88 Noitatohtori (11.11.)

Kolmas yö toden sanoo. Se oli selvästi paras yö täällä Nkhata Bayn Njaya Lodgessa. Heräsin ehkä kerran tai kaksi, mutta nukahdin heti uudestaan ja aamulla oli todella levännyt olo. Kaikki olivat nukkuneet hyvin, ja Niila nukkui autuaasti vielä, kun muut olivat käyneet jo suihkussakin. Olimme aamiaispöydässä vasta melkein kello kahdeksan eli selvästi myöhempään kuin aikaisempina aamuina. Aurinko paistoi heti aamusta täysin siniseltä taivaalta, joten päivästä oli tulossa lämmin. Päivät ovat tietysti aina lämpimiä, mutta aamut ovat usein hieman pilvisiä vaikka ne pilvet karkaavatkin sitten jonnekin, kun puolipäivä taittuu.

Suomessa vietettiin tänään isänpäivää, joten Heli antoi minun päättää, menisimmekö tapaamaan noitatohtoria. Dixon oli kertonut siitä eilen ja minä olin luvannut palata aamiaisella asiaan. Heli ei ollut kovin innostunut asiasta varsinkin, kun se maksoi 30 dollaria. Tottakai se on huijausta, emmehän me nyt hyvänen aika noitatohtoreihin oikeasti usko, mutta olisihan se nyt jonkinlainen kokemus päästä paikallisen noitatohtorin luokse. Ties mitä käärmeenpäitä ja sammakonjalkoja ja pikku luita ristissä pääsisimme näkemään. Se voisi olla ihan mielenkiintoista, joten päätin, että isänpäivän kunniaksi me menemme käymään Nkhata Bayn virallisella noitatohtorilla. Dixonin kaveri Kingston tulisi hakemaan meidät pian aamiaisen jälkeen.

Niilakin oli valmis noitatohtorille.

Reppu oli selässä ja Niila olkapäillä, Noel piti äitiään kädestä kiinni. Olimme valmiit lähtemään kohti noitatohtorin taloa, joka sijaitsi vuoren päällä. Kingston oli vielä pienempi mies kuin Dixon ja hänellä oli safari-stetson päässään. Se oli jotenkin liian ison näköinen hänen pieneen päähänsä, mutta ylpeästi hän sitä kantoi. Nähtyäni Kingstonin minulla alkoi soimaan aiheeseen sopiva renkutus korvien välissä, Witch Doctor (huom. jos et halua korvamatoa, älä kuuntele tuota!). Kingston kertoi, että noitatohtorille vie kaksi reittiä: toinen kulkee pidemmän reitin teitä pitkin ja toinen lyhyemmän reitin maastossa. Hän epäili, että lyhyempi reitti saattaa olla vaikeampi lapsille, joten valitsimme pidemmän tien. Alkuun kävelimme muutaman jo tutun ala- ja ylämäen, mutta sitten käännyimme ”vuoren” suuntaan ja varsinainen kipuaminen alkoi. Ja ylämäkeähän sitten riitti, paikoin todella jyrkkänäkin. Noel meinas saada kuumuudessa hepulin, joten Helin oli välillä otettava Noel reppuselkään. Niila istui luonnollisesti koko matkan minun olkapäillä, joten kapuaminen kävi ihan kuntoilusta sekä minulle että Helille. Vaikea arvioida, kuinka korkea ”vuori” on, mutta ehkä arviolta nelisen sataa metriä eli ihan kunnon tunturi. Kun rannalta katsoo vuoren suuntaan, tulee vaikutelma, että huipun takana alkaa sitten alamäki vuoren taakse. Mutta kun lopulta pääsimme huipulle, se jatkuikin vain laajana tasankona, vai kutsutaanko sitä ylängöksi. Matkan varrella oli taloja siellä täällä ja erilaisia viljelyksiä. Kingston kertoi auliisti kaikesta paikkaan liittyvästä ja häntä oli mukava kuunnella. Hän esitteli meille cassavaviljelmiä, banaanipuita, avokadopuita, mangopuita, njayapuita, papayapuita ja puita, joista tehdään kanootteja. Hän yritti myös opettaa paikallista kieltä, joka eroaa hieman chichewasta. En pysty kirjoittamaan tähän niitä sanoja, joita hän opetti, koska en pystynyt muistamaan niitä viittä askelta kauempaa. Suomen sanotaan olevan vaikea kieli, mutta chichewat ja muut afrikkalaiset mongerrukset ovat kyllä paljon hankalampia, ainakin minulle, jy nou.

Kingston oli stetsoninsa kanssa sympaattinen opas.

Kingston oli selvästi paikallinen. Hän jutteli joka toisen vastaantulijan kanssa ja vilkutteli talojen pihoilla istuville ihmisille. Varmaan naureskeli, että taas huijataan ”azungoja” eli valkonaamoja. Aloin jo melkein huolestumaan, että kuinka pitkälle me oikein kävellään, mutta sitten yhtäkkiä käännyimme tieltä jonkun talon pihalle. Emme tietenkään olleet vielä perillä vaan talon takaa löytyi vielä useampi piha, jonka ohitimme kunnes olimme jo metsän reunalla. Siellä oli yksinäinen tiilimörskä, jonka edustalla oli cassavaa kuivumassa. Kingston piti siinä vielä pienen esitelmän Malawin ehkä tärkeimmästä viljelytuotteesta. Cassava eli maniokki menestyy hienosti Malawin kaltaisissa maissa ja sitä käytetään monin eri tavoin. Perinteinen tapa on keittää se ensin, jolloin siitä saadaan vaarallinen sinihappo ryöpättyä pois. Sitten se kuivataan auringossa rutikuivaksi, jonka jälkeen se jauhetaan jauhoksi. Jauho säilyy hyvin ja siitä voidaan valmistaa vaikka nsimaa eli malawilaista kiinteää puuromössöä vai miten sitä nyt voisi kuvailla. Nsima toimii tavallaan lisukkeena kuten peruna tai riisi. Proteiinia siinä ei ole pätkän vertaa, mutta hiilihydraatti pitää nälän loitolla.

Cassavaa kuivumassa… Se kyllä näytti siltä, ettei siitä mitään ruokaa enää saisi.

Cassavan jauhamisesta siirryimme tiilimörskän pihalle. Siellä meitä oli vastassa maassa makaava lapsi tai teini, joka oli riekaleisissa vaatteissa. Melko nopeasti tuli vaikutelma, että kyseessä oli jollain tavalla vammainen ihminen. Silmät olivat auki ja meidät havaittuaan hän alkoi nauramaan kuin jossain kauhuelokuvassa, ja suusta tuli samalla vaahtoa. Hänen käteensä oli sidottu köysi, jonka toisessa päässä oli tyhjä kaljakori. Jos kaljakori ei kuulunut hänen leikkeihinsä, niin sitten se oli jonkinlainen kahle, ettei hän pääse ryömimään äänettä ainakaan kovin pitkälle. Siitä tuli jokseenkin outo olo ja teki koko noitatohtorista aavistuksen pelottavamman vaikka emme olleet itse tohtoria vielä nähneetkään. Kingston ei noteerannut maassa makaavaa rääsyläistä mitenkään vaan pyysi meitä odottamaan pihalla ja meni itse tiilimörskään sisään. Me jäimme katsomaan maassa ryömivää surkeutta ja mielessäni kävi väistämättä ajatus, että tämä oli virhe.

Hieman isompi… huhmare tai mortteli tai mikä se nyt sitten on!

Hetken päästä Kingston tuli naisen kanssa ulos. Nainen oli tavallinen malawilainen vanhempi nainen, pukeutunut kirjavaan, joskin likaiseen kankaaseen ja huiviin, aivan kuten miljoonat muut naiset Malawissa tai Afrikassa ylipäänsä. Hän tervehti meitä kädestä ja sanoi englanniksi tutun fraasin: ”hello, how are you”. Siihen meidän keskustelu sitten jäikin, mitään muuta hän ei englanniksi osannut, joten Kingston hoiti tulkkauksen. Itse noitatohtori, eli hänen miehensä, oli kuulemma matkoilla, koska hän on niin taitava noitatohtori, että käy ympäri Afrikkaa auttamassa ihmisiä. Onneksi hänen vaimonsa kuulemma osaa hommat myös, joten emme tulleet kuitenkaan turhaan. Mukamas. Minä olin pettynyt, sillä eihän oikean noitatohtorin hommia voi kuka tahansa tehdä! Kuka tahansa voi tehdä kokin hommia, kun vähän harjoittelee tai suutarin tai puusepän… Mutta ei noitatohtorin! Tämähän vie pohjan koko noituudelta. Meitä oli petetty, mutta onneksi tiesin sen jo lähtiessä, joten näyttelin näytelmän loppuun asti mukana. Jäimme vielä odottelemaan pihalle, kun noitatohtorin vaimo meni sisälle tekemään valmisteluja.

Noitatohtorin talo. Edustalla oleva hökötys on keittokatos.
Noitatohtorin vaimo rumpuineen.

Lopulta noitatohtorin vaimo kutsui meidät sisälle. Seurasimme Kingstonia pimeään tiilitaloon, jonka lattia oli samaa maailman hiekkaa kuin talon ulkopuolellakin. Tiilet muodostivat ruskeita ja pölyisiä seiniä, joilla roikkui outoja tauluja ja kenkiä, jotka olivat eri paria. Sisiliskon jalkoja ei näkynyt missään. Koko touhu oli jo alkujaan tarpeeksi outoa, mutta lukuisat kenkäparit seinillä saivat minut tippumaan kärryiltä täysin. Talo oli hiekkapölyinen ja sellainen loukko, ettei siellä olisi tullut mieleenkään esimerkiksi nukkua. Olisin nukkunut ulkona puun alla mieluummin. Talo ei luonnollisesti ollut mitenkään iso, joten olimme nopeasti yllättävän valoisassa peräkammarissa, jossa oli meille kaikille tuolit ja niiden keskellä rikkinäinen afrikkalainen rumpu sekä jonkinlainen vati, jossa oli pähkinöitä ja… en tiedä, näytti kaatopaikkatavaroilta. Noitatohtorin vaimo pyysi meitä Kingstonin välityksellä istumaan ja sessio oli valmis alkamaan. Ensin hän näytti meille noitatohtorin jonkinlaista henkilöllisyystodistusta tai muuta korttia, jossa oli noitatohtorin kuva. Kortti näytti myös kaatopaikalta löydetyltä, enkä oikein ymmärtänyt miksi se meille näytettiin. Ei se ainakaan tehnyt asiasta mitenkään uskottavampaa.

Noitatohtorin vaimo antoi meidän ottaa kuvan itse noitatohtorista. Mikähän lie itsetehty kortti?

Kingston toimi meille tulkkina, kun noitatohtori kysyi, mihin vaivaan me haluamme vastauksia. Hän ei kuulemma osaa parantaa kaikkia vaivoja mutta tekee parhaansa. Olimme Helin kanssa miettineet etukäteen, mitä me haluaisimme kysyä. Meillä on ollut ajatusta kolmannesta lapsesta. Tai oikeastaan Helillä on ollut eikä vauvojen kanssa työskentely ole sitä kuumetta ainakaan parantanut. Minulle riittäisi jo jälkikasvu, mutta olen luvannut olla mukana avustamassa sillä ehdolla, että vaippoja en vaihda. Ja jos meille nyt kolmas mukelo siunaantuisi, niin soisimme tyttöä. Että jos tähän asiaan saisimme jotain apua? Noitatohtorin vaimo hymyili ja otti jonkun kupin käteensä. Hän asetti sen väärinpäin jalkojen välissä olevalle rummulle ja alkoi hiljaa pyörittämään sitä rumpukalvoa vasten. Hän kertoi, että mikäli pyörittämisestä kuuluva ääni kovenee, se tarkoittaa ”kyllä”. Ja muutaman kerran rumpua hinkattuaan ääni alkoi kovenemaan. Ihan kuin se olisi johtunut siitä, että hän kiihdytti pyöritysnopeutta, mutta ehkä se oli kuitenkin taikuutta. Joka tapauksessa vastaus kertoi, että kuinka ollakaan, me saamme tytön. Jes, hienoa. Kingston kysyi meiltä, että haluammeko tietää jos sieltä tulisi kaksoset? Herran jumala, ei! Pistin pelin heti poikki… Noitatohtorin vaimohan saattaa olla vaikka oikeassa. En todellakaan halua tietää sellaista etukäteen, sehän tietäisi kaikkea tuplasti, vaipanvaihtoja, ruokintaa, nukuttelua…. Huh, huh, minulla alkoi hiki valua otsalta vaikka huoneessa ei kuuma ollutkaan.

Taikakaluja ja kiluja.

Kingston halusi kuitenkin kysyä jotain meidän puolesta, joten hän kysyi, tuleeko raskauden aikana jotain ongelmia. Hieman kyseenalainen kysymys sekin, mutta ehkä Kingstonin kysymykset kumpusivat Malawin arjesta, jossa kaksosia arvostetaan todella paljon ja tietysti raskauden aikana on myös paljon ongelmia, ikävä kyllä. No, noitatohtorin vaimo pyöritteli kuppiaan ja jotenkin hän sai sieltä vastauksen, että väsymystä kuulemma on raskauden aikana. Itse olisin voinut kertoa saman vastauksen ilman kuppia, mutta kiittelimme vastauksesta kuitenkin. Meille nämä vastaukset ja koko sessio riittivät ja pojatkin alkoivat jo kinuamaan ulos, joten olimme valmiit.

Koko tapahtuma oli ihan hauska kokemus vaikka henkilökohtaisesti hieman petyin siihen, etten tavannut ihan oikeaa noitatohtoria. Näimme uusia seutuja ja oloja, ja pystyimme hieman tukemaan paikallisia vaikka Kingston taisi suurimman osan taaloista ottaakin omaan taskuunsa. Se oli kuitenkin vähän erilainen isänpäivälahja Heliltä ja siitä tuli ihan hauska muisto. Ja kerrottakoon, että nyt kun vuosi tämän tapahtuman jälkeen kirjoittelen tätä päivää blogiini, Heli istuu sohvalla ison masunsa kanssa. Tyttövauva syntyy reilun kuukauden päästä ja Heli on aikaisempiin raskauksiin nähden ollut poikkeuksellisen väsynyt…

Paluumatkalla… en edelleenkään käsitä, miten he tuon tekevät!

Paluumatka oli tietysti yhtä pitkä kuin tullessakin, mutta se olisi alamäkeen. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut sitä kävellä, sillä Kingstonin kaveri sattui olemaan menossa samaan suuntaan rikkinäisellä autollaan. Se oli vielä pelottavammassa kunnossa kuin taksi, jolla tulimme Mzuzusta, mutta onneksi matka oli lyhyt. Pojat olivat kyydistä hurmoksissa, sillä Kingstonin kaveri oli vanginvartijan univormussa ja näytti sotilaalta. Molemmat pojat katselivat häntä enemmän eivätkä huomanneet, että vanhemmat pidättivät hengitystä, kun valuimme rikkinäisellä Toyotalla jyrkkää soratietä vinhaa vauhtia alaspäin. Jarrut pitivät ja pääsimme turvallisesti melkein perille saakka.

Njaya Lodgen respassa suoritimme maksun tästä noitatohtorin vaimon tapaamisesta. Hinta oli 30 dollaria, joita meillä oli varattu enemmän kuin olisi tarvinnut. Olimme lukeneet, että Malawissa kannattaa olla dollareita matkassa, koska ne käyvät melkein missä tahansa maksuksi. Se oli kuitenkin vanhaa tietoa, sillä dollareista oli meille enemmänkin riesaa. Kwachoja saa nykyään pankkiautomaateista kohtuullisen helposti ja moniin paikkoihin käy myös luottokortti. Nämä asiat kehittyvät myös kehitysmaassa. Hiljalleen, mutta ne kehittyvät. Jostain syystä Dixon ja Kingston olivat puhuneet vain dollareista, joten annoin Kingstonille 30 dollaria, kympin ja kakskymppisen. Hän sanoi yllättäen, että 10 dollarin seteli ei valitettavasti käy, koska sitä ei enää saa vaihdettua missään… Tuijotin häntä hetken hiljaa, sillä yritin miettiä, että miten saan 30 dollaria sitten maksettua, koska meillä oli vain kaksikymppisiä… jos kympit ei siis käy. Kysyin, voiko maksaa kwachoilla ja se kävi heille oikein hyvin. No miksi sitten hinta on dollareissa jos kwachat käyvät. En aina oikein ymmärrä kaikkea.

Niilan mielestä noitatohtori ei ollut kovin pelottava.

Loppupäivä sujui rennosti rannalla ja välillä biljardia pelaten lounaan ja illallisen lomassa. Uiminen oli sitä samaa ihanuutta kuin aikaisemmin, mutta rannalla oli selvästi enemmän porukkaa nyt sunnuntaina. Sehän on Malawissa ihan virallinen pyhäpäivä. Pyhyys taitaa ulottua vain työhön, sillä monilla oli myös kaljapullot kädessä, ja se tuntui jotenkin oudolta, koska muualla Malawissa ei alkoholin käyttö pistä silmiin oikeastaan lainkaan. Nkhata Bay on selvästi jotenkin vapaamielisempi paikka, uskottava se on. Tuijottelu oli samanlaista kuin muualla, sillä olimme edelleen ainoat valkoihoiset koko rannalla, mutta nyt saimme selvästi enemmän myös tervehdyksiä. Joko paikalliset ovat oikeasti vapautuneempia tai sitten alkoholilla on osuutta asiaan. Mitään ongelmia ei esiintynyt, mutta porukkaa oli niin paljon, että tästä päivästä puuttui rauhallisuus ja levollisuus. Niinpä ennen illallista pulikoimme oman Lodgen rannalla, jonne aurinko ei enää paistanut, mutta siellä oli muuten rauhallisempaa.

Juhana Helmenkalastajakin kävi moikkaamassa.

Illallinen oli samaa mitäänsanomatonta, mutta vatsat täyttävää tasoa. Ja pojat söivät lautaset ripeästi tyhjäksi, kun saivat luvan pelata vielä viimeisen illan biljardit ruuan jälkeen. Huomenna olisi meidän viimeinen aamu Njaya Lodgessa ja edessä olisi siirtyminen Ilala-höyrylaivalle jossain vaiheessa päivää. Aikataulu oli vielä auki, eikä meillä ole kiire. Kerkiämme varmasti lounastaakin vielä Njayassa. Painuimme kuitenkin illallisen ja biljardien jälkeen talolle vähän pakkailemaan, jotta voimme viettää huomenna aikaa rannalla rennommin. Pojat nukahtivat iltasatuun, ja vaikka mekin olimme väsyneitä Helin kanssa, menimme vielä parvekkeelle istumaan ja juttelemaan hassusta kuluneesta päivästä ja myös huomisesta. Njaya Lodge on ollut hieno paikka ja olemme tyytyväisiä, mutta huomenna siirtyisimme Ilalalla Likoma-saarelle, jonka pitäisi olla paratiisi tähänkin verrattuna. Vähän jännitti laivamatka, mutta odotin todella tuota reissua. Tyhjensimme muovimukimme ja kömmimme lopulta kumpikin omaan hyttysverkon suojelemaan sänkyyn. Molemmissa sängyissä odotti pieni ja hikinen tuhisija. Melkoisia seikkailijoita kumpikin. Eikä minulla ollut aavistustakaan, että oikea seikkailu alkaisi vasta huomenna.

Vastaa

Close Menu