89 MV Ilala (12.11.)

Uni tuli kyllä heti illalla silmään ja hyttysverkkokin pysyi ehjänä, mutta ei se mikään paras yö ollut. Koiranunta koko yö ja Noelkin kävi kaksi kertaa vessassa yön aikana, mikä on harvinaista. En keksi katkonaiselle unelle muuta syytä kuin kuumuuden, vaikka varmasti tuleva laivamatkakin vaikutti jossain alitajunnassa. Heräilyn ja suihkujen jälkeen teimme viimeiset pakkaamiset siten, että vain uikkarit oli rinkan ulkopuolella. Viettäisimme päivän vielä Njaya Lodgessa, koska Ilalla on aikataulun mukaan vasta kello kuuden jälkeen illalla satamassa. Heli oli sähköpostitse sopinut, että voimme mennä heti laivan hyttiin asumaan vaikka laivan onkin määrä lähteä vasta puolen yön jälkeen. Tosin, aikataulut ovat vain suuntaa antavia ja riippuvat laivan lastauksen onnistumisesta. Eli suomeksi, ei me ainakaan myöhästytä.

MV Ilala Nkhata Bayn laiturissa.

Istahdimme samaan aamiaispöytään kuin jokaisena aikaisempanakin. Dixon saapui pirteänä luoksemme ja saimme rutiininomaisen tilauksen nopeasti tehtyä. Ravintolassa sattui kuitenkin aamiaistamaan myös pari muuta seuruetta ja vaikka he olivat enemmänkin tekemässä jo lähtöä, he tuntuivat vievän kaiken huomion. Eihän meillä ollut kiire minnekään, mutta pikkuviikinkien kanssa odottaminen on haastavaa, kun odotusaika menee kymmenen minuutin toiselle puolelle. Dixon on hyvin kohtelias ja hänellä näytti olevan kädet täynnä vaativien asiakkaiden kanssa, joten odottelimme kiltisti.

Sovimme pitkähkön aamiaisen jälkeen Dixonin kanssa, että lounastamme kello 14. Saisimmme pitää huoneen siihen asti. Se helpotti meidän päivää, koska voimme mennä rennosti rannalle ja käydä vielä suihkussa ennen lounasta ja poistumista koko paikasta. Rannalla oli taas rauhallista, kun ihmiset olivat palanneet töihinsä. Uiskenneltiin ja löhöttiin auringossa, ja arvuuteltiin, olimmeko ostaneet aurinkorasvaa vai kosteusvoidetta. Purkissa oli kyllä kertoimia 30:een asti, mutta jotenkin tuntui, ettei se oikein toiminut. Kaikilla oli iho aavistuksen aran puolella. Olemme tietysti olleet paljon rannalla ja suoraan auringon altistamana vaikka emme ole varsinaisesti aurinkoa ottaneetkaan. Auringon kanssa ei tosiaan ole leikkimistä, joten välillä oli pidettävä pyyhettäkin harteilla.

Sinne jonnekin olimme matkalla.

Aika kulki jotenkin hitaasti ja olimme jo kello 13 ylhäällä rinkkojen kanssa. Ajattelimme pelailla biljardia ja tappaa aikaa siellä kunnes taksi tulee meidät hakemaan kello 16. Meillä oli selvästi jonkinlaista matkakuumetta, koska aika ei todellakaan meinannut kulkea mihinkään. Njaya Lodge oli ollut hieno paikka ja meillä oli siitä vain hyvää sanottavaa. Varsinkin henkilökunta eli Dixon oli mahtava tyyppi, ja sellaisella on suuri vaikutus viihtyvyyteen. Kokonaisuutena paikka on vähän ränsistynyt ja kaikkialla on muurahaisia. Ravintolassa ja missä tahansa piti jokainen tuoli katsoa kahteen kertaan, ettei siinä vain ollut muurahaisia. Niitä todella riitti. Mutta ränsistyneisyys ja muurahaiset kuuluvat Malawiin ja Afrikkaan oleellisena osana. Kun sen hyväksyy, niin näistä paikoista saa paljon enemmän irti. Ja me olimme tähän paikkaan todella tyytyväisiä, mutta silti meillä oli joku selittämätön tarve siirtyä eteenpäin. Pelasimme, söimme, joimme ja kiukuttelimme koko kolme pitkää tuntia, mutta lopulta kello löi neljä.

Viimeinen vilkaisu Njaya Lodgeen.

Taksi oli vartin myöhässä, kuten tapoihin kuuluu. Hyvästelimme Dixonin ja istuimme autoon, joka oli tällä kertaa ihan hyvässä kunnossakin. Kohtuullisen uuden näköinen, ehkä kymmenen tai viisitoistavuotias Nissan. Se kuljetti meidät tutulle marketille, josta päätimme hakea vielä vähän evästä laivareissulle. Halusimme varautua siihen, että pääsemme ruokapöytään vasta huomenna seuraavan kerran vaikka ilmeisesti laivalla joku keittiö olikin. Marketilta oli vain kolme kivenheittoa satamaan, joten aloimme rauhallisesti valumaan siihen suuntaan. Liikkeellä olo teki levollisemmaksi vaikka hyvin tiesimme, ettei laiva lähde ainakaan ennen puolta yötä. Liikkuminen oli liian rauhallista, sillä Helin keräilijän silmät kerkesivät huomata matkan varrelta kangaskaupan… Käsittämätöntä! Ei sellaista maailman kolkkaa taida ollakaan, missä ei olisi jotain hemmetin kangaskauppaa tutkittavaksi. Miten hitossa Heli sen bongasi? Varmaan sillä toisella laajentuneella pupillillaan… No, onneksi silmäsärky oli takanapäin. Antaa keräilijän kerätä.

Heli ja Helin kangaskaupat havaitseva pupilli.

Satama avautui eteemme heti kangaskaupan jälkeen ja Ilala näkyi olevan jo laiturissaan. Aita ja jonkinlainen lipunmyyntipiste erotti meidän pääsyn laiturille, mutta kun kävelimme yhtään lähemmäksi, vartija avasi portin ja pyysi meitä astumaan sisään laiturille. Kerroin, että meillä pitäisi olla liput Ilalalle, mutta vartijaa ei tuntunut kiinnostavan. Hän vinkkasi meidät kulkemaan laivan suuntaan. Portilla oli porukkaa vaikka kuinka paljon, mutta he jäivät kiltisti odottelemaan aidan toiselle puolelle. On tämä merkillistä touhua, ihan kuin he olisivat tienneet keitä me olemme ja minne olemme menossa. Ehkä he tiesivätkin. Mehän erotuimme varsinkin Noelin ja Niilan vuoksi jo kilometrin päähän. Olimme valkoihoisia, vaatteemme olivat erilaisia, meillä oli lippikset päässä, meillä oli aurinkolasit, minä olin päätä pidempi kuin tavallinen väestö, Heli oli sinisilmäinen ja mustatukkainen… Emme olleet nuppineuloja heinäkasassa, olimme heinänkorsia nuppineulojen joukossa.

Kävelimme satametrisen laiturin päähän ja astelimme suoraan sillalle, joka johti laivaan. Ihmiset mölisivät ja osa jonotti laivaan, osa kulki sieltä poispäin. Kukaan ei erottunut henkilökunnaksi, kenelläkään ei ollut univormua tai mitään muutakaan tunnistetta. Meillä ei ollut mitään käsitystä mitä tapahtuu tai mitä pitäisi tehdä, joten kävelimme sillalla muiden ohi. Yhtäkkiä vastassa oli käsi, seis. Sanoin kädelle, että meillä on hytti varattuna, miten pääsemme sinne? Käsi vastasi, että ”not yet, wait!”. Ei hajuakaan, mitä odotamme, kuinka kauan tai missä odottaisimme, joten siirryimme mantereen puolelle rauhalliseen kohtaan ja laskimme rinkkamme. Siitä oli hyvä katsella sitä päätöntä touhua, minkä edestakainen laivanlastaaminen ja ihmismölinä aiheutti. Avasimme Helin kanssa oluet ja nautimme olostamme, olihan meillä aikaa. Mutta… vettä meillä ei ollut. Voi helkkari, unohdimme ehkä tärkeimmän asian, mitä kauppaan menimme hakemaan. Ei ollut pienintäkään kiinnostusta lähteä kauppaan enää takaisin, joten päätimme pärjätä limulla, oluella ja vodkalla, jonka ostimme varmuuden vuoksi laivareissua varten. Jotain rauhoittavaa täytyi olla matkassa.

Ilala oli lähdössä vasta kuuden tunnin päästä, mutta kuhina kävi laiturilla.

Kello läheni kuutta ja aurinko alkoi selvästi hiipumaan. Lastaus oli edelleen käynnissä yhtä sekavana, mutta aloin huolestumaan pimeän tulosta, joten menin kysymään kädeltä tilannetta. Kuulemma sitten kun maissi on siirretty, niin sitten pääsemme laivaan. Just. Ei auttanut pätkän vertaa, kun ei tiedetä, missä se maissi on, mutta uskoin sen ja palasin leiripaikallemme. Emme kerinneet siellä kuitenkaan kauan olemaan, kun eräs mies saapui luoksemme ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Kerroin tilanteen ja hän nappasi rinkkani selkäänsä ja kertoi, että hän vie meidät nyt laivaan. Rinkka oli aika painava ja mies huomasi sen, mutta annoin hänen kantaa sen, kun kerta väkisin halusi. Se ärsytti minua hieman, sillä tiesin, että ilman rahaa tästä ei selvitä. Ei se paljoa maksa, mutta on vaikea arvioida, kuinka paljon on sopiva summa eri palveluksista. Mies vei meidät ahtaita portaita pitkin laivan ylimmälle kannelle, laski rinkan ja ojensi kätensä, aivan kuten arvelinkin. Mies ei ollut edes henkilökuntaa vaan hän oli vaan rahan perässä ja käytti tilaisuuden hyväkseen. Annoin 500 kwachaa ja päästin miehen menemään. Me jäimme avoimelle kannelle odottelemaan ja ihmettelemään, että mitäs nyt sitten?

MV Ilala on rakennettu Skotlannissa 1949, mutta purettu osiin ja kuljetettu Mosambikin kautta Malawijärvelle, jossa siis rakennettu uudestaan. Käyttöönotto tapahtui 1951, jonka jälkeen se on säännöllisesti liikennöinyt melkein siis 70 vuotta. Se on 52 metriä pitkä ja pystyy kuljettamaan 100 tonnia rahtia ja maksimmissaan 365 matkustajaa. Se on ainakin alunperin rakennettu höyrylaivaksi, mutta en ole varma, onko se päivitetty dieselmoottoreilla kuten on usein tapana. MV Ilala kulkee Malawijärveä edestakaisin, viikon toiseen suuntaan ja toisen takaisin. Se on kuuluisa aikataulujen epävarmuudesta eikä ole tavatonta, että se on jopa vuorokauden myöhässä, mutta se on silti suurin merkittävin rahdin kuljettaja koko Malawissa, edelleen. Alakerta on täynnä säkkejä, joissa on maissia, cassavaa, kuivattua kalaa ja muita tärkeitä peruselintarvikkeita. Lisäksi kuljetetaan paljon erilaisia rakennustarvikkeita, varsinkin jos ne ovat suuria kooltaan, kuten peltiä, lautoja tms. Siihen päälle sitten ihmisiä kolmeen eri luokkaan. Alakerta maksaa vähiten, mutta matkanteko on ahdasta ja likaista. Se ei tulisi kysymykseenkään lasten kanssa, vaikka paikalliset siellä tietysti matkustavatkin. Keskikerroksissa tilaa saattaa olla enemmän ja raikas järvi-ilma pitää ilman raikkaana, mutta lipun hinta hieman tietysti enemmän. Vielä kalliimpi lippu oikeuttaa yläkannelle, jossa on tilaa enemmän ja sieltä voi ihailla maisemia tai öisin valtavaa tähtitaivasta. Yläkannella matkustavat tavallisesti turistit tai muut varakkaammat matkustajat. Laivalta löytyy myös yhdeksän hyttiä, jotka maksavat sitten jo hunajaa eli 11000 kwachaa (14 euroa) per henkilö, siis matkasta Nkhata Bay – Likoma Island. Hinnasto on monimutkainen taulukko ja jokaisella satamavälillä on oma hintansa. Jos olisimme olleet Helin kanssa kahdestaan, olisimme ehdottomasti ottaneet romantiikasta kaiken irti ja ihailleet koko yön tähtitaivasta yläkannella punaviiniä juoden. Mutta nyt poikia ajatellen päätimme, että hytti oli paras vaihtoehto.

Mutta palataan sitten taas wikipediasta seikkailuumme. Hetken yläkannella ihmeteltyämme, luoksemme tuli mies kysymään, että oliko meille hytti varattu. Vastasin myöntävästi ja hän lähti näyttämään tietä sinne. Sovimme, että Heli jää vielä poikien kanssa kannelle, tulisin sitten hakemaan heidät. Mies juoksi tottuneesti laivan ahtaissa portaissa ja käytävillä, mutta pysyin perässä. Hän avasi hytin oven, toivotti tervetuloa ja häipyi samantien. Astuin hyttiin ja meinasin alkaa itkemään. Siellä oli varmasti 50 astetta lämmintä ja tunkkaista. Hytin metalliset seinät oli maalattu keltaiseksi, tai sitten ne vaan olivat ajan saatossa kellastuneet. Kaksi sänkyä oli pedattu ilmeisesti alkuperäisillä, 70 vuotta vanhoilla petivaatteilla, ne olivat myös kellastuneet. Torakat sujahtivat piiloon katon rakoihin ja sänkyjen taakse heti kun pistin valot päälle. Heli ei astuisi tähän hyttiin ikinä, joten minun oli paras keksiä miten me tämä matka oikein nyt hoidetaan. Minulla oli yhdet portaat ja kaksi käytävää aikaa keksiä jotain.

Meidän putka.

Pääsin takaisin yläkannelle ja sanoin arasti: ”Heli, nyt on sellainen juttu, että se hytti ei taida olla ihan sitä mitä ajattelit!” Nappasin rinkan selkään ja lähdin johdattamaan kalpeanaamoja hyttiimme, jossa viettäisimme seuraavat 16 tuntia. Se tuntui elinkautiselta. Jos siis aikataulut pitävät. Heli seurasi hiljaa takanani ja en tiedä itkikö hän vai oliko se toivotonta naurua, kun hän pääsi hytin kynnyksen yli. Ja minun on tunnustettava, että tällä kertaa en vähätellyt hänen suhtautumistaan lainkaan. Hytti oli karsea. Kun kirjoitan tätä kotosuomessa keittiössä ja Helin leipoma banaanikakku tuoksuu edessäni, voisin sanoa, että kyllähän nyt yhden yön voi olla vaikka minkälaisissa oloissa. Mutta muistan edelleen sen tunteen Ilalan hytissä, silloin tuntui, että tästä ei muuten voi selvitä. Kuumuus, hikisyys, torakat, likaisuus, ihmisten mölinät, auringonlasku, nälkä, meillä ei ollut puhdasta vettä, emme tienneet minne olemme menossa, pienet pojat mukana, kuvottavat lakanat sängyillä… Ne kaikki muodostivat yhdessä tunteen, jota on ihan mahdotonta kuvailla. Mutta ei meillä ollut mitään minne perääntyäkään.

Heli pyysi minua tekemään hänellekin vodkapaukun ja jäi istumaan hytin sängylle tuijottaen lattiaan. Hän sanoi, että jos tämä reissu menee jotenkin pieleen, niin hän syyttää siitä minua, koska minä halusin välttämättä mennä Likoma Islandille ja nimenomaan Ilalalla. Se oli minulle tavallaan helpotus, koska minusta tämä oli mennyt jo aivan pieleen. Jos tämä ei vielä muka ollut Helin mielestä mennyt täysin pieleen, niin sittenhän meillä on vielä mahdollisuus. En mä nyt mitään Silja Serenadea odottanutkaan, mutta kyllä tämä oli minullekin järkytys. Miten tää purkki on voinut edes kulkea sen 70 vuotta? Ja jos se nyt uppoaa tällä reissulla, niin minäkin syytän itseäni. Mutta jotenkin netistä luettuna koko juttu vaikutti niin romanttiselta ja kivalta ajatukselta.

Mihinköhän sitä tuli lähdettyä?

Astuin poikien kanssa hytistä käytävälle, joka siis kulki pitkin laivan ulkoseinämää. Kaiteen toisella puolella roikkui iso puinen pelastusvene, joka sekin näytti 70 vuotiaalta. Nielaisin ja katselin käytävälle, joka alkoi jo täyttymään toisen luokan lipunomistajista. He leiriytyivät tottuneesti käytäville lakanoineen ja eväineen ja kulkiessamme käytävillä jouduimme loikkimaan heidän jalkojensa yli. Yön viettäminen käytävällä olisi saattanut olla mukavampaa kuin hytissä, koska ilma oli aavistuksen raikkaampi eikä torakoita näkynyt lainkaan, mutta kaikki hyvät vapaat paikat olivat jo menneet. Me menimme hytin viereisestä ovesta tilaan, joka paljastui laivan ravintolaksi tai messiksi. Se oli yllättävän siistinoloinen tila, ainakin hyttiimme verrattuna. Ilmeni, että voimme varata pöydän ja ruokalistakin näytti ihan hyvältä, joten teimme tilauksemme muussista ja kanankoivista. Tunnin päästä pääsisimme syömään.

Pistimme heppoisen hytinoven lukkoon ja päätimme mennä yläkannelle katsomaan, jos siellä oleva baari olisi auki. Se oli toiveajattelua, mutta jäimme hetkeksi sinne kuitenkin tuulettumaan. Viereemme sattui pieni poikajoukko, jotka vaatteista päätellen olivat keskivertoa vauraampia. He olivat ehkä parikymppisiä ja jonkinlaisella juhlareissulla kaiketi. He olivat iloisia, selvinpäin emmekä kokeneet heitä ainakaan uhkaaviksi. Yhtäkkiä yksi heistä innostui meistä ja tuli luoksemme. Hän tuli viereeni poseeraamaan ja hänen kaverinsa näpsi kännykällään meistä kuvia. Hän ottia kuvia meistä kaikista, täysin kysymättä. En ole tuollaisesta oikeasti moksiskaan, mutta kyllähän se vähän oudoksutti, että hän tulee kysymättä lupaamme ottamaan meistä kuvia, joissa itse poseeraa vierellä. Se oikeastaan nauratti minua. Kun kuvat oli otettu, ojensin käteni ja pyysin heiltä rahaa. Olin toki leikilläni, mutta kundi meni kovin vakavaksi ja kertoi, ettei hänellä ole rahaa. Sitten hän sanoi, että mehän olemme rikkaita ja he vain köyhiä. Kiusasin lisää ja sanoin, että jos otatte ilman lupaa kuvia meistä, niin sitten teidän pitää maksaa. Kaveri pelästyi ja meni hiljaiseksi, joten laitoin leikin poikki ja sanoin, että muistakaa sitten ensi kerralla. He lähtivät vaitonaisina kannen toiselle puolelle. Hymyiltiin Helin kanssa, ja vähän ihmeteltiinkin. Aika rennosti he tulivat kuvailemaan ihan kuin olisimme jotain patsaita. Sanallakaan eivät tervehtineet tai kysyneet lupaa.

Kyllähän skottilaivassa baari on… vaikkei sitä Malawissa käytetäkään.

Aurinko oli hävinnyt horisontin alapuolelle ja oli pimeää. Hytissä oli tuuletin, mutta sen vaikutus oli marginaalinen, joten pidimme myös ovea auki. Ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä, kun ilma ei liikkunut muutenkaan. Joku koputti oveen ja astui samantien sisään. Oven suussa seisoi iso mies, joka kertoi tulleensa perimään hyttimaksua. Hän olisi kai voinut veloittaa pojista 50%, mutta veloitti vain meistä aikuisista, joten matka paratiisisaarelle maksoi meiltä 22000 kwachaa eli vajaa 30 euroa. Hän antoi meille virallisen näköisen kuitin, joten hän oli kai sitten oikeasti laivan henkilökuntaa, jota ei kyllä ainakaan vaatteista pystynyt mitenkään erottamaan. Samalla hän kertoi, että ruoka olisi valmista, joten voisimme siirtyä messiin.

Nälkä kurni jo vatsassa, kun istuimme tyhjässä messissä omassa pyöreässä pöydässämme. Olimme huomanneet viereisessä pöydässä huurteisen litran vesipullon ja se sai meidät hihkumaan onnesta, kun mekin saimme tilattua sellaisen. Olimme unohtaneet ostaa vettä kaupasta ja repussa oleva hätävarapullo oli jo melkein käytetty, ja sekin on lämmintä kuin ruunan kusi. Itseasiassa kylmää juomavettä on vain harvoin tarjolla muutenkin, sillä yleensä myytävät vesipullot ovat lämpimässä. Messipoika toi kylmän vesipullon pöytään ruokien kanssa, ja aloimme syömään. Muussi oli kerrassaan mahtavaa ja kanankoivetkin maistuivat kanankoivilta. Olimme todella yllättyneitä ruuan tasosta, ja koska pojat söivät antaumuksella, minun oli tilattava vielä yksi lisäannos, jotta itsekin saisin jotain syödä. Pojat meinasivat syödä senkin ja jouduin vähän jo hermostumaankin. Chihuahuat hyppii tanskandogin ruokakupille, ja eihän sellainen käy päinsä. Olen aina ollut tarkka, ettei annoksestani ronkita! En tiedä miksi, kai se on joku luolamiesjuttu, että pitää viimeiseen muruseen kiinni omasta luustaan. No, enhän minä nyt nälkään ole kuolemassa, mutta se muussi oli kerrassaan hyvää. Ja aivan mahtavaa, että pojat söivät jälleen kerran.

Heli oli messissä mukana. Ja siinä näkyy myös vesipullo…

Vedestä on vielä mainittava sen verran, että huomasin messipojan hieman ihmettelevän, kun tilasimme kylmän vesipullon. En ymmärtänyt sitä heti, mutta kun olimme jo hyvän tovin syöneet ja juoneet, ja kun Niila sanoi veden maistuvan oudolle, minä tajusin. Katsoin pulloa ja katsoin korkkia, eivätkä ne olleet tarkoitettu toisiaan varten. Vesipullo ei ollut kaupasta ostettu vaan pullo oli täytetty ties millä vedellä ja pistetty kylmään. Ja kieltämättä, kun sitä maistoi, niin vähän ehkä rautaiseltahan se maistui. Olimme hyvässä lykyssä juoneet melkein pullollisen järvivettä, ja siksi messipoika ihmetteli. Valkoiset eivät yleensä juo järvivettä. Mutta se oli kylmää ja meillä oli jano, joten se upposi hyvin. Turha sitä enää on murehtia, nielty mikä nielty. Vatsatautia odotellessa…

Ruokailu piristi vaikka ei hyttiin palaaminen mikään riemuvoitto ollutkaan. Ei ollut puhettakaan, että avaisimme sänkyjen lakanat ja menisimme vanhojen vällyjen sekaan pötköttelemään. En uskaltanut edes avata niitä lakanoita, olisin varmasti oksentanut. Laitoimme omat lakanamme ja makuupussimme liinavaatteiden päälle ja toivoimme, ettei kovin montaa lutikkaa tarttuisi mukaan. Oli jo nukkumaanmenoaika, ja eihän pojat olleet laivasta muutenkaan yhtään ihmeissään, joten he nukahtivat ihan kuin enenkin. Heli tarvitsi nukahtamiseen vielä yhden vodkahömpsyn, mutta vaikka en olisi uskonut, niin se riitti. Minä sen sijaan en halunnut nukahtaa ennen kuin laiva lähtee. En halua herätä keskellä yötä ja olisimme vielä satamassa. Halauan varmistaa, että laiva varmasti lähtee, joten valvoin siihen asti. Saatoin torkahtaa hetkeksi, mutta lopulta kello lähenteli yhtä yöllä ja muiden nukkuessa minä siirryin hytistä käytävälle seuraamaan Ilalan irtoamista satamasta.

Tässä todiste siitä, että lapset sopeutuvat mihin vain. Tai sitten Niilalla on vain rautaiset hermot… Tuolta verhon alta kipitti yön aikana useampikin torakka.

Käytävällä soi hiljainen afrikkalainen musiikki ja se teki tunnelman rennoksi. Ihmisiä nukkui pitkin ja poikin käytävää. Yhtäkkiä laivan koneet pörähti käyntiin ja matala murahtelu peitti iloisen musiikin. Ilala irtautui hitaasti laiturista ja keula kääntyi vanhan rouvan arvokkuudella kohti horisonttia ja tuksutti ulapalle. Vanha laiva kulki yllättävän tasaisesti ja rantaviivan läheisyydessä kajastavat kalastajaveneiden kirkkaat lamput loittonivat nopeasti. Taivas oli paljastanut miljardit tähtensä ja ne yrittivät valaista epätoivoisesti tyyntä järven selkää. Se oli niin kaunista, että hetkeksi unohdin missä olimme. Mutta vain hetkeksi. Astuin takaisin pimeään hyttiin ja siellä juoksenteleva torakka palautti minut tähdistä takaisin Ilalalle. Ai, että oli mukava pötkähtää hikisenä kostealle ja vanhalle päiväpeitteelle. Ei ollut voittajafiilis, mutta matka oli nyt sentään alkanut. Ties minne olimme menossa. Pistin silmät kiinni, ja nukahdin.

Vastaa

Close Menu