83 Vaaleanpunainen selfietikku (6.11.)

Jälleen silmäsärky. Heti, kun Heli yrittää avata silmiä, niin räjähtävä tunne vasemman silmän takana. Kolmas aamu putkeen, mutta tilanne ei ole parantunut pätkän vertaa, joten nyt unohdetaan asikloviirit ja siirrytään kortisoniin ja pupillaa laajentaviin. Olimme ostaneet ne eilen jo valmiiksi, mutta hieman peläten mahdollista herpesvirusta Heli ei ollut vielä aloittanut niitä. Asikloviirin olisi pitänyt jo auttaa, mutta Heli saa hädin tuskin pidettyä luomea auki, että saadaan ylipäänsä mitään tippoja silmään asti. Toivoin sydämestäni, että ne auttaisi nyt. Helin vuoksi, mutta myös ylihuomenna alkavan matkamme vuoksi.

Malawilaiset sisarukset?

Aamiainen oli jogurttia ja kahvia. Leivän kannikat olivat pääseet kuivahtamaan ja ei hoksattu eilen ostaa tuoreita sämpylöitä lainkaan. Vein sämpyläpussin Stanleylle ja hän siunasi minut iloisena. Sen jälkeen, kun Stanley kertoi hakeneensa meidän jätekuopasta meidän ruokiamme, olen vienyt kaikki meille kelpaamattomat elintarvikkeet Stanleylle. Mieluummin annan ne hänelle ennen kuin hän hakee ne kuopasta. Jokaikinen kerta hän ollut vilpittömän iloinen ja yllättynyt vaikka kyse olisi melkein pilaantuneelta vaikuttavista hedelmistä. Olen sanonut, että en voi mennä takuuseen, ovatko ne pilalla, ja että me emme niitä söisi, mutta Stanley yleensä vain nauraa, ja sanoo, että ne ovat täysin syötäviä. Heidän vatsansa kestää varmasti mitä vain.

Aamiaisen jälkeen oli ohjelmassa erään koulun johtajan tapaaminen. Hän oli kuullut, että meillä oli ollut viisumien kanssa ongelmia, ja että olimme joutuneet maksamaan sakkojakin. Siitä hemmetin touhusta voi lukea tarkemmin täältä (68 Vankilassa ulkomailla). Janetilta eli vaihto-opiskelijavastaavalta tuli tosiaan eilen viesti, että johtaja tapaisi meidät tänään kello 8.30. Meidän tulisi olla silloin hänen toimistollaan. Olimme positiivisesti yllättyneitä, että koulu halusi ottaa kantaa asiaan ja oli jopa väläytelty, että voisimme ehkä saada sakonkin takaisin.

Malawilaista maaseutua.

Menimme koululle kaikki, minä, Heli, Anna ja pojat. Olimme täsmällisesti kello 8.30 johtajan sihteerin luona ja ilmoitimme tapaamisesta. Sihteerillä ei ollut asiasta mitään tietoa, mutta ohjasi meidät kuitenkin odottamaan johtajan huoneeseen. Johtaja ei siis ollut itse vielä paikalla. Positiivinen yllätys koulun kannanoton suhteen sai ensimmäisen kolhun, mutta jäimme odottamaan kuitenkin. Johtajan huone oli iso ja siellä oli kokolattiamatto! Huone oli tietenkin myös ilmastoitu. Varmaan ainoa ilmastoitu huone koko Malawissa, jos ei jotain presidentin lukaaleja oteta laskuihin. Olimme nähneet yhden ilmastointilaitteen tähän mennessä, Senga Bayssa, Lakeside-hotellissamme, mutta sekään ei oikeastaan toiminut. Johtajan huoneessa oli myös jääkaappi, mikä on viimeistään todellista ylellisyyttä. Isolla ja sotkuisella pöydällä oli iso avattu sipsipussi, kalliimpaa merkkiä eli noin 1000 kwachaa per pussi. Pöydällä oli myös pokaali, jonka kultainen laatta kertoi johtajan voittaneen koulun darts-tikkakilpailun. Ja sitten minä näin sen, mikä vei uskoni koko tähän tapaamiseen. Saattoi viedä uskon jopa koko Malawiin. Pöydällä oli vaaleanpunainen selfietikku! Oikeasti, vaaleanpunainen! Silmäni jäi tuijottamaan sitä tikkua siinä sipsipussin vieressä ja ajatukseni siirtyi samalla pussilliseen kuivia sämpylöitä, jotka aamulla annoin Stanleylle. Istahdin alas ja pyörittelin päätäni katsellessani surullisena hienoa kokolattiamattoa. Uskomatonta, että maan sisälläkin on tällaista eriarvoisuutta.

Malawilaista torinäkymää.

Istuimme johtajan huoneessa vielä kello 9.00. Tai pojat eivät enää istuneet, he kiipeilivät ja tutkivat huonetta tarkemmin. Tatu ja Patu olivat elementissään. Minä menin kysymään sihteeriltä, että kannattaako meidän jäädä vielä odottamaan? Yritin pysyä kohteliaana, vaikka se olikin vaikeaa. Tehtyäni pari selventävää kysymystä, sain jonkun vastauksen, mutta mitään hyötyä siitä ei ollut. Ajattelimme, että istumme vielä hetken ja sitten unohdamme koko jutun. Kello 9.15 johtaja paukkasi huoneeseen sanomatta sanaakaan. Ehkä viisissä kymmenissä oleva tukeva malawilainen mies, jonka elintaso näkyi keskivartalolihavuudesta, jos sitä ei olisi kerinnyt havaitsemaan sipsipussista ja selfietikusta. Hän istui pöytänsä taakse ja sanallakaan tervehtimättä tai pahoittelematta meni suoraan asiaan. Hän oli viikko sitten luvannut Helille ja Annalle käyvänsä viisumitoimistossa selvittämässä meidän asiaa, mutta ei ollut kuulemma kerinnyt. Tuntuu olevan todella kiireinen mies. Ei ole sipsipussiakaan kerinnyt kokonaan syödä. Mutta hän kuulemma menee sinne tänään. Joten kiitos käynnistä!

Malawilaista maaseutua.

Mitä ¤%&%@¤5? Ensin odotetaan kolme varttia, että selfietikkujohtaja suvaitsee tulla paikalle ja sitten lopputulos on tämä. Miksi meidän piti tänne tulla kuulemaan tuollainen asia? Tämä virkamiespelleily alkaa todella ottamaan pannuun. Juuri kun olimme jo vähän unohtaneet koko viisumiongelman, sillä meillähän on kuitit tilapäisen asumisluvan hakemisesta. Me saamme olla kuitin kanssa maassa aina päätökseen asti. Ja jos päätös on kielteinen, sitten on pikaisesti lähdettävä maasta, mutta me lähtisimme joka tapauksessa. Todennäköisesti emme kerkiä saada päätöstä ennen kuin lähdemme kotimatkalle. Mutta johtaja oli luvannut selvittää sakkoasiaa, jos se olisi mahdollista saada takaisin, koska meillä on kuitenkin täysi syy olla maassa Helin opiskelun vuoksi. Sakko oli siinä mielessä aiheeton. En millään kyllä usko, että saisimme sitä takaisin, mutta annoimme johtajalle kuitenkin mahdollisuuden. Kyse oli kuitenkin noin 130 eurosta. Ja vaikka se saisikin sen takaisin, niin varmaan laittaisi sen omaan taskuun ja ostaisi lisää selfietikkuja. Helkkari, että oikein alkoi sylettämään. Vartijat miettivät, mistä saavat ruokaa ja turhantärkeä johtajanplanttu leikkii sipsipusseilla ja selfietikuilla ilmastoidussa toimistossaan.

Painuimme kotipihalle ja sadattelimme kaikki koko tätä touhua. Malawi alkoi tuntumaan yhä vain ahdistavammalta paikalta. Osittain siksi, että se oli sitä ja osittain siksi, että sille ei juuri voi tehdä mitään. No, pääasia, että meillä oli lupa-asiat muuten kunnossa. Tämä johtajan leikkiminenhän on ihan vaan naurettavaa pelleilyä. En jaksa uskoa, että hän edes käy koko maahanmuuttovirastossa.

Malawilaisia lapsia.

Anna ja Tyson olivat lupautuneet katsomaan poikia, joten minä ja Heli saisimme laatuaikaa kahdestaan. Helille oli jäänyt jotkut korvikset mieleen Four Seasonsin puutarhapuistossa, jossa oli siis muutama butiikki myös. Päätimme mennä käymään siellä vaikka viime kerralla vähän haukuimme koko paikan länsimaisille hienohelmoille tarkoitettuna eliittipaikkana. Mutta, mitä sitä kiertelemään, mehän kuuluimme heihin. Ja ne korvikset olivat oikeasti ihan nätit, joten käydään ostamassa ne ja juodaan vaikka virkistävät huurteiset samalla. Rauhassa, ilman poikien vahtimista. Ah, kuulosti niin kivalle.

Sanoimme kotipihalla heipat pojille, jotka suorastaan työnsivät meidät pois. He halusivat jäädä Annan ja Tysonin kanssa leikkimään ja meitä ei enää tarvittu. Tunne oli siis molemminpuolinen, me tarvitsimme etäisyyttä poikiin ja he meihin. Se hymyilytti hieman. Astuimme Helin kanssa portista ulos ja suuntasimme risteykseen, josta normaalisti nappaamme tuktukin. Siinä oli kuitenkin nyt yllättäen jonoa, muutama paikallinen nainen kirjavissa kietaisuhameissaan, mikä kertoo heidän kuuluvan köyhempään väestöryhmään. Minä en yksinkertaisesti halunnut jäädä jonottamaan heidän kanssaan. Syy ei ole heissä vaan siinä, että tuktuk-kuskit ottavat meidät jonon ohi ja kietaisuhameet jäävät mykkänä paikoilleen seisomaan. Kerran yksi kuski heitti jopa yhden kietaisuhameen ulos tuktukista ja me mentiin hölmöinä sisään, kun ei ymmärretty mitä siinä oikeastaan tapahtui. Tuktuk-kuskit ottavat meidät mieluummin, koska me maksamme enemmän. Se on raakaa peliä, epäoikeudenmukaista kietaisuhameita kohtaan ja aiheuttaa vaatimattomille meikäläisille noloja tilanteita, joten halusin väistää tuon tilanteen nyt. Sanoin Helille, että kävellään ohi ja otetaan joku tuktuk lennosta huomaamattomasti. No, se tapahtui niin huomaamattomasti, ettei tapahtunut ollenkaan. Jouduimme kävelemään isoon liikenneympyrään asti eikä tuktukeja missään. Heli alkoi hikeentymään, että miksi ei jääty odottamaan vaan sinne jonoon? Että ei niitä täältä liikenneympyrästä ainakaan saa! No hemmetti! En halunnut jäädä odottelemaan, ettei tule noloja ongelmia! Että kyllä me nyt joku mopo täältäkin löydetään. Mutta ei löydetty ja sanaharkka valmis. Oltiin oltu 7 minuuttia erossa pojista ja meillä oli avioriita meneillään. Kyllä me ollaan aikuisetkin sitten pönttöjä, näin jälkeenpäin ajateltuna, ihan samanlaisia riitapukareita kuin pennutkin. Siinä kuljettiin autojen seassa kiukuspäissään liikenneympyrässä ja välillä melkein eri suuntiinkin. Molemmat tiesi paremmin, mistä niitä tuktukeja löytyy. Autot tööttäsivät, kun Heli jäi melkein alle. ”Päätä ite sitten, kun kerta tiedät!” ”No itehän sä tänne lähdit!”

Malawilainen joki.

Sitten se tuktuk kuitenkin löytyi ja hypättiin sisään. Heli katsoi ulos toisesta oviaukosta ja minä toisesta. Ensimmäinen puoli kilsaa oli hiljaista. Sitten paha mieli valui hien mukana tuktukin penkkiin ja siitä aiheutuva oluenhimo vei loputkin ajatukset päästä. Pyydeltiin anteeksi ja kumpikin häpesi salaa käytöstään, vaikka ei sitä tietysti voinut näyttää kuitenkaan. Vehreän Four Seasonin pihalla asia oli unohdettu ja astelimme käsi kädessä sisäpihalle, jossa butiikit oli laidoilla. Heli lähti hakemaan korviksiaan ja minä hyökkäsin baaritiskille. Otin huurteisen käteeni ja astuin dressmann-kävelyä terassille. Aurinko hymyili minulle siniseltä taivaalta ja minä hymyilin takaisin.

Join olueni tietysti loppuun, mutta jätimme Four Seasonin nopeasti taaksemme. Se oli hieno ja viihtyisä paikka, ja olisi kiva käydä siellä, jos se olisi Espoossa. Mutta Lilongwessa se tuntui ahdistavalta. Sitä on vaikea selittää, mutta olimme mieluummin siellä aidossa Lilongwessa, täydellisessä köyhyydessä kuin jossain valheellisessa hienostopaikassa, mihin maan 18 miljoonalla omalla asukkaalla ei ole asiaa. Siellä oleskelu tuntui todella valehtelulta tai pitkän nenän näyttämiseltä. Se on vain turisteja ja varakkaita varten. Heli sai korviksensa, afrikkalaista teetä ja hunajaa sekä baobab-öljyä. Four Seasons oli nyt nähty.

Four Seasons. Tämä vain on Malawissa. Se ei ole malawilainen.

Four Seasonsilta oli muutaman kilometrin kävely Wild Life Centerin apinapuistoon, joka oli samalla siis kotimatkan varrella. Annalla ja Tysonilla oli ainakin viestien mukaan kaikki hyvin, joten jäimme vielä sinne syömään. Heli otti rohkeasti sen saman annoksen, josta epäili saaneensa ruokamyrkytyksen reilu viikko takaperin. No, tuskin se on siitä annoksen nimestä kiinni, mutta kun on kerran oksentanut hernekeiton vuoksi, niin ei se hernekeitto yleensä heti maistu uudestaan. Mutta Heli söi sen rokan. Ja hyvin maistui, kuten myös minulle. Istuimme aikamme, joimme ja juttelimme sen kuluksi ja lähdimme kävelemään kotiin. Äärimmäisen tärkeät tunnit olivat takana päin ja olimme valmiit taas kohtaamaan Tatun ja Patun. Ja hekin olivat valmiit kohtaamaan meidät, vaikka olivatkin Annalle sanoneet, että iskä ja äiti on ärsyttäviä, kun ne koko ajan vaan kieltää kaikkea. Se hymyilytti minua, vaikka tunsin myös piston jossain. Poikia on pakko kieltää välillä, mutta välillä kyllä voisi olla kieltämättäkin. Kieltämisestä tulee helposti tapa. Mitään ei saisi tehdä, ja lapsi jää varmasti usein miettimään, että miksi ei. Vaikka hän ei sitä kysykään! Heille pitää antaa mahdollisuus toteuttaa itseään ja mahdollisuus oppia myös itse, miksi ei jotain kannata tehdä. Se unohtuu joskus aikuisilta. Kantapään kautta oppiminen on tärkeää!

Anna oli saanut Janetilta viesti, että viisumiasioiden selvittelyä varten meidän pitäisi toimittaa kopiot kaikista kuiteista. No hemmetin hemmetti! Ne on toimitettu heti kun me ne saimme, mutta nyt he ovat ne hukanneet tai sitten vain taas pelaavat aikaa. Sellainen terve järjestelmällisyys puuttuu afrikkalaisuudesta ihan täysin. Oikein huvittaa tämä touhu välillä. Suomalainen kuri ja järjestys ja pilkuntarkka ohjeiden noudattaminen ärsyttää myös, mutta kyllä leväperäisyys ärsyttää pidemmän päälle vielä enemmän. Tämä asia olisi voitu hoitaa jo viikko sitten, mutta ollaan edelleen ihan alkutekijöissä. Aamullinen johtajan tapaaminen osoitti koko prosessin todellisen luonteen. Olevinaan tehdään jotain, mutta oikeasti syödään vain sipsejä ja napsitaan selfietikulla kuvia. No, Heli ja Anna vei kuitit koululle kopioitavaksi, sillä alkuperäisistä emme kyllä luovu. Ollaan mekin sitten olevinamme, että asioille jotain tehdään vaikka tasan varmasti mitään ei tapahdu. Turha tehdä enää mitään numeroa asiasta.

Patu? Vai Tatu?

Numeron tekemisestä sain kömpelön aasinsillan Helin sanalaskuihin. Heli on maailmanmestari sananlaskuissa. Ja varsinkin niiden yhdistämisessä. Hän pystyy tekemään sen vielä siten, ettei itsekään tiedä mitä tekee. Paras Helin sanalaskuista kuuluu: ”Nyt pitää tarttua kärpästä härkäsistä!” Vain Heli tietää, mitä sillä pyritään oikeasti sanomaan, tai mitä ne kärpäsen härkäset ovat, mutta aivan mahtavasti siinä on yhdistetty kahta ellei kolmeakin sananlaskua.

Iltatoimien yhteydessä Heli laittoi puhelimen lataukseen makuuhuoneessa. Koska Malawi on brittien vanha siirtomaa, niin sähköpistokkeetkin ovat mallia britteinsaaret eli meidän laturit käyvät vain adpterin kanssa. No, joko meidän adapteri tai sitten se seinässä oleva pistoke on hieman väljä, mutta joka tapauksessa virrankulku saattaa välillä pätkästä, koska adapteri pääsee heilumaan. Tuemme sen välillä kömpelösti johdon ja kassin avulla, ja ihan hyvin olemme pärjänneet. Tänään kuitenkin Helin laittaessa puhelimen lataukseen sähköt räpsähti koko talosta poikki. Naapurin talosta kajasti kuitenkin valot, joten ongelma täytyi olla meidän talossa. Ja kun se tapahtui juuri silloin kun Heli laittoi puhelimen lataukseen, niin silloinhan se on Helin syy. Joku oikosulku!? Miksi se ei laittanut sitä laturia vähän varovaisemmin? No, en minä ollut asiasta hänelle vihainen ennen kuin tajusin, etten tajua mistä tämä sähkökatko johtuu. Silloin pitää löytää syntipukki, kun omat pelikortit loppuu. Koko talo pimeänä eikä mitään sulakkeita näyttänyt olevan palanut. Keittiön sulaketaulussa kaikki oli niin kuin pitää. Mitähän hittoa nyt sitten tehdään?

Sitten muistin, että talon ulkosivustalla on jokin sähköpääkeskuksen näköinen kaappi, mihin katolta tulevat sähköjohdot menevät. Olisiko siellä joku sulake tai pääkatkaisin tai jotain? Nappasin taskulampun ja astuin lämpimään pimeyteen. Ilma oli ulkona lämpimämpi kuin sisällä vaikka sisälläkin valui hiki. Olin nopeasti luukun luona ja avasin sen ja meinasin saada halvauksen. En sähköstä vaan gekosta, joka juoksi luukun takana olevasta reiästä ulos. Se näytti fikkarin valossa krokotiililtä, joka syö minut. Kun sydämeni alkoi taas lyömään ja pystyin tarkastamaan kalsarini, kävelin täristen sisään, koska luukun takana ei tosiaan ollut mitään muuta kuin se reikä ja se gekko. En kerinnyt kuin astua kynnyksen yli ja räps, sähköt oli takaisin päällä. Ei ole mitään käsitystä, mistä sähkökatko voisi johtua, mutta kun savu ei haissut missään, niin emme jääneet sitä hirveästi miettimään. Heli sai puhelimensa lataamaan ja me hyppäsimme sänkykompleksiimme lukemaan iltasatua eli Miinaa ja Manua.

Malawilainen sähkökatko.

Pojat nukahtivat taas helposti ja ei ollut meilläkään vaikeaa laittaa päätä tyynyyn. Olin tyytyväinen, että sähköt palasivat, sillä oli todella taas kuuma. Tuuletin oli viimeisinä iltoina pitänyt pistää astetta kovemmalle tuuletukselle, jotta siitä olisi jotain hyötyä. Lämpimin vuodenaika oli tietysti parhaillaan vaikuttamassa, mutta ilmeisesti on ollut kuumempi kuin tavallisesti. Oliko ilmaston lämpenemisellä jotain tekemistä vai oliko se vain satunnaista vaihtelua. En jaksanut miettiä sitä kauempaa. Mietin mieluummin mitä ne kärpäsen härkäset ovat ja miten hemmetissä Heli pystyy niihin tarttumaan. Kärpäset ovat kuitenkin hemmetin pieniä. Saatoin jopa naurahtaa ääneen juuri ennen nukahtamista, ihan kuin vauva unissaan. Jos olette joskus katsoneet, kun vauva nukkuu ja naurahtaa unissaan, tiedätte mitä tarkoitan. Vain vauva tietää, mitä siellä unessa silloin tapahtuu. Ei siellä ainakaan ilmastonmuutoksia surra.

Vastaa

Close Menu