91 Kielletty hedelmä (14.11.)

  • Artikkelin kirjoittaja:

Aamu paratiisissa ei ollut niin miellyttävä kuin olin ehkä etukäteen ajatellut tai odottanut. Lakanat olivat hiestä vähintään kosteat ja silmäluomet olivat turvoksissa. Ne yrittivät kertoa, että yön aikana pitäisi nukkua vähän enemmän. Sen jälkeen, kun sähköt katkesivat kello kymmeneltä ja tuuletin lakkasi toimimasta, yö muuttui hyvin katkonaiseksi, kyljeltä kyljelle pyörimiseksi. 35 asteinen ilma ei liikkunut mihinkään. Talon ikkunoissa on vain puiset luukut, jotka voi pitää kiinni tai kokonaan auki, varsinaista välimuotoa ei ole ja niissä ei ole hyönteisverkkoa lainkaan. Hyönteisistä ei taida olla haittaa, sillä ainoatakaan hyttystä emme ole saarella nähneet, mutta tuntuu hurjalta pitää ikkunat kokonaan auki. Linnut, liskot ja myös koirat, joita saarella liikkuu vapaana, saisivat kulkea sitten vapaasti myös taloomme. Eivät ne sinne varmaankaan ikkunasta tulisi, ainakaan koirat, mutta ajatus tuntuu silti pelottavalta varsinkin pilkkopimeällä. Ja kun ilma seisoo ulkonakin, niin luukkujen auki pitämisestä olisi tuskin mitään hyötyä.

Tässä näkymässä oli helppo herätä.

Suihkun jälkeen paikka alkoi taas muistuttamaan enemmän paratiisia. Iho tuntui hetken raikkaalta eikä rantahiekka ollut vielä liian kuuma astua paljaalla jalalla. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja paikan kauneus oli lumoavaa. Siirryimme rauhallisesti mangopuubaarin mukaville sohvatyynyille ja tilasimme aamiaista. Pikeepaita toi pian ison pannun kuumaa kahvia ja melko pian kanelilettuja ja minulle omeletin. Nihkeä yö oli unohtunut ensimmäisellä nielaisulla.

Aamiaisen jälkeen kuvio oli selvä. Tai niin minä luulin. Minä olin ajatellut mennä rannalle löhöilemään, uiskentelemaan, snorklailemaan ja ehkä kokeilemaan kajakkeja, jotka oli vapaassa käytössä. Myös perinteinen puunrunkokanootti, joita on käytetty tuhansia vuosia, oli myös kokeiltavana. Halusin ehdottomasti kokeilla sitä. Ja pojat olivat kanssani täysin samaa mieltä. Mutta! Keräilijä oli saanut mieleensä, että meidän pitää kävellä sataman kauppakadulle ostamaan vettä ja muutakin juotavaa. Kuulemma mangobaarin juotavat ovat liian kalliita. Niin kalliita, että keräilijä ei rupea niitä kolmen päivän ajan ostelemaan. Tuijotin hetken keräilijää ja vaikka hän yritti hämätä söpöllä nutturallansa ja kauniilla silmillänsä, en langennut hänen pauloihinsa.

Siellä vasemmalla jossain oli iso mangopuu, minkä alla oli hyvä aamiaistaa.

Olen jonkun verran laskenut matematiikkaa, joten minun oli helppo tehdä tästä simppeli yhtälö. Juomat oli toki kalliimpia kuin marketista ostettuna, mutta ne maksoivat silti vain eurosta kahteen euroon, riippuen onko siinä alkoholia. Ja vettä voi tankata baaritiskillä olevasta isosta säiliöstä ilmaiseksi. Tai… en tiedä tankkauksesta mutta ainakin siitä voi täyttää lasinsa baarissa käydessä ja siitä ei tarvitse mitään maksaa. Vaikka joisimme 20 annosta joka päivä, se ei tekisi kuin maksimissaan satasen. Kaupasta ostettuna sama määrä maksaisi ehkä puolet siitä. Mutta! Ne pitäisi kantaa sieltä saaren toiselta puolelta tässä helteessä ja pahimmallaan Niila harteilla. Ja kuka kantaisi? Minä! Ei muuten onnistu, sehän olisi monta kymmentä kiloa, monta kymmentä minuuttia, monta kymmentä kirosanaa ja säästäisimme muutaman kympin. Ja kaiken kukkuraksi sieltä olisi taatusti löytynyt kangaskauppa ja sitten me viikinkipoloiset olisimme joutuneet odottamaan. Väistin keräilijän kauniit silmät ja pidin pintani. Menimme uimaan eikä Helikään kauan murjottanut. Ilmeisesti hänellä oli kankaita jo tarpeeksi.

Kajakkeja ja puukanootti, joka osoittautui aivan mahdottomaksi hallita.

Jos olisimme kahdestaan reissussa, olisi ollut ihan kivakin kävellä ympäri saarta, mutta kahden vinkuintiaanin kanssa se ei valitettavasti onnistu. Jopa reipas Noel, joka kotosuomessa ei juuri valita pitkilläkään kävely- tai pyöräretkillä, on täällä kuumuudessa alkanut kitisemään. Enkä ihmettele yhtään, leijonatkin makaa paahtavassa auringossa ja sille on ihan syykin olemassa. Siitä syystä keskipäivällä, kun hiki valuu varjossakin, pitäisi keskittyä vain oleskeluun, rauhalliseen hengittelyyn ja nesteiden nauttimiseen. Ja kyllä me siinä sitten onnistuimmekin. Löhöilimme, uimme ja keräsimme välillä aivan uskomattoman herkullisia mangoja. Yksi niistä oli niin maukas, että osa hiilihydraateista oli tainnut käydä alkoholiksi. Imeskelin sen sisältämän kiven niin sileäksi, että sillä olisi heitetty 18 leipää jos ei olisi ollut niin kova aallokko. Se oli ihan mango, ainakin siinä vaiheessa.

Mangoja riitti syötäväksi vaikka kuinka paljon.

Päivä sujui leppoisasti. Pojat vain häiritsivät hieman ohimenevillä ihmekiukuillaan, mutta muutoin oli rentoa. Koko isolla rannalla me olimme ainoat auringonkuluttajat. Joku kulkukoiranrakki jolkotteli muutaman kerran tasaisen tappavalla vauhdilla pitkin rantaviivaa, mutta se ei välittänyt meistä lainkaan. Jossain se kävi muutamaankin otteeseen, ja meillä kävi mielessä, että voisiko sillä olla pennut piilossa? Emme nähneet pentuja, emmekä tiedä käyttäytyvätkö villikoirat niin, mutta se vaikutti jotenkin siltä. Miksi se muuten olisi niin määrätietoisesti käynyt säännöllisin väliajoin rannan toisella puolella, kun muu lauma odotteli toisella puolella.

Kajakeilla oli kiva meloa.

Iltapäivälle Mango Driftiin saapui kaksi espanjalaista rouvaa. Toinen heistä oli kahden ihmisen kokoinen, joten mielessä kävi väistämättä, että millähän he ovat saarelle päässeet. Ilalan kannelta ei tuo rouva olisi päässyt moottoriveneeseen kuin Pekkaniskan nosturilla. He halusivat olla täysin omissa oloissaan, eikä puhuneet kuin espanjaa, joten he saivat ollakin ihan omissa oloissaan. Tosin selvisi, että jenkki Julian osasi espanjaa, koska hänen isänsä oli uruguaylainen, joten hän pystyi kommunikoimaan heidän kanssaan. Lisäksi saarelle saapui kolme liikemiehen oloista miestä, jotka puheesta päätellen olivat Etelä-Afrikasta. Ja niinhän he olivatkin, sillä yksi heistä tuli juttelemaan meidän kanssaan. Mies oli hoikka ja sliipattu mutta hikisellä tavalla. Hänestä tuli mieleeni Crocodile Dundee, jos joku muistaa mahtavan kasarileffan. Hän kertoi imelällä aksentilla olevansa Mango Driftin perustaja. Sen jälkeen hän on perustanut Likoma Islandin luksuspaikan Kaya Mawan, jonne ei pääse edes drinkille kuin sen asukkaat. Ja hintalappu yölle on 500 taalaa. Itse hän ei ollut rahan perään vaikka hänellä businesvainua tuntui olevankin. Hän oli asunut saarella vaatimattomasti jo 15 vuotta eikä juuri käy ulkomaailmassa lainkaan. Hänellä oli kaksi lasta, jotka asuivat Etelä-Afrikassa ja tulivat aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan lomalle Likoma Islandille. Se oli kuulemma monimutkaista mutta onnistuu, koska raha ei ole ongelma. Kaveriin oli vaikea suhtautua oikeastaan mitenkään. Lopulta minulle jäi käsitys, että hän on businesjehu, jolle intohimo on tärkeämpää kuin raha. Se on tietysti helppoa jos rahaa on jo kuin roskaa… No, ihan ok kaveri, jonka kanssa oli mielenkiintoista jutella.

Myös Mango Driftissä oli biljardi, mitä piti aina välillä käydä pelaamassa.

”Johtajien” seuraan saapui myös ukkeli, joka ei näyttänyt pätkän vertaa businesmieheltä. Hän saapui pienellä moottoriveneellä, ja Niila tokaisi hänet nähtyään, että ”joulupukki tulee”. Se nauratti, mutta Niila oli oikeassa, joskin mies oli harmaa versio joulupukista. Miehellä oli tuuhea harmaa parta ja hiukset, likaisen oloiset T-paita ja shortsit. Hän nousi järvestä kuin Ahti konsanaan, ja ehkä Ahdin viitta olisi sopinutkin hänelle paremmin, mutta poikien mieliksi nimesimme hänet afrikkalaiseksi joulupukiksi. Hän osoittautui erityisen miellyttäväksi ja sympaattiseksi herrasmieheksi. Hän olisi siltä osin hyvin voinut olla joulupukki. Hän kertoi myöhemmin, että hän on malawilainen, mikä hämmästytti minua kovasti, koska hän oli siis täysin valkoihoinen vaikkakin vahvasti päivettynyt. Oikeastaan hän oli njassamaalainen, koska hän on syntynyt ennen Malawin itsenäistymistä. Hänen täytyy siis olla vähintään 55 vuotias, mutta veikkaan, että siihen voidaan laittaa ainakin 15 vuotta päälle. Hänen vanhempansa olivat Etelä-Afrikasta, mutta töiden vuoksi muuttaneet Malawiin, jossa joulupukki sitten on asunut syntymänsä jälkeen koko ikänsä. Hän kertoi, että hänen lapsuutensa on ollut aika outoa, ja voin hyvin kuvitella sen. Hän oli todella sivistynyt eikä pelkästään siitä syystä, että tiesi esimerkiksi Mannerheimistä ja Suomen osallisuudesta toiseen maailmansotaan huomattavan paljon. Afrikasta hän tuntui tietävän kaiken, ja olisin voinut kuunnella häntä vaikka viikon, jos vain olisi ollut aikaa ja olutta. Ja sikareita, joulupukki poltti sikareita. Olen varma, että hän on nuoruudessaan tavannut itsensä Livingstonen ja varmasti Tarzaninkin. Sittemmin hän on muuttanut Likoman pienelle naapurisaarelle, Chizumululle. Siellä hän on tehnyt vapaaehtoistyötä jo vuosikausia eikä edes halua lähteä saarelta minnekään. Tänään he kuitenkin tapaavat vanhojen ystävien kanssa kuten heillä on silloin tällöin tapana.

Illallinen oli taas katettu hiekalle, joka oli edelleen hyvin romanttista. Aallot liplatti vieressä ja taivas loisti tähdillään. Nyt meitä oli isompi porukka syömässä: joulupukki, kolme liikemiestä, Julian ja eiliset hollantilaiset pojat, joita näkee vain illallisella. Espanjataret olivat kai syöneet jotain muuta, koska heitä ei näkynyt. Onneksi Julian oli puhelias kaveri ja piti johtajat ja joulupukin äänessä. Me yritimme sen sijaan pitää pikkupojat mahdollisimman hiljaisena, mikä oli vaikeaa, sillä ruoka ei heille maistunut. Oli rasittavaa yrittää pitää poikien mielenkiintoa yllä tylsällä illallisella ja samalla yrittää puhua huonolla englannilla etelä-afrikkalaisten johtajien kanssa. Kaikki vitsit eivät menneet perille, ei meille eikä heille. Varsinkaan viimeinen vitsi… ”We are finnish!”.

Niila pääsi rumpukouluun, kunnes tajusimme, että kaveri yritti myydä niitä.

Selvisimme illalliselta kuitenkin kunnialla vaikka ensimmäisenä pöydästä lähdimmekin. Joulupukki ainakin ymmärsi, että pojat oli vietävä nukkumaan. Talomme seisoi pilkkopimeässä emmekä olisi löytäneet sinne ellei meillä olisi ollut fikkareita mukana. Olimme ottaneet opiksemme, kun Heli löi eilen pimeässä varpaansa kiveen kirpaisevan kipeästi. Myöskään muurahaisia ei näkynyt tänään niin paljon, sillä meidän etikkasuihkeet ja talon ulkopuolelle jätetyt pähkinäansat toimivat, joten illassa ei oikeastaan ollut valittamista. Pojat nukahtivat nopeasti iltasadun jälkeen, emmekä mekään jaksaneet jäädä valveille, joten siirryimme lakanoihin odottelemaan, että tuuletin lakkaa kohta toimimasta. Se oli kaamea ajatus, sillä hiki virtasi myös tuulettimen toimiessa.

Ja niinhän se tuuletin sitten lakkasi toimimasta. Olo muuttui tukalaksi, mutta en arvannut sen johtuvan myös jostain muusta syystä kuin kuumuudesta. Pyörin sängyssä ja huomasin hengitteleväni huokaillen ja puuskuttaen. Kuumuus hämäsi ja työnsin ajatusta etovasta olosta pois mielestäni. Kun etovaa oloa oli kuitenkin kestänyt toista tuntia ja kello oli jo puolen yön toisella puolella, tajusin, että nyt on kyse muustakin kuin kuumuudesta. Kiiruhdin vessaan pöntölle istumaan ja kirosin. Vatsani oli aivan löysällä, aivan pelkkänä nesteenä. Ei helkkarin helkkari. Heti tuli mieleen kuukausi sitten sairastettu kymmenen päivän ripuli. Sehän tästä vielä puuttui…

Rentoa meininkiä.

Selvisin vessasta takaisin punkkaan samalla kun mietin, että mistähän kuravesi johtui. En kerinnyt kuin asetella hyttysverhon takaisin kun maistoin mangon suussani… Voi perhanan perhanan perhana! Se on se hemmetin mango, minkä päivällä söin ja mikä oli pehmeämpi kuin muut. Olin maistanut paratiisin kiellettyä hedelmää. Se oli todella hyvän makuinen, mutta sille oli varmaan joku syy. Sen täytyi olla vanha tai muuten vain mädäntynyt. Sillä sekunnin lyömällä tuli puklaus suuhuni ja jouduin juoksemaan takaisin vessaan. Oksennusta tuli suusta ja sieraimista. Kun yökkiminen lopulta loppui ja sain pääni pöntöstä, katsoin tihrusilmillä ylöspäin ja sanoin itkuäänellä Helille: ”oh, think twice, it’s just another day for you and me in paradise!”.

Oksentaminen helpotti oloa fyysisesti, mutta aloin jo pelkäämään seuraavaa pöntöllistä. Yleensä toinen oksu tulee vartissa, viimeistään puolessa tunnissa. Putsasin pöntön valmiiksi ja toivoin samalla, että kyse on oikeasti siitä mangosta, koska minä olin ainoa, joka sitä söi. Minä voin oksennella itseni kipeäksi mutta toivottavasti muut pysyvät terveenä. Muuten me ei päästä täältä saarelta ikinä pois. Jostain syystä kesti yli kolme tuntia ennen kuin vatsan kierto sai minut taas juoksemaan pöntölle. Ei ollut mitään oksennettavaa, vatsa oli täysin tyhjä mutta yökin siellä hetken kuitenkin. Se helpotti oloa ja olin sen jälkeen niin väsynyt koko yöstä, että sänkyyn päästyäni rojahdin kylkiasentoon enkä kyennyt liikuttamaan edes varvasta. En tuntenut kuumuutta, enkä mitään muutakaan, ja nukahdin oksennuspussi kädessä. Mutta en oksentanut enää uudestaan.

Vastaa