86 Järvikärpäsiä (9.11.)

Jaa, mitenhän sitä yötä nyt kuvailisi… Ei se hyvä ollut, ei missään nimessä. Mutta jostain syystä, kun aurinko nousee, yön kurjuudet unohtuvat välittömästi. Nukahdin illalla melkein välittömästi, mutta heräsin muutaman tunnin päästä hiestä märkänä ja loppuyö meni pyöriskellessä ja järven pauhuja kuunnellessa. Pauhu on sinänsä jotenkin rauhoittavaa, mutta uni oli silti karkuteillä. Heli oli myös pilkkinyt koko yön, mutta omassa hyttysverkon peittämässä maailmassaan, ja järven pauhu esti meitä jotenkin tajuamasta, että olimme molemmat valvoneet melkein koko yön. Tuuletin puhalsi jossain vaiheessa teippaukseni irti ja koko hyttysverkko nousi ilmavirran voimasta sängyn kattoon. Siinäkin meni hetki sitä korjaillessa keskellä yötä, mutta onneksi ei ollut kyllä ötököitäkään. Siinä korjaillessa katsoin ikkunasta pilkkopimeälle järvelle päin, kun jossain horisontissa välähti. Se oli äänetön salama, joka valaisi sekunnin murto-osaksi koko laajan horisontin. Se oli vaikuttavan näköistä ja toistui muutaman kerran. Odotin jokaisen väläyksen aikana näkeväni Mustan helmen ja kapteeni Sparrowin sen kannella, mutta ehkä onnekseni en sitä porukkaa nähnyt. Mitään ääntä ei tosiaan salaman välkkeestä kuulunut, varmaan järven pauhun takia, mutta varmaan myös etäisyyden takia. Ukkonen pauhasi jossain sadan kilometrin päässä Mosambikissa, luultavasti. Toivottavasti myös pysyi siellä.

Runoilija työssään. Takana myös meidän ”talomme”.

Auringon noustessa mekin nousimme ja niin kuin mainitsin, olo oli kuin olisi nukkunut ihan täyden yön. Se on uskomatonta, enkä tiedä mistä se johtuu, mutta huonot yöt eivät ole raskaita tässä maailmassa. Kotona Suomessa olisin aivan loppu tällaisen yön jälkeen, päätä särkisi ja kaikki ketuttaisi. Mutta onko se sitten tuo nopeasti nouseva ja kirkas aurinko, mikä saa pienen ihmisen hyväntuuliseksi väsymyksestä huolimatta. Ja tietysti, vapaapäivä on vapaapäivä vaikka olisi vähän väsynytkin. Eipä silti, kyllä minä omaa hyttysverkotonta sänkyä silti odotan, kaikesta huolimatta. Kuin kuuta nousevaa. Alkaa nämä saakelin verkot jo vähän ärsyttämään.

Virkistävän aamusuihkun, josta on muuten aivan mahtavat näkymät järvelle siinä suihkutellessa, jälkeen avasimme ulko-oven, lakaisimme sadat muurahaiset kynnykseltämme tiehensä ja lähdimme nousemaan kiviportaita kohti Lodgen ravintolatasannetta. Heli sai pienen muurahaishepulin jälkeen meidätkin vakuuttuneeksi, että meidän täytyy lähteä ostamaan etikkaa kylästä heti aamiaisen jälkeen. Kyllähän etikanhaku aina yhden rantalöhöilyn voittaa… Voi hemmetti! No, olihan niitä murkkuja tietty aika paljon ja etikka on havaittu hyväksi torjunta-aineeksi kanalassakin, joten ehkä sitä on hyvä olla matkassa mukana. Ja tarvitsemme myös vettä, joten hoidetaan kyläreissu sitten heti alta pois aamiaisen jälkeen, jotta päästään myös rannalle jossain vaiheessa.

Aamiainen pitäisi aina saada nauttia tällaisessa maisemassa.

Aamiaisella pojat söivät Helin kanssa lettuja. Kanelilla ja hunajalla maustettuja, mikä kuulostaa miltei taivaalliselta, mutta ne olivat kieltämättä hieman paksuja ja kuivia, joten ne eivät täysin heille maistuneet. Minä söin paljon reippaammin fantastista omelettia, johon oli upotettu sipulia ja jonkinlaista makkaraa, kai. Kahvikin oli ehkä parasta Malawissa tähän asti, joten minä en valittanut. Vyöni valitti kyllä hetken varsinkin, kun ahdoin ne loput letutkin ääntä kohti, mutta sekin helpotti, kun päästiin vessan kautta tien päälle. Huonokuntoinen asfalttitie kulki ylös alas kuin mittarimato ja paita oli hiessä heti ensi metreillä. Kylään oli ehkä juuri se pari kilometriä, mutta hitaalla askeleella ja välillä 45 asteen ylämäkeen Niila harteilla se tuntui paljon pidemmältä, vaikka maisemien ihailu veikin ajantajun.

One love…

Hieman ennen viimeistä laskua kylään oli tien varrella hauskalta vaikuttava One Love -baari. Siellä oli riippukeinuja ja hyvät näkymät kylän suuntaan, ja leppoisan oloinen rastafari myi meille limut ja oluet. Siinä olisi ollut kiva istuskella vaikka pidempääkin, mutta sitten ne pienet ilkimykset osuivat paikalle ja muuttivat kertaheitolla tunnelmaa. Olimme tavanneet niitä jonkin verran aamiaisellakin ja Dixon oli nimennyt ne järvikärpäsiksi (Lake flies). Hän oli kerennyt kertoa, että ne kulkevat valtavina parvina järvellä ja aina silloin tällöin, muutamien kuukausien välein ne rantautuvat maihin pariksi päiväksi, ilmeisesti kuhertelemaan. Aamiaisella huomasi, että niitä oli, mutta ne eivät häirinneet. Nyt ne häiritsivät, niitä oli niin paljon, että niitä joutui kaivamaan vähän väliä nenästä ja korvakäytävistä. Se oli ällöttävää ja ärsyttävää vaikka eiväthän ne mitään tee, ne eivät pure tai mitään muutakaan. Unohdin pulloni hetkeksi ja kun otin taas huikan, niin 26 kärpästä valui oluen mukana kurkkuuni. Ne ovat pieniä ja köykäsiä, ja pienikin tuuli vie ne mennessään, mutta One Love -baari oli hyvin seesteinen paikka, joten kärpäsetkin tykkäsivät olla siellä. Jos ne tosiaan kuherteli, niin paikan nimeksi voisi vaihtaa Billion Loves. Rastafari naureskeli, kun etelän miehet huitoivat. Ja kyllä minuakin huvitti, itkunsekaisesti. Pääsimme vihdoin rantalomalle, olemme suhteellisen terveitäkin vaikka Helin vasen pupilli vielä olikin laaja, mutta silloin, juuri silloin jotkut hemmetin kärpäset tekevät täsmäiskun maihin ja yrittävät pilata koko jutun. Jotenkin alkaa keittämään koko Afrikka. Kittasimme juomamme kärpäsineen nopeasti ja jatkoimme tielle, jossa kärpäset onneksi hälvenivät jonnekin.

Pojat viihtyi tässä baarissa.

Kylä, tai malawilaisittain kaupunki, Nkhata Bay sijaitsi järven tasolla ja oli samanlainen rähjäinen tuppukylä, kuin aikaisemmatkin kylät, missä olimme käyneet. Matalia rakennuksia, peltikattoja, kojuja ja tuhansia ihmisiä. Vuohia, kanoja ja kulkukoiria vapaasti myös joka puolella. Yksi koira alkoi jopa seuraamaan meitä ja se oli pelottavaa, mutta sitten se vain häipyi jonnekin. Varmaan odotti meiltä jotain namupalaa, mutta eihän meillä olisi ollut kuin Niila minun harteiltani, jos sen olisi saanut sieltä pois. Niila ei edelleenkään kävele pitkiä matkoja. Onneksi rakki painui kiltisti lopulta tiehensä. Me jatkoimme matkaamme satamaan tutkimaan laituria, josta Ilala sitten lähtee kolmen yön päästä. Laiturialue oli aidattu, mutta porttivahti kertoi, että alueelle pääsee sitten, kun laiva saapuu. Se tieto riitti meille, ja jätimme vaatimattoman sataman taaksemme.

NhkataBayn kylänäkymässä ei ollut tavallisesta poikkeavaa. Hedelmistä ja juureksista ei ole Malawissa puutetta. Ainakaan tänä vuonna!

Me löysimme jonkinlaisen marketin, josta saimme juotavaa ja sipsejä ja jopa etikkaakin. Siellä kaiken lisäksi kävi luottokorttikin, joten olimme todella ihmeissämme. Se johtuu luultavasti Ilalasta, joka kutsuu seikkailijoita puoleensa mutta toimii myös Malawin tärkeimpänä rahdin kuljettajana. Viikoittain se kuljettaa yli 300 henkilöä ja 100 tonnia rahtia kerrallaan satamasta toiseen, Malawin eteläosista pohjoiseen ja takaisin, satamia on välillä kymmenkunta. Sen merkitys on suurempi kuin pystymme ymmärtämään, sillä itse paatti ei ole kuin ehkä kaksi kertaa Suomenlinnan lautta, maksimissaan. Ja Nkhata Bay on Malawin tärkeimpiä satamia vaikka sitäkin on vaikea ymmärtää. Porvoon vanhassa kaupungissakin on isompi laituri, kun mitä Ilalalle tarjoutuu. Puhutaan todella vaatimattomista asioista vaikka ne ovatkin todella merkityksellisiä rutiköyhälle Malawille.

Emme jaksaneet edes ajatella kipuamista takaisin Njaya Lodgeen, joten hyppäsimme taksiin heti marketin edestä. Päästiin kyydillä perille vaikka viinan tuoksu olikin voimakas ja kuski oli selvästi humalassa. Naureskeltiin Helin kanssa Lodgen parkkipaikalla, että melkoinen etikanhakureissu taas, järvikärpäsiä ja känniläisiä taksikuskeja. Nyt otettaisiin loppupäivä rauhallisesti rannalla, joten painuttiin talollemme vaihtamaan uikkareita. Tein samalla vaatekaappiin MacGyvermaisen varashälytinvirityksen, jossa varomaton ovenavaus laukaisee taskuvarashälyttimen ujeltamaan. Ei se tietysti varkautta välttämättä estä, mutta varmasti säikäyttää ja ehkä kuulisimme sen rannaltakin. Ei sinne uskaltanut rahoja jättää mutta rinkan ja muut tavarat kuitenkin. Heli nauroi koko viritykselle, mutta ei keräilijät aina ymmärrä metsästäjien juttuja. Niin kuin ei metsästäjät ymmärrä keräilijöiden juttuja. Minun mielestäni virityksestä olisi voinut kirjoittaa oman luvun johonkin kirjaan. Esimerkiksi Sudenpentujen käsikirjaan.

Makuuhuoneemme.

Ohitimme Lodgen oman rannan nopeasti ja siirryimme yleiselle rannalle, joka eilen osoittautui helpommaksi uintipaikaksi. Pääsimme samalle kohdalle kuin eilenkin mutta jokin oli muuttunut. Kivikko, jolla eilen pidimme pyyhkeitämme, oli kadonnut??? Aallokon oli täytynyt muokata yön aikana rantahietikkoa valtavasti, sillä kivikko oli iso mutta nyt se näkyi vain vaivoin ja vesirajakin oli tainnut vähän nousta. Yöllinen pauhu oli kieltämättä vaikuttava, mutta että aallot olisivat näin rajusti muuttaneet rantaa, se tuntui uskomattomalta. Uintia se ei haitannut, ja itseasiassa lasinsiruja ei näkynyt nyt lainkaan. Uinti tällaiselle rannalla, lämpimässä Malawijärvessä, se oli parasta mitä silloin pystyin ajattelemaan. Muuta ei tarvittu, paitsi tietysti kaunis ruskea olutpullo ja sen raikkaasti kupliva sisältö. Join sitä hartaasti silmät kiinni, kun pojat peuhasi vesirajassa.

Turha tulla tänne ryppyilemään!

Paikalle osui myös poikajoukko, jotka olivat nauttineet ruskeita pulloja selvästi meitä enemmän. He olivat teinipoikia ja selvästi humaltuneita. Se oli Lilongwen linja-autoaseman jälkeen ensmmäinen kerta, kun törmättiin alkoholista aiheutuvaan ongelmaan Malawissa. Ryhmän rohkeimmat tulivat juttelemaan ja varmaan heillä oli ihan iloiset ajatukset, mutta kun yhteistä kieltä ei ollut, niin tapaamisesta muodostui aavistuksen ahdistava. En tiedä mitä he oikeasti halusivat. Nopeasti he jatkoivat matkaansa, kun huomasivat meidät ja varsinkin minut hieman ehkä epäystävälliseksikin. Yritin nätisti kertoa heille, että he voivat jatkaa matkaansa, kiitos. Onneksi se meni perille ja selvisimme ilman ikäviä konflikteja. He jäivät kuitenkin parinkymmenen metrin päähän matkimaan apinamaisesti meidän pikkupoikien leikkejä, osoittelivat heitä sormillaan ja nauraa räkättivät perään. Siitä tuli todella suuri myötähäpeä ja vastenmielisyys heitä kohtaan. Se oli ikävä esimerkki, mitä alkoholi saa aikaan; selvinpäin he olisivat nöyrästi tuijotellen kävelleet ohi, mutta nyt he käyttäytyivät suoraan sanottuna kuin apinat. Eikä se ole heidän syy, se on alkoholin syy ja ihan samaa tapahtuu kaikkialla maailmassa. Olen ehkä itsekin sortunut samaan joskus, ja oppinut aika paljon ihan kantapään kauttakin. Toivon, ettei heidän tarvitsisi. Tai kenenkään muunkaan.

Saimme lopulta uida rauhassa pitkän aikaa ja se oli kyllä mukavaa. Siirryttiin hetkeksi myös Lodgen omalle rannalle, jossa menimme Noelin kanssa vähän syvemmälle. Siellä on valtavia kiviä, joilla oli hauska tasapainotella isoissa aalloissa. Noel hallitsee jo hyvin uimisen hankalissakin olosuhteissa, joten meillä oli siellä hauskaa ja sitä pitäisi kuulemma jatkaa huomennakin. ”Se oli niiiiin siiistiä!” Ja kieltämättä, minäkin menetin vähäksi aikaa parikymmentä vuotta. Ainakin!

Vanha kunnon ristipissa! Tähän ei keräilijät ihan heti pystykään!

Uintien jälkeen otimme suihkut ja istuttiin vielä parvekkeella odottamassa illalliselle lähtöä. Pojat halusi käydä kaksistaan rannalla tutkimusmatkalla ja mikäs siinä, me näimme heidät hyvin parvekkeelta Helin kanssa. Illallisaika alkoi kuitenkin lähestymään ja päätimme mennä ylös Lodgen baariin pelaamaan biljardia. Noel innostui siitäkin ja Dixon sai olla antamassa jatkuvasti uusia poletteja, joilla pallot sai taas pelattavaksi. Taisimme olla ainoat vieraat Lodgessa silloin, sillä Pekkaakaan ei näkynyt enää missään, joten Dixonilla oli aikaa viettää meidän kanssa. Hän oli erinomaisen sympaattinen pikku-ukkeli, joka puhui miltei täydellistä englantia joskin hauskalla aksentilla ja hänen äänensä oli vähän kimakka, varsinkin kun hän nauroi. Ja hän nauroi paljon. Hän oli sujuva keskustelija ja häntä oli helppo kuunnella. Hän kertoi meille, että Najaya Lodge oli perustettu 25 vuotta sitten ja hän on työskennellyt siellä 24 vuotta. Kun kysyin, että onko täällä joskus ollut hulinaa, hän alkoi pyörittelemään päätään ja sanoi ”ou boy…”. Hän kertoi, että Njaya Lodge oli joskus 24/7 juhlintaa viikosta toiseen. Hänen täytyi tietenkin olla töissä, mutta saattoi olla itsekin juovuksissa joskus monta päivää samalla kun teki töitä. Se oli jet set -elämää, mikä oli aikansa hauskaa, mutta kävi pidemmän päälle todella rankaksi. Varsinaista vapaata ei ollut: kun yksi porukka lähti pois, niin uusi tuli tilalle ja sama ralli alkoi alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen, usean vuoden ajan. Dixon on jo viisikymppinen ja hän oli täydellisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, jossa asiakkaita on toki vähemmän mutta työskentelyssä on jotain järkeä nykyään. Hänen mukaansa täällä käy nykyään paljon enemmän perheitä ja juhlijoita on paljon vähemmän. Se on kaiketi ihan hyvä asia. Me ainakin olimme nyt tyytyväisiä.

Minä juttelen taustalla Dixonin kanssa ja Noel yrittää lyödä biljardipalloa Niilan suuhun!

Illalliseksi oli kanaburgerit, jotka eivät olleet niin maistuvia kuin eilen, mutta saimme kaikki masut täyteen. Ruokailu sujui hyvin rutiininomaisesti ja olimme päivästä väsyneitä, joten valuimme nopeasti alas talollemme. Meillä oli ajatus, että laitetaan pojat nukkumaan ja istutaan Helin kanssa vähän parvekkeella juoden punaviiniä, jonka olimme ottaneet aina kanalasta asti mukaan. Pojat saimme nukkumaan helposti, mutta parveke ei sitten onnistunutkaan. Ulkona oli ollut jo aikansa pimeää ja siellä loistavat lyhdyt olivat houkutelleet niitä hemmetin järvikärpäsiä juuri meidän parvekkeelle. Luulen, että meidän parveke oli ainoa valaistu parveke koko seudulla, koska niitä kärpäsiä oli yhtään liioittelematta ainakin miljardi. Koko iso valkea seinä oli muuttunut läikikkään harmaaksi ja kuluneet sohvakalusteet olivat kuorrutettu myös kärpäsillä. Ilmassa niitä oli ehkä vähemmän, mutta silti häiritsevästi. Parvekkeellamme oli kaaos, joka pakotti meidät juomaan punaviinimme sisällä ja pitämään ovet visusti kiinni. Mikäs siinä, oli meillä oma tunnelmamme sisälläkin, mutta kun nyt kerran tällaisessa paikassa olemme, olisimme mielellämme nauttineet kauniista parvekkeesta, tottakai. Mutta ei, jotkut hemmetin järvikärpäset sattuvat osumaan juuri meidän lomalla kuhertelemaan juuri meidän parvekkeelle. Ja ne tekevät sitä vain muutaman kerran vuodessa. Se oli suoraan sanottuna perseestä, ihan oikeasti. En tiedä kumpi ärsytti enemmän, se hemmetin viisumiongelma vai nämä järvikärpäset!

Kuva ei ole paras, mutta jokainen pikku piste on kärpänen ja jossain kohdissa niitä on tuhat rykelmässä. Ja ihan koko hemmetin iso seinä täynnä. Hyvää yötä!

Juotiin Helin kanssa sitten punaisella betonilattialla muutama muki viiniä ja mietittiin elämän kummallisuuksia. No, olemme kaikki terveitä eikä meillä asiat nyt niin huonosti kuitenkaan ole, jos verrataan paikallisiin ihmisiin. Antaa kärpästen kuherrella meidän parvekkeella, me voimme kuherrella sitten myöhemmin. Mekin olimme väsyneitä päivästä, joten painuimme pehkuihin ja taisimme olla unessa jo ennen yhdeksää koko sakki. Heräsin tietysti jossain vaiheessa taas litimärkänä, kun Niila potki vieressäni unissaan. Kerkesin ajatella, että kyllä meillä Suomessa on moni asia niin hemmetin hyvin, ettei pitäisi kamalasti kyllä valittaa. Katsoin ulos ikkunasta, jossa valonsäteissä tanssi edelleen tuhansia ötököitä. Pyyhkäsin hiet pois otsastani ja silmäluomistani ja painoin pääni kosteaan tyynyyn. Puhalsin huokaukseni kyllästyneesti suustani ja hyttysverkko loittoni silmieni edestä. Kun se hiljalleen laskeutui taas kasvojeni eteen, pistin silmäni kiinni ja nukahdin.

Vastaa

Close Menu