87 Sunscreen (10.11.)

Ei teippaukset pitäneet tänäkään yönä. Hyttysverkko alkoi lepattamaan kuin jossain kummituselokuvassa konsanaan. Aloin jo epäilemään teippiä enemmän kuin teippaustaitojani, sillä olin mielestäni ollut illalla kyllä ihan huolellinen. Ehkä Suomesta ostettu erkkateippi ei toimi kolmenkymmenen asteen lämmössä. Niin tai näin, yöllä piti nousta pariinkin otteeseen korjailemaan mun ja Niilan hyttysverkkoa. Helin ja Noelin verkko toimi sentään moitteettomasti, ja kokonaisuutena yö oli parempi kuin edellinen. Olimme kaikki nukkuneet ainakin jossain vaiheessa, ja vaikka heräsimme hiestä nihkeinä, se johtui kuumuudesta eikä painajaisista tai tuskastumisesta.

Niila oli paremmin hiekalla.

Avasin ensi töikseni parvekkeen oven ja kuten eilen illalla, vastassa oli miljardi kärpästä, mutta kuolleena lattialla. Järvikärpäsillä tuntuu olevan melko rajut orgiat. Lattialla oli paikoin sentin kerros köykäsiä kärpäsen raatoja. Ne olivat niin kevyitä, että pienellä puhalluksella paljastui neliömetrin verran lattiaa näkyviin. Siivoaminen ei ollut silti ihan helppoa, sillä kun yhdeltä puolelta lakaisi kärpäsiä, niin ne leijaili toiselle puolelle takaisin. Aikani kiroiltuani sain parvekkeen kuitenkin sellaiseksi, että ehkä tänään saisimme nauttia punaviiniä muovimukista ihan ulkosalla. Olin lukenut järvikärpäsistä aikaisemmin, mutta olin tyystin unohtanut ne. Niitä kulkee järvellä todella valtavina parvina, jotka näyttävät aivan savupatsailta, jotka hiljaa etenee kaukana järvellä jonnekin. Kukaan ei tiedä minne ne kulkee ja miksi. Ihmeotuksia. Ja luojan kiitos niiden orgiat olivat nyt ohitse. Ne olivat palanneet järvelle.

Aamiaisella katseltiin eilisen kuvat.

Aamiainen oli tismalleen samanlainen kuin eilen, mutta letut olivat nyt ohkaisia ja todella maistuvia myös pojille. Kaneli ja hunaja toimii hienosti. Syöminen on varsinkin poikien kohdalla pieni stressin aihe väistämättä. He ovat laihtuneet ehkä hitusen, niin kuin mekin varmasti olemme muutaman kilon, tai minä ainakin. Lämmin ilmanala tekee sen, että ravintoa ei tarvitse niin paljon kuin kylmässä Suomessa ja siksi täällä ei ole ollut juurikaan kova nälkä missään vaiheessa. Pärjäämme aamiaisella ja yhdellä aterialla päivässä ilman minkäänlaista näläntunnetta, mikä ei Suomessa onnistu millään. Toki tulee napsittua keksejä, pähkinöitä ja sipsejä pitkin päivää, ja tietysti limpparia ja olutta, mutta ei varsinaista ruokaa. Fakta on, että kasvavat lapset kuitenkin tarvitsevat ravintoa, joten se on aina suuri helpotus, kun pojat syövät lautasensa tyhjäksi kitisemättä.

Toisaalta, vaikka olisi nälkäkin, on pakko miettiä mitä sitä täällä suuhunsa laittaa. Ihan joka kiskasta ei kannata syötävää ostaa, siitä on kymmenen päivän ripulitauti ikuisena muistutuksena. Ostimme ensimmäisen kuukauden kohdalla munkkeja kadun kulmasta, ylimielisinä vastustuskykymme suhteen. (Siitä tarinasta voi lukea enemmän täältä!) Pari pientä, joskin hemmetin hyvää munkkia, ja viikingit juoksee tunnin välein vessassa yli 200 tuntia putkeen. Vastustuskyky on meillä varmasti parempi nyt toisen kuukauden jälkeen, emmekä ole totelleet klassisia neuvoja kuten ”vältä jääpaloja” tai ”vältä salaattia”. Emme ole niitä vältelleet, jos paikka muuten näyttää asialliselta, eikä vatsaongelmia ole enää ollut. Ja käsideseihin emme ole koskaan uskoneet eikä meillä niitä mukana olekaan muutoin kuin pirtua haavoihin. Ja haluan korostaa, että käsidesi sairaalassa käytettynä, tai esimerkiksi pakolaisleireillä tms. on aivan eria asia, siellä se kuuluu asiaan epidemioiden estämiseksi, mutta ei tavallisessa matkailussa. Se on järjetöntä liioittelua, suorastaan karhunpalvelus omalle vastustuskyvylle. Meillä on ollut nyt yhteensä 7 oletettua ruokamyrkytystä, mutta niillä ei ole mitään tekemistä käsidesin kanssa. Niin paljon kuin minä olen matkustellut, tämä on ensimmäinen kerta kun olen saanut vatsataudin. Se kertoo vain Afrikan erilaisesta bakteerikannasta, ja kaikki ne pahat pöpöt ovat tulleet ruuan mukana, olisimme käyttäneet käsidesiä tai emme. Sitäpaitsi täällä on likaisuutta ja bakteereja niin paljon kaikkialla, että pitäisi olla kolmen litran käsidesipullo jokaista päivää kohti, jos haluaisi elää täysin ”puhtaasti”. Uskon, että olisimme paljon kipeämpiä, jos olisimme tottuneita käsidesin käyttäjiä, koska silloin vastustuskyky ei saa minkäänlaista harjoitusta. Ja harjoitus tekee mestarin. Järkevä puhtaus ja käsien pesu on tietysti tärkeää, mutta turistikäsideseillä minä heitän vesilintuja. Tämä on varmasti asia, mikä jakaa mielipiteitä, mutta ei sen väliä. Olen silti oikeassa. Joten siitä vaan kiviä nuolemaan koko konkkaronkka.

Jos ostat ruokasi täältä, voit varautua juoksemaan vessassa. Siinä ei käsidesit auta.

Aamiainen oli syöty ja olimme melkein valmiita rannalle, mutta… Missäs aurinkorasva on? Voi helkkarin kuustoista. Olimme olleet yli kaksi kuukautta Afrikassa polttavan auringon alla, mutta emme ole juurikaan olleet rannalla. Rutiini aurinkorasvan suhteen puuttuu. Tavallisena päivänä Lilongwessa ei tullut mieleenkään käyttää aurinkorasvaa. Ei sitä tarvitse jos ei ole auringon paisteessa jatkuvalla syötöllä. Mutta nyt eilinen päivä osoitti viimeistään, että meidän pohjoisen väen hipiä on arempi kuin malawilaisten. Me tarvitsemme aurinkorasvaa mikäli meinaamme olla rannalla ja uida koko päivän. Kukaan ei ollut eilen palanut (paitsi Heli vähän), mutta kyllä sen iholla tunsi, että jotain suojaa tarvitaan. Mutta meidän rasva oli siellä Lilongwessa. Ei auttanut muu kuin lähteä taas sinne helkkarin kylälle etsimään aurinkorasvaa jostain. Ihan kuin ei olisi eilen voitu jo ostaa. Lomailu on niin rentouttavaa toisinaan. Toisaalta, otin asian vähän rennommin, kun palautin mieleeni aivan mahtavan vanhan biisin, Everybody´s Free to Wear Sunscreen.

Minä olin menossa taksilla. Luulin, että Helikin ajatteli niin, sillä kävely kylään vastaa muutaman kerran edestakaista kävelyä Malminkartanon jätemäen päälle. Mutta ei, jotenkin Heli sai meidät kävelemään. Eihän siinä mitään, ilman lapsia kävelisin ilman muuta, mutta kun kolmevuotias veneentappi ei suostu kävelemään, niin minä joudun kantamaan sen harteilla kaikki ne mäet. Eikä Noelkaan, vaikka ahkera kävelijä onkin, oikein pidä täällä kuumuudessa kävelystä, se menee pieneksi kitinäksi ensimäisessä mäessä. Se ei ole mitenkään rentouttavaa kävelyä sellainen, paitsi kai Helistä. Kaiken huipuksi oli niin lämmin päivä, että kun nostin Niilan kylässä pois harteiltani, olimme kai molemmat hikoilleet niin paljon, että näytti kun Niila olisi pissanut housuihinsa. Haistelin varmuuden vuoksi märkää paitaani, mutta kyllä se oli ihan vain hikeä. Kivan näköistä… mutta eipä sillä nyt ollut väliä vaikka Niilaa harmittikin. Porukka tuijottelee meitä joka tapauksessa, oli meillä kuset housussa tai ei. Ja se kuivuu vartissa.

Näkymät oli hienoja.

Kävimme ensin tutussa marketissa, mutta eihän siellä aurinkorasvoja ollut. Eikä ollut kolmessa seuraavassakaan kiskassa. Ihmettelivät, että mitä ihmeen ”sunscreeniä”! Sitten ajattelimme, että ehkä apteekissa voisi olla, joten kysyin eräältä kaduntallaajalta neuvoa lähimpään sellaiseen. Neuvojen perusteella emme olisi apteekkia löytäneet, mutta kun käännyimme pari kertaa neuvon vastaisesti, niin pian löysimme varteenotettavan pharmacian. Ja kuinka ollakaan, löysimme sieltä myös aurinkorasvaa vaikka myyjä ihmettelikin, että mitä se oikein on. Se maksoi yhden ruokakassillisen verran, mutta pakko meidän oli sitä ostaa. Meillä olisi vielä monta rantapäivää edessä. Aurinkoa pitää kunnioittaa.

Emme uskaltaneet ottaa tänään taksia vaan käveltiin takaisin. Takaisin oli helpompi kävellä kun tiesi, että pääsee uimaan. Toivon, ettei enää tarvitse tulla kylään ennenkuin sitten satamaan, kun lähetään Ilalalla seikkailemaan. Nkhata Bay oli karu kaupunki ja sillä oli bilekaupungin maine. Olimme havaitsevinaan sitä nyt kun kävelimme pienessä kylässä vähän syvemmällä, että aika moni tuntuu olevan humalassa. Whiskey-pulloja ja pulloja yleensä näkyi kujien kolleilla kädessä ja ihan kadun varsillakin. Oli tietysti viikonloppu, joten se voi hämätä, mutta toisaalta kello löi vasta aamun tunteja ja tunnelma oli silti vahvasti tyyliä ”whiskey in the jar”. Nhkata Bay oli meidän puolesta nähty.

Yllättäen hiljainen rantamme oli lauantaina aivan täynnä porukkaa.


Perille päästyämme uikkarit vaihtuivat ennätysajassa ja painuimme samoilla vauhdeilla rantaan. Aallot olivat selvästi pienempiä kuin eilen eikä rantahietikko ollut muuttunut niin radikaalisti kuin eilen. Mutta ranta itse oli täysin eri tunnelmassa. Siellä oli varmasti 50 naista, nimenomaan kaikki naisia. Vaatteiden ja yleisen habituksen perusteella he olivat ihan tavallisia kylän naisia. Oli rehevää ja laihaa, vanhaa ja nuorta. Jos rinnat olivat paljaana, niin painovoima oli tehnyt jo tehtäväänsä useamman vuoden. Vaikka enhän minä niitä rintoja katsellut… Terhakkaammat rinnat pysyivät kuitenkin piilossa vaikka heidän käyttäytymisensä ja ilonpitonsa oli muutoin melko vapautunutta. Heillä oli selvästi hauskaa vaikka se olikin vain veteen juoksemista ja siellä roiskimista. Lapsenomaista ja aitoa hauskanpitoa. Naurua, kiljumista ja huutelua. Se oli rehellistä ja luonnollista iloittelua, mitä harvoin näkee meidän aikuisten maailmassa. Tai minä ainakaan en ole koskaan nähnyt noin montaa aikuista naista ilakoimassa ja vielä täysin ilman alkoholia. Heitä oli hauska seurata ja heidän ilonpitonsa sai meidätkin nauramaan ihan vilpittömästi. Mikkelin mummoilla on tästä opittavaa aika paljon. Kaikella kunnioituksella, tietysti.

Aikamme uituamme iski nälkä, vaikka olin juuri ajatellut, että pärjäämme hyvin aamiaisella ja illallisella. Emme pärjänneet vaan kipusimme ylös asti ja kysyimme Dixonilta lounaslistaa. Pojat halusi pelata biljardia siinä toasteja odotellessa ja minä kyselin Dixonilta, jos hän tietäisi mitä rannalla oli oikein meneillään. Hän kertoo, että lähikylien naiset pyörittävät rankkaa arkeaan, mutta aina silloin tällöin lauantaisin he kokoontuvat uimaan ja pitämään hauskaa. Se on ikivanha perinne ja pysynyt samanlaisena vuodesta toiseen. Minä sanoisin, että se on jopa kadehdittavaa. Moni asia on täällä todella huonosti, olosuhteiden pakosta ja meidän mielestämme, mutta ihmiset ovat silti aidosti iloisia ja onnellisia elämästään. Siis, jos heitä ei ole pilattu lännenmiehen whiskeyllä kuten ne aamuisten kujien kasvatit.

Biljardihai.

Siinä kun puhuttiin Dixonin kanssa paikallisesta elämästä, hän kysyi, jos haluaisimme tavata paikallisen noitatohtorin. Olin kuullut heidän olemassaolosta ja olenhan minä katsonut Tarzaneitakin. Afrikkahan elää noituudesta ja poppamiehistä. Ehdottomasti halusin tavata oikean poppamiehen, vaikka homma alkoikin kuulostaa huijaukselta, kun Dixon kertoi, että se maksaa 30 taalaa. Dixonin kaveri, Kingston voisi viedä meidät huomenna, jos olisimme kiinnostuneita. Kerroin, että me palaamme asiaan huomenna, sillä Heli näytti sellaista ilmettä, etten uskaltanut vielä luvata.

Käytiin vielä uimassa Lodgen omalla rannalla. Itse olisin voinut istua parvekkeella koko loppuillan, mutta pojat halusivat joko uida tai pelata biljardia. Ja kun kerran tällaisessa paikassa olemme, niin olisihan se synti, jos pojat eivät saa uida. Sehän olisi suoranaista kiusausta, ja onhan se minustakin hauskaa, joten uimaan oli myös helppo mennä, kun päivää oli hyvin jäljellä. Uimme hyvän tovin ja sitten taas suihkujen kautta parvekkeelle odottamaan illallista. Ja luojan kiitos, järvikärpäsistä ei ollut tietoakaan, ainakaan lentävistä sellaisista. Lattialla niitä näytti olevan parisen sataa nurkissa, mutta niistä ei ollut häiriötä.

Uinnin lomassa kiipeily oli numero yksi.

Illalliselle menimme etuajassa ja ylimielisesti ajattelimme pelaavamme biljardia ruokailuun saakka. Se oli karvas pettymys pojille, koska pöytä oli yllättäen varattu koko illan. Lodgeen oli saapunut uusia vieraita viikonloppua viettämään ja hekään eivät olleet koskaan pelanneet hienoa keppipeliä sen enempää kuin pojatkaan. Me nautimme Helin kanssa raikkaista Gin Toniceista, joiden tuoreet limeviipaleet tekivät niistä kerrassaan jumalaisen makuisia. Niiden ansiolsta emme juuri hermostuneet poikien valitukselle, koska he eivät tosiaan päässeet pelaamaan koko iltana. Ruoka onneksi maistui hienosti, hyvää pastaa ja paistettua riisiä. Pojatkin tyhjensivät lautaset mallikkaasti, joten tämän päivän syömiset olivat osuneet napakymppiin.

Ilme kertoo kaiken 🙂

Toistamiseen valuimme illallisen jälkeen talollemme ja saimme pojat nopeasti nukkumaan. Kärpäset olivat edelleen poissa, joten me pääsimme nauttimaan Helin kanssa laatuaikaa parvekkeelle ihan kaksistaan. Horisontti oli täydellisessä pimeydessä, mutta ranta ja sitä huuhtova aallokko näkyivät hämyisesti lyhtyjen valossa. Maisema oli pelottavan kaunis mutta daamini oli vielä kauniimpi. Joskus elämä vain tuntuu niin helpolta ja ihanalta. Ja vaikka ne ovat vain pieniä hetkiä, ne ovat sitäkin arvokkaampia.

Vastaa

Close Menu