79 Kloori, kloori, halleluja! (2.11.)

Aamu oli jälleen lämmin, mikä on ehkä typerää jankkaamista, sillä olemme Afrikassa. Täällä on ollut lämmin miljoona vuotta. Mutta tänään olisimme toivoneet, että aurinko olisi porottanut pilvettömältä taivaalta kuten eilen. Silloin pystymme ottamaan kaiken irti hotellien kylmistä uima-altaista poikien kanssa. Olimme suunnitelleet uintireissua Woodlandsiin, mutta ikävä kyllä, kokemus on osoittanut, että poikien kanssa ei kannata mennä uimaan pilvisellä säällä. Heidän ruskea rasvansa on mitä ilmeisemmin jo kadonnut, koska pienet maitohampaat alkavat kalisemaan ennen kuin ehdin levittämään pyyhkeen aurinkotuolille. Uima-altaiden vedet ovat tosiaan todella kylmiä. Virkistäviä viikingille, mutta jäätäviä vauvaviikingeille. Aurinkoisella säällä keritään Helin kanssa sentään pelaamaan muutama erä korttiakin ennen suurempia kalinoita. Emme siis mene uimaan tänään.

Vaikka edellisestä kappaleesta voi saada käsityksen, että täällä olisi muka jotenkin viileää, join silti kahvini kuistilla shortseissani. Pojat juoksentelivat jo kanojen perässä, ja me suunnittelimme Helin kanssa päivää uusiksi. Päätimme käydä vaihteeksi kaupassa, jos vaikka onnistuisimme keräämään koriin koko viikonlopun tarvikkeet kerralla, ettei tarvitse joka päivä kaupassa juosta. Niinpä hoidimme välttämättömät kotiaskareet alta pois ja hyppäsimme tuktukiin.

Päivittäin… me kannoimme vesikanistereita ja he polttopuita.

Keskustan Shoprite alkoi olla meille jo todella tuttu ruokakauppa, mikä helpotti ja nopeutti siellä käyntiä, mutta samalla teki asiasta yhä kiusallisemman. Viikonloppua varten ostetut tarpeet muodostivat meille kunnon puskurin, jolla työnsimme köyhät vastaantulijat ojaan; kaksi viiden litran vesikanisteria ja kaksi kirkkaan keltaista Shoprite-muovikassia, jotka pulleina oikein huusivat meidän varakkuuden puolesta. Varsinkin eilisen jälkeen nuo kauppakassit ja vesikanisterit ovat alkaneet ahdistamaan. Tuntui, kuin pitäisi pyytää tuijottelijoilta anteeksi, että teemme sitä, mikä on meille ihan jokapäiväistä ja normaalia. Vaikka suurimmalla osalla vastaantulijoista ei ole varaa käydä Shopritessä, eivät he silti varmaan meistä pahaa ajatellut. Mutta se tuntui siltä, ja se riitti tekemään tavallisesta askareestamme joka päivä aina vaan ahdistavamman.

Varsinkin veden kantaminen julkisella paikalla on jotenkin ärsyttävää, koska paikallisethan juovat hanasta tai vaikka joesta. Stanleykin on ihmetellyt, että miksi kalpeanaamat ostavat vesikanistereita, kun heille tulee vesi hanastakin. Onhan se tavallaan vähän hassua, mutta he eivät ymmärrä, että hanavesi ei ole välttämättä kaikista juotavinta laatua, jokivedestä puhumattakaan. He ovat tietysti tottuneet siihen, mutta me emme. Meidän taloon hanoista juokseva vesi on kyllä ihan puhtaan näköistä ja oloista, mutta kun sitä ottaa kanisteriin suuremman määrän, niin värissä on lievästi ruskeaa sävyä. Se voi silti olla juotavaa toki, mutta siinä vahvasti tuoksuva kloori tekee ajatuksesta etovan. Ihan kun joisi uimahallista suoraan altaasta. Eli kampylobakteerit eivät varmaan ole suurin ongelma, vaan se saattaa olla ihan niiden tappamiseksi käytetty kloori. Tai sitten ei, mutta ei me sitä aleta juomaan kuitenkaan. Ja se juominenhan ei ole se ongelma vaan niiden kanistereiden kantaminen kotiin. Täytyy varmaan ostaa kangaskassit ja piilottaa kanisterit ja muut ruokatavarat niihin eikä kirkkaan keltaisiin Shoprite-muovikasseihin. Kamalaa olla rikas köyhien joukossa. Varsinkin, kun on itsekin vielä köyhä.

Kivat hatut.

Saimme kantamukset jälleen kuitenkin kotiin asti ja päätettiin ottaa päivä ihan vain rauhassa pihamaalla köllötellen. Minä kirjoittelin riippukeinussa päiväkirjaa ja Heli palvoi aurinkoa. Käytiin myös läpi suunnitelmaa tulevan lomareissun suhteen. Ensi torstaina lähtisimme aamulla aikaisin kohti Mzuzua bussilla. Bussin pitäisi olla ihan kohtuullinen ja 380 kilometrin matkaan menisi… ei mitään hajua, mutta olemme varautuneet ihan seitsemäänkin tuntiin.. Silloin olisi vielä kivasti päivää jäljellä, etsisimme taksin ja jatkaisimme samoilla vauhdeilla kohti Malawijärveä ja kaupunkia nimeltä Nhkata Bay… vai oliko se Nkhata Bay? No, sen voi lausua kuitenkin ”nakata bei”, olen harjoitellut taksia varten! Matka olisi noin 50 kilometriä ja sinne kulkisi kyllä pikkubusseja, mutta eilisen jälkeen on varmaa, ettei se tule kysymykseen rinkkojen ja muksujen kanssa. Perillä meitä pitäisi odottaa Njaya Lodge, jossa meillä on varattu 4 yötä jonkinlaisesta rantamökistä. Paikasta löytyi ihan kohtuullisia arvosteluita, joten täytyy vain luottaa, että se on vielä pystyssä. Tuon neljän yön jälkeen siirtyisimme illalla Ilala-höyrylaivalle, josta meillä on sähköpostilla varattu hytti. Toivottavasti homma toimii, sillä itse paatti lähtee vasta kello 01 yöllä, jos he saavat sen lastattua ajoissa. Jos meillä ei ole hyttiä, joudumme sitten nukkumaan kannella. Sehän olisi aivan mahtava idea, jos olisimme Helin kanssa kahdestaan, lämmin afrikkalainen yö ja valtava tähtitaivas kattona. Mutta lasten kanssa, ei kiitos. Ilala lähtee tosiaan vasta keskiyön jälkeen puksuttamaan kohti Likoma-saarta, jossa sen pitäisi olla joskus muutama tunti auringonnousun jälkeen. Paratiisinomaisella Likoma-Islandilla meillä on myös varattu neljä yötä paikasta nimeltä Mango Drift. Tuosta paikasta meillä on suurimmat odotukset, mitä meillä on ollut koko Malawin reissulla. Neljä yötä paratiisissa. Ja sitten Ilalalla takaisin Nhkata Bayhin, jonne paatti saapuu yöllä, joten yritämme varata jonkun hyvän paikan sitten, kun siellä olemme ne ensimmäiset neljä yötä. Ja sitten viimein, koko tämän kymmenen jossain vietetyn yön jälkeen reissumme on ohi ja palaamme taksilla Mzuzuun ja sieltä Sososon bussilla kotiin. Kuulostaa suunnitelmalta. Ja voin kertoa, että suunnittelu ei hoitunut niin helposti, kuin miltä se saattaa tässä vaiheessa kuulostaa. Yhteystietoja on kaivettu kivien alta ja melkein kaikki varaukset perustuvat sähköpostilupauksiin. Lisäksi melkein kaikkia varauksia on jouduttu muuttamaan jälkeenpäin, joten ei ole mitenkään varmaa, että mikään onnistuu. Mutta rohkea rokan syö. Viiden yön päästä.

Lisää hattuja.

Loppupäivästä ei jäänyt juurikaan kerrottavaa. Iltapäivärutiineja seurasi iltarutiinit ja sitten oltiinkin valmiita nukkumaan. Noelin kanssa käytiin pitkät syvälliset keskustelut tottelemattomuudesta. Noel yrittää kovasti järkeillä, mikä on kilttiä ja mikä tuhmaa. Pitkä reissumme ja se, että minä olen koko ajan läsnä komentelemassa, toisin kuin kotona Suomessa, on varmasti hieman hämmentävää viisivuotiaalle. Tottahan Helikin komentaa, mutta viikinkipäällikkö jyrähtää vähän eri tavalla. Ja Heli on käynyt nyt töissä kuten kotonakin. Huomaan, että tietyt asiat, jotka ovat tietysti minulle aivan selviä, ovat vasta oivalluksia hänelle. Vasta nyt hän alkaa ymmärtämään, miksi tuhmista teoista rangaistaan, miksi ei saa tehdä jotain tai satuttaa muita. Noel on kiltti poika, ja useimmat Niilaan osuvat kolhut ovat temmellyksien yhteydessä sattuvia vahinkoja, mutta selvästi hän on nyt enemmän pohtinut miksi asioista kielletään. Jotta oppii, ettei kolhua sattuisi uudestaan! Oikeastaan vähän huvittavaa keskustelua, mutta hienosti hän niitä järkeilee. Niila sen sijaan ei vielä ajattele asioita niin pitkälle, ja se minun pitäisi välillä pitää paremmin mielessä. Vauvaviikinki on vasta kolme, mutta helposti oletan, että hän kykenisi samaan kuin Noel. Se on vähän epäreilua Niilaa kohti ja aiheuttaa turhaa turhautumista kaikilta. Eihän edes Noelkaan vielä ymmärrä kaikkea. Enkä näköjään minäkään… Lasten kasvatus ei ole ihan simppeliä touhua, jos sen haluaa tehdä hyvin. Enkä tiedä voiko sitä tehdä täysin oikein, mutta yritän tehdä ainakin hyvin. Ja nyt parin kuukauden tiiviimpääkin tiiviimpi yhteiselo on herättänyt ajatuksia, mitä en ehkä olisi koskaan aikaisemmin edes ajatellut. Hattuni nousee nykyään korkeammalle niitä kohtaan, jotka jaksaa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen olla jatkuvasti lasten kanssa tekemisessä. Minusta ei tule perhepäivähoitajaa isona, sen olen täällä oppinut. Myös!

Mutta kuten jo todettua, kyllä mekin osataan!

Annoin suukon Helille nukkuvan Noelin yli ja pistin pääni tyynyyn. Tuuletin hurisi ja ilmavirta viilensi mukavasti makoilua. Lakana oli vain osittain päälläni eikä sitä yleensä tarvinnut lainkaan ennen kuin ehkä vasta ihan aamuyöllä. Tuulettimen käsittämättömän suuren vaikutuksen huomaa joskus sähkökatkojen aikana, kun iho alkaa välittömästi kiiltelemään hiestä ja olo muuttuu tuskaiseksi. Onneksi sähkökatkoja on ollut täällä kanalassa vain harvoin ja nekin ovat kestäneet vain muutamia minuutteja. Jaksoin silti joka yö miettiä paikallisia tiilimörskissä asuvia malawilaisia, kuten Stanley, miten he kykenevät nukkumaan kuumuudessa ilman tuulenvirettäkään. Se on varmasti heille syntymästä asti tuttua, eivätkä he muusta tiedä, mutta kyllähän jatkuvan kuumuuden täytyy olla tuskallista toisinaan. Kuumuudessa ei yksinkertaisesti voi nukkua hyvin, ainakaan yhtä hyvin kuin viileässä. Vaikka nyt ei ollut ahdistavan kuuma vaan pikemminkin vain lämmin, alitajunta syöksi minut kuitenkin talviseen tunturiin. Alitajunta ja unet osaavat kertoa, mitä ihminen kaipaa vaikkei sitä osaisi aina sanoiksi pukea. Pistin peililasit silmilleni ja hyppäsin vauhtiin. Saaruan laitimmainen rinne oli miltei puuterissa, kun 20 vuotta vanha lumilautani jätti siihen jäljen aivan kuin jättiläiskäärme olisi siitä luikerrellut. Ja kun käännökseni aiheuttama lumipölly laskeutui hitaasti takaisin valonheittimien valaisemalle rinteelle, oli hiljaista. Aivan hiljaista. Aamuun asti.

Vastaa

Close Menu