut varma kuinka etiketti toimii malawilaisessa asunnossa, joten Stanley näytti mallia. Ensin pestiin vesiastiassa kädet, sitten otettiin kippoon pähkinöitä ja perunoita sekä ripaus suolaa päälle. Se oli vaatimattomin lounas, mitä olen varmasti koskaan saanut, mutta sen arvokkuutta ei pysty silti mittaamaan. Kaiken lisäksi se oli aivan mahtavan makuista ja Noelkin tuli paremmalle tuulelle hieman sitä syötyään. Syötyämme Stanley kysyi, jos ottaisimme vielä jälkiruuaksi eräänlaista afrikkalaista velliä. Se ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, joten Heli kieltäytyi kohteliaasti ensimmäisenä. Minä olen kovin kiltti, joten sanoin, että mikä ettei, vaikka kuulin sisälläni äänen, joka huusi kurkku suorana: ”EEEIIIIIIIII, MUISTA 10 PÄIVÄN RIPULI!”. Stanley häipyi verhon taakse, enkä tiedä mitä siellä tapahtui, mutta hetken päästä edessäni oli kuppi, jossa oli kaurapuuron väristä juoksevaa velliä. Siihen lisättiin sokeria ja sitten vain ääntä kohti. Koostumus oli rakeinen, kuin puolukkapuuroa, johon olisi lisätty liikaa maitoa ja sekoitettu täysin juoksevaksi. Mausta en oikein osaa sanoa mitään. Join sitä hiljalleen ja yritin pitää mielestäni poissa sen dokumentin, jossa joku afrikkalainen heimo teki olutta pureskelemalla viljamössöä ja sylkäisemällä sen takaisin isoon ruukkuun, jossa se sitten käytettiin olueksi. Stanley kertoi, että se on hyväksi vatsalle. En ollut ihan varma, mitä hän sillä tarkoitti, mutta halusin uskoa niin. Kunhan siinä ei vain ollut kampylobakteereita tai muita öttiäisiä. Lopulta join kupin tyhjäksi, ja Helikin maistoi siemauksen. Stanley kysyi vielä, että haluaisinko ehkä pullollisen velliä mukaan. Siitä minun oli kohteliaasti kieltäydyttävä kertomalla, että minun on ensin kuunneltava vatsaani. Stanley nauroi ja ymmärsi huoleni. Olemme puhuneet siitä, että vieraalla alueella on ensin totuteltava vieraisiin ruokiin.

Stanleyn viisivuotias tytär. Seuraava Vogue-kasvo?

Vierailumme oli saatu päätökseen ja aloimme suunnittelemaan kotiinlähtöä. Stanley oli sopinut tuktuk-kuskin kanssa, että hän soittaa kun tarvitsemme kyydin takaisin. Mutta kun Stanley sitten soitti, kuski kertoi olevansa niin kaukana, ettei kerkiä heti meitä hakemaan. Minulla kävi mielessä, ettei kuski vain halunnut tulla hankalaan paikkaan koskaan enää, mutta eipä sillä ollut väliä, sillä jonkun kyydin me nyt tarvitsimme. Stanleyllä oli selvä suunnitelma valmiina ja me tartuimme siihen. Lähdimme kipuamaan kaatopaikkauomaa ylöspäin kohti pyörätaksiasemaa. Stanleyn vaimo antoi puolivuotiaan tyttärensä jonkun isomman lapsen syliin ja he lähtivät kaikki muut saattavat meitä. Minä katsoin Heliä ja ihmettelimme molemmat katseillamme, että aika huoletonta lastenhoitoa täällä Malawissa, mutta mitä ilmeisemmin se toimii.

Niila hyppäsi Stanleyn syliin ja eikun menoks!

Kipusimme rinnettä muutaman sata metriä ja saavuimme jonkinlaiselle tielle. Ja juuri siinä kohdassa, mistä nousimme tielle, oli useampi polkupyörätaksi vapaana odottamassa. Pyörät olivat siististi rivissä ja kun Stanley sanoi omalla kielellään jotain, niin ihmisvilinästä oli heti kolme reipasta kuskia valmiina meitä kuskaamaan. Hyvästelimme ja kiitimme Stanleyn vaimon, joka jäi lapsikatraan kanssa vilkuttelemaan meille muille. Stanley otti Niilan kyytiin, Heli otti Noelin kyytiin ja minä painavimpana istuin yksin pyörän pakkarille. Pyörätaksien takapakkarille on hitsattu kädensijat ja jaloille tapit siten, että siinä on yllättävän mukava istua ja katsella maisemia, kun polkija tekee hiki hatussa töitä. Tai ainakin minun kuski teki, sillä hävisimme ensimmäisen puolen minuutin aikana muiden näkyvistä. Kuski piti ihan kaameaa vauhtia. En tiedä kumpi minua jännitti enemmän, olla kyydissä vai se, että olin hukannut perheeni. Voin vain toivoa, että Stanley oli kertonut oikean osoitteen myös minun kuskilleni.

Tulihan Heli ja Noelkin lopulta…

Matka kesti vain muutamia minuutteja ja sitten kuski pysähtyi. Hän sanoi minulle jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt sanaakaan. Stanley oli maksanut jo lähtiessä, joten kuski hävisi kai etsimään uusia asiakkaita ja minä jäin kuin nalli kalliolle jonnekin eikä hajuakaan muista. Näin tien toisella puolella muutaman pikkubussin, joten luultavasti olin oikeassa paikassa, sillä niihin meillä oli tarkoitus astua seuraavalla etapilla. Muutaman minuutin päästä tuli Stanley Niilan kanssa ja lopulta myös Heli ja Noel. Helin kuskin pyörästä oli lähtenyt matkalla ketjut, joten he hävisivät tämän kisan reippaasti. Emme voineet kuin nauraa Helin kanssa, että olipas kokemus taas varsinkin, kun pojat olivat ihan ihmeissään, että mitäs täällä oikein tapahtuu.

Linja-autossa on tunnelmaa…

Seuraavaksi oli sitten vuorossa valkoiset pikkubussit, joita näkyy kaduilla ja teillä jatkuvasti, mutta olimme jo luulleet, että ne jäävät meiltä lasten takia kokematta. Stanley tuli tällekin kyydille mukaan, koska hän halusi varmistaa, että pääsemme turvallisesti perille. Se kävi meille enemmän kuin hyvin, koska hän osasi systeemin ja kielen. Astuimme tyhjään Hiacen ikkunoituun takakonttiin, jossa oli takana kolme penkkiriviä ja edessä vielä yksi. Odottelimme, että se hiljalleen täyttyi, jolloin siellä oli neljä aikuista joka rivillä ja lisäksi 4 lasta syleissä. Eli jos joku on ihmetellyt, että kuinka monta ihmistä mahtuu pieneen Hiaceen, niin vastaus on 20. Kuuma, ahdas ja haiseva. Niillä sanoilla voin kuvailla tunnelmaa tällä toisella etapilla ja jos olimme joskus meinannut matkustaa noin pidemmän matkan, niin ei enää, piste.

Näkymää area 23:lta.

Pikkubussi-matka kesti ehkä kymmenen minuuttia, jolloin pääsimme jo niin sanotusti ihmisten ilmoille ja vuorossa oli tuktuk. Se oli jo tuttua meille, mutta Stanley halusi silti tulla vielä mukaan. Koko matka Stanleyn kotoa taisi viedä miltei tunnin ja se maksoi vain 2200 kwachaa vaikka luulin, että joutuisimme maksamaan 2000 joka etapista, koska meitä oli sentään viisi. Mutta kun meillä oli paikallinen mukana puhumassa, niin maksoimme vain minimihinnat. Annoin vielä tonnin Stanleylle, että hän pääsee kotiinsa. Se oli vähintäänkin kohtuullista siitä hyvästä, että hän saattoi meidät kotiin saakka.

Jäimme Helin kanssa istumaan kuistille katsomaan kuvia reissulta. Koko vierailu oli enemmän kuin mitä olisimme voineet toivoa ja ehdoton kohokohta koko tähänastisella Malawin matkallamme. Olimme todella tyytyväisiä, että olimme saaneet mahdollisuuden nähdä aivan tavallista malawilaista elämää, sen kaikessa köyhyydessään, mutta myös kaikessa onnellisuudessaan siitä huolimatta. Olimme tyytyväisiä, sillä olimme oppineet, että meillä on vielä paljon opittavaa.

Vauvaviikinki huolehti paikallisten lasten viihdyttämisestä.

Päivää ja ohjelmaa oli vielä jäljellä vaikka poikien vuoksi olisimme kyllä voineet jäädä kotiinkin. Pikku Eve oli järjestänyt illalle pienet juhlat Wild Life Centerin apinapuistoon, koska ruotsalainen vaihto-oppilas Iman oli palaamassa ensi viikolla takaisin kotiinsa. Kävimme juomassa siellä muutamat drinksut ja syötiinkin hieman, mutta poikien kanssa meinasi mennä hermot. He olivat varmasti väsyneitä Stanleyn vierailun jäljiltä, joten heidän touhunsa meni levottomaksi juoksenteluksi. Ja koska oli hämärää, he eivät enää uskaltaneet mennä puiston puolellekaan ja pois meidän silmistämme. Meidän oli siten helppoa tehdä kotiinlähtöpäätös ehkä aiemmin kuin olimme ajatelleet. Anna ja Tyson päättivät lähteä samalla, ja tällä kerralla he tarjosivat meille kyydin. Tyson oli nimittäin saanut juuri ajokortin ja he olivat suunnitelleet matkaa eteläiseen Malawiin, joten he olivat vuokranneet auton. Minä olin kyydistä mielissäni enkä ajatellutkaan, että manuaalivaihteinen auto saattaa olla juuri ajokortin saaneelle Tysonille hieman outo. Tajusimme sen kaikki kun auto lähti liikkeelle. Matka pilkkopimeässä Lilongwessa ei ollut kovin pitkä eikä siinä ollut edes montaa risteystä, mutta se oli sitäkin jännittävämpi. Hyppäsimme KCN:n portilla pois kyydistä ja he jatkoivat matkaansa Tysonin luokse. Nappasin Niilan harteille ja lähdimme kävelemään pellon reunaa kotitalollemme. Oli aivan hiljaista kun Niila kysyi, että kuka sitä auto ajoi? Sanoin, että Tyson. Niila tuumasi siihen, että ”se ei kyllä osannut ajaa mutta ainakin sillä oli auto!”. Me nauroimme Helin kanssa kippurassa koko loppumatkan. Jos kolmevuotias tajuaa tuollaisen asian, niin sitten Tysonilla taitaa olla vielä harjoittelemista manuaalivaihteiston kanssa. Onnea vaan heidän reissuunsa.

Pojat nukahtivat pesujen jälkeen kolmessa sekunnissa, mutta me jäimme Helin kanssa vielä kuistille istumaan iltaa. Juttelimme hienosta päivästä ja sen aikana koetuista mielenkiintoisista tapahtumista, Stanleystä ja hänen vaimostaan, lapsista, köyhyydestä jossa he elävät, onnellisuudesta. Päivä oli ollut pitkä mutta ikimuistoinen ja ainutlaatuinen. Kiitos, Stanley!

Vastaa

Close Menu