80 Mission possible (3.11.)

Lauantaiaamu alkoi raukeasti hyvin nukutun yön jälkeen. Aurinko oli edelleen pilvessä heti aamusta, joten siirsimme uintireissua jälleen heti aamiaisella. Viikonloppuna olisi muutenkin riski, että altaalla on enemmän porukkaa. Saamme pian uida joka päivä niin paljon kun haluamme ja vielä fantastisessa Malawijärvessä, joten kestämme vielä muutaman päivän savannilla, jota meidän piha kieltämättä hieman muistuttaa. Kaupassakaan ei tarvitse käydä, joten voimme rauhassa seurata pilvien liikkeitä kotona ja jos aurinko saa vallan, niin miksei vaikka voitaisi sitten lähteä uimaankin. Ja jos sitten taivas päättää olla koko päivän pilvessä, niin silti on lämmin makoilla ulkosalla ja pelailla vaikka korttia. Tai komennella poikia riippukeinusta.

Kun nyt tuli tuo fantastinen Malawijärvi mainittua…

Eikä ne pilvet sitten karanneet, ainakaan tarpeeksi, joten pysyimme kotosalla koko päivän. Aamun askareiden jälkeen pelattiin Helin kanssa korttia ja minä kirjoittelin välillä päiväkirjaa. Pojat juoksenteli Stanleyn kanssa ja naurunkikatusta kuului välillä talon toiselta puolelta ja välillä toiselta. Laison eli naapurin puutarhuri oli myös hommissa. Tosin Laisonkin leikki ja juoksenteli poikien kanssa enemmän kuin piti kuokkaa kädessä. Hänen ikää on vaikea arvioida, mutta hän on uskomattoman ketterä ja kimmoisa vaikka ei ole varmaan urheilukenttää koskaan nähnytkään. Hän hyppi maahan ja ylös kuin telinevoimistelija, joka on vain pukeutunut rääsyihin. Kimmoisuus on varmasti luontaista ja peräisin ihan arjesta, jossa pitää jatkuvasti ylittää siltoja ja ojia, ja olla ylipäänsä koko ajan liikkeellä, jotta saa perheelle ruokaa. Mutta Laisonin pojille jakama energia ei meitä haitannut, koska pojilla oli puuhasteltavaa eikä heitä tarvinnut komennella. Paitsi että haittasi hieman… Vaikka pojilla olikin hauskaa, koimme silti, että he ovat jotenkin vaivaksi vartijalle ja puutarhurille!

Puutarhuri ja rotanmetsästäjä, Laison.

Heli ja minä, molemmat, olemme varmaan saaneet suomalaisen äidinmaidon mukana yliannoksen häveliäisyyttä, vaatimattomuutta, herranpelkoa tai miksi sitä voi kutsua, kun ei halua olla harmiksi eikä vaivaksi kenellekään. Mieluummin vähän nurkassa hattu kourassa kuin liikaa esillä ja äänekkäästi. Vaatimattomuus on mielestäni hyvä ja hieno asia, mutta joskus olemme kyllä turhan tarkkoja oman käytöksemme suhteen. Turhan tarkkoja ja hassuja, ja se ärsyttää toisinaan ittiämme, mutta minkäs sitä luonnolleen voi? Pojilla oli hauskaa ja varmasti oli Stanleyllä ja Laisonillakin, ja mitäs heillä on muuta kuin aikaa vaikka ovatkin ”töissä”. He ovat ilmiselvästi lapsirakkaita ja tottuneet pelleilemään lasten kanssa. Se on taito, jota ei pysty mitenkään esittämään, se tulee sydämestä. He leikkivät poikien kanssa, koska halusivat. Mutta me ajattelimme heitä vartijana ja puutarhurina, joiden työt häiriintyvät. Se vaivasi meitä, ja mietimme koko ajan, pitäisikö pojat kutsua pois häiritsemästä. Voi hemmetti, oikeasti, mitkä työt? Sitäpaitsi, Noel oppi avaamaan porttia kulkijoille ja juoksi joskus kesken leikkejä sitä avaamaan Stanleyn jäädessä Niilan kanssa potkimaan palloa. Näinhän hommien pitäisikin sujua, turhia pinkeilemättä. Emme onneksi keskeyttäneet heitä, muutoin kuin ruokailujen ajaksi. Maltoimme mielemme, vaikka äidinmaito teki taustalla tehtäväänsä.

Jossain vaiheessa päivää puutarhuri sytytti jätekuopan palamaan. Se on rutiini, joka aina silloin tällöin pitää tehdä, ettei kuoppa täyty liiaksi. Ja meidän kuoppa kyllä täyttyy niin nopeasti, että oikein hävettää. Meidän kuoppaa poltetaan varmaan useimmin koko Lilongwessa. Koko kuoppa oli täydessä tulessa miltei parimetrisillä liekeillä, kun pojat ja puutarhuri lähtivät hetken päästä korjailemaan muina miehinä kanalan häkkiä. En taaskaan voinut olla ihmettelemättä, kuinka rennosti täällä suhtaudutaan tuleen. Kuopan ympärillä on pari puuta ja ihan muutaman metrin päästä alkaa isohko ja kuiva heinäpelto. No, ei kai siinä mitään menetettäisi vaikka sekin palaisi, mutta kyllähän se oudolta vaan tuntuu, ettei isoja tulia kuitenkaan vahdita mitenkään. Ja varmasti ne välillä vähän leviääkin, pakosti. Mutta tänään säästyttiin peltopalolta, tuli roihusi vain kuopassa vaikka jäinkin sitä palomiehenä ihmettelemään.

Jätekuopan tyhjennys meneillään.

Hetki jätteenpolton jälkeen talon takaa kuului puutarhurin huutelua ja hän pomppi ketterästi pitkin joutomaata, joka oli olevinaan puutarha. Hän heitti kalikalla jotain ja hyökkäsi heti kalikkansa perään. Harmaa, pienen kissan kokoinen rotta oli nähnyt viimeisen päivänsä, tai ainakin se siltä näytti, rotalta. Mietin, että oliko tuli ajanut sen liikkeelle? Laison nappasi sen tottuneesti kouraansa ja lähti esittelemään sitä innoissaan Stanleylle. Sitten hän hyppäsi yhtä innokkaasti pyöränsä selkään ja hävisi portista tien selkään. Minä jäin ihmettelemään tapahtunutta, joten kävin kysymässä Stanleyltä tarkennusta. Hän kertoi, että Laison oli pyydystänyt rotan ja vei sen nyt perheelleen ruuaksi. Ihan uusi asia rottien syöminen ei ollut, sitähän tapahtuu maailmalla, mutta nyt se sai minut vähän nieleskelmään. Stanley kertoi, että he eivät ole koskaan syöneet rottia, mutta jotkut heimot, johon Laisonkin kuuluu, syövät niitä ihan normaalina ruokana. En tiedä mihin heimoon Laison kuuluu, mutta kaikesta päätellen hän on vielä köyhempi kuin Stanley. Jos se on mahdollista? Ja nyt, kun näin hänen lähtevän iloisena kuolleen rotan kanssa kotiin, niin päädyin siihen, että se on mahdollista!

Pyörittelimme Helin kanssa päätämme jonkin aikaa puutarhurin metsästyksen vuoksi. Jossain köyhien korttelissa neljä lasta ja vaimo ottaa kohta miehensä kotiin ja alkaa paistamaan rottaa päivälliseksi. Pään pyörittely taisi saada meidät hieman sekaisin, sillä meillä oli myös päivällinen odottamassa. Uunissa! Pelailimme korttia ja olin haistavinani palaneen käryä. Palomiehenä minun olisi pitänyt tunnistaa se käry heti, mutta tässä oli nyt polteltu jätteitä ja Stanleykin poltteli nuotiota juuri, joten tämä ”nakit ja muusi”-tuoksu meni jotenkin ohi. Olisi pitänyt tajuta, että nuotioiden ammattilaiset eivät polta ruokiaan vaan me. Hemmetin hemmetti, tajusin yhtäkkiä, että käry tulee meidän uunista. Juoksin keittiöön, joka oli jo pienen usvan peitossa. Avasin uunin luukun, jossa Helin peruna-munakoisopaistos kiehui kuin tulivuori ja kaikki liemet porisi uunin pohjalle. Tämä uuni on hieman erilainen kuin mihin olemme tottuneet. Tässä on myös pohjalla rautavastus, jonka suojana on jonkinlainen pelti. Pelti kai yrittää suojata vastusta roiskeilta, mutta ainakin nyt se onnistui siinä todella huonosti. Koko uunin alaosa vastuksineen oli kauttaaltaan peruna-munakoisoliemen peitossa ja tietysti täysin hiiltyneenä. Sotku ja savu oli melkoinen. Koko keittiö oli savun täyttämä ennen kuin saimme kaikki ovet auki, jolloin läpiveto kyllä tuuletti huoneen hienosti. Sen sijaan uunin puhdistus olikin sitten ihan eri homma. Siinä se loppuilta sitten menikin kivasti, heti kun olimme saaneet sen jäähdytettyä. Toisin kuin voisi luulla, itse paistos oli todella herkullinen. Se ei ollut palanut lainkaan vaan ainoastaan siitä yli kuohunut neste oli palanut, ja siitä aiheutunut savu oli antanut paistokselle oikein pikantin savusäväyksen. Heli ei pidä savustetuista ruuista, mutta minuun se upposi hienosti. Emme kuitenkaan aloita mitään savustusharrastusta, ainakaan tällä uunilla, koska sen putsaaminen oli turhan iso homma.

Oman elämänsä Tom Cruise.

Siinä sujahti taas yksi päivä niin ettei huomattukaan vaikka olimme koko päivän kotona. Siihen mahtui poikien kikatusta, jätekuoppien polttoa, rottien metsästystä ja peruna-munakoisopaistoksen savustusta tavallisessa, afrikkalaisessa, uunissa. Tuntuu, että jokaiseen täällä vietettyyn päivään osuu jotain täysin absurdia. Ei välttämättä mitään spektaakkelia mutta vähintäänkin jotain ihan älytöntä. Tuntuu pieneltä ihmeeltä, että ollaan pysytty ehjin nahoin ja täysissä… tai ainakin jonkinlaisissa järjissä jo niinkin pitkään kuin mitä nyt ollaan täällä oltu. Siksi illan elokuvakin sopi hienosti teemaan, ainakin nimellisesti. Tyson oli ladannut tikulle uusimman Mission Impossiblen ja mehän aloimme sitä katselemaan heti muiden iltatoimien jälkeen. Olemme olleet nyt melkein kaksi kuukautta ilman telkkaria, eikä olla kaivattu sitä pätkän vertaa, mutta leffa silloin tällöin kyllä piristää. Poikia se tosin taisi väsyttää, sillä heidän silmänsä eivät pysyneet auki kuin vartin, mutta me katsoimme Helin kanssa, kun Tomppa selvisi jälleen kerran tiukoista paikoista. Annoin suukon Helille, laitoin telttavalomme kiinni ja jäin paikoilleni miettimään, olisiko Tomppa selvinnyt tästä meidän seikkailusta minun housuissani? Ei, ei kyllä olisi. Hänellä on siihen nähden aivan liian paljon rahaa eikä hänen vaimonsa osaa ottaa pieniä malawilaisia vauvoja ulos… sieltä, mistä niitä nyt sitten tulee. Hymyilin ja nukahdin.

Vastaa

Close Menu