95 Luulo ei ole tiedon väärti (18.11.)

Ei varmaan tarvitse kertoa miten yö sujui. Voi jumangekkuli nämä yöt ovat olleet synkkiä viime aikoina. Kuin olisi taas nukkunut suonsilmäkkeessä, joka on saunassa ylälauteilla. Ja tänä yönä oli vielä hyttysiä, torakoita, hämiksiä, ulkoa kuuluvaa älämölöä, sieraimiin tunkeutuvaa grillihajua kaupan päälle. Ja tietysti kaksi välissä nukkuvaa vinkuintiaania potkii välillä kylkeen tai nivusiin. Mutta onneksi he sentään nukkuivat. Sehän tästä olisi vielä puuttunut, että pojat olisivat olleet hereillä ja alkaneet valittamaan, ettei ole mitään tekemistä.

Veljekset kuin ilvekset.

Mutta vaikka yöt ovat olleet täydellisen surkeita, aamulla olo on kummallisen pirteä. Ehkä se johtuu siitä helpotuksesta, ettei tarvitse enää kärvistellä märässä sangyssä, mutta auringolla on myös iso osuus asiaan. Se kun paistaa niin kirkkaana, että kaikki varjot häviävät. Auringolla on järkyttävän positiivinen vaikutus päivän alkuihin. Tietysti olemista keventää myös se, ettei tarvitse lähteä töihin. Minulla ja Helillä ei ole mitään töitä vastaan, päinvastoin, mutta tällaisten öiden jälkeen olisi kamalaa lähteä pimeään räntäsateeseen työmatkalle ja miettiä, että pitää monta tuntia yrittää kuunnella ihmisten valituksia kynsivallintulehduksista tai vaikka päänsärystä, tai vielä pahempaa, unettomuudesta. Tosin tällaisia öitä ei ole Suomessa, onneksi. Ja ettei nyt anneta väärää kuvaa suomalaisesta terveydenhuollosta tai sitä käyttävistä ihmisistä, niin kyllä päivystyksessä ja ambulanssissa valitetaan ihan aiheestakin, ehkä jopa suurimmalla osalla on aiheellinen ongelma. Mutta herraisä niitä aiheettomiakin hölynpölyjä on huolestuttavan paljon.

Mahakatarri Lodge… vai mikä
se nyt oli. Se oli pian muisto vain.

Bussi lähtisi Mzuzusta vasta kello 13, joten meillä ei ollut minkäänlaista kiirettä. Käytiin kohtuullisella ”paahtoleipää ja papuja”-aamiaisella ja istuttiin sen jälkeen rannan tuntumassa. Minä kirjoittelin päiväkirjaa ja pojat touhusivat omiaan. Kovasti poltteli päästä näistä kuvioista jo pois, mutta aika kävisi pitkäksi myös Mzuzussa, joten tilattiin taksi sillä tavalla sopivasti, että meillä jäisi kaksi tuntia aikaa etsiä joku ravintola ennen kuin bussi lähtee. Kun taksi sitten lopulta saapui ja hyvästelimme Nkhata Bayn, istuimme uuden karheassa autossa, jossa oli oikein miellyttävä matkustaa. Olimme edeltävinä päivinä joutuneet jännittämään kulkuvälineissä enemmän kuin laki sallii, joten olimme todella helpottuneita, että kerrankin taksi oli ihan tavallinen hyväkuntoinen auto.

Valmis kotimatkalle. Hetki ennen kuin pullot kaatuu…

Mzuzussa kävimme ensitöiksemme ostamassa Niilalle oman lipun bussiin. Meillä oli jo kolme lippua etukäteen ostettuna, mutta halusimme varmistaa, että saamme istua rauhassa nelistään, maksoi mitä maksoi. Lapsillehan ei tarvitse ostaa omaa lippua, mutta bussin täyttyessä he joutuvat sitten istumaan sylissä, mikä ei houkutellut nyt yhtään. Lipun ostaminen kävi onneksi toimistolla vaivatta ja pääsimme etsimään ravintolaa. Sitä jouduimmekin jonkin verran etsimään, sillä vaikka olimmekin Malawin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, joka oli kaiken lisäksi jollain tavalla enemmän tavallista kaupunkia muistuttava verrattuna pääkaupunki Lilongween, se oli silti hyvin pieni eikä ravintoloita ollut joka nurkassa. Niitä saattoi olla sisäpihoilla, kuten Lilongwessa mutta emme niitä löytäneet. Lopulta päädyimme länsimaalaiselta internetkahvilalta vaikuttavaan paikkaan, jossa sitten tapoimme aikaa kahvien ja toastien merkeissä. Aika ei todellakaan tuntunut kuluvan yhtään ja pinnaa kiristi myös poikien toiminta. Kerkesin sanoa neljä kertaa, että kiikkerää pöytää pitää varoa ettei limut kaadu. Mutta viidennellä kerralla pullot kaatuu, niitä nousemaan en saa. Hitto, miten ärsyttävää. Pakko kulkea juuri ahtaimmasta välistä ja pullot nurin. Eikä ole ensimmäinen kerta tällä reissulla.

Mzuzusta lähdössä kohti Lilongwea. Helpotus, isolla hoolla. Bussi oli hieno, siitä ei pääse mihinkään.

Bussi lähti ajallaan kello 13. Se oli sellainen helpotus, että sitä on vaikea kuvailla. Olin odotellut ja suunnitellut juuri tätä reissua jo Suomesta saakka. Halusin palavasti nähdä legendaarisen Ilalan ja paratiisisaaren Likoma Islandin. Nyt kun olin ne nähnyt, halusin vain pois ja mahdollisimman nopeasti. Se oli hyvin ristiriitainen tunne, mutta päällimmäisenä painoi kuitenkin helpotus. Unelmalomallamme oli koko ajan läsnä riskejä, vaaroja ja olosuhteiden luomaa raskautta, joka painoi selkärepussani. Jaksoin kantaa sen kompastumatta, mutta vasta nyt bussissa istuessani taakka helpotti. Ihan kaikkia riskejä ei oltu kuitenkaan vielä haudattu. Istuimme taas bussin eturivissä heti kuskin takana. Meillä oli jälleen aitiopaikat katsoa, kun bussi kiitää huonolla asfaltilla paikoin 130 kilometriä tunnissa ja ohittaa aina kun mahdollista. Ja välillä tuntui, että bussi ohitti vaikka ei ollut mahdollista. Heli oli ihmetellyt, kun ennen bussin lähtöä sanoin, että nyt on koettu elämämme kauhein bussimatka, kauhein taksimatka, kauhein laivamatka, kauhein paattimatka ja ehkä kauhein venematkakin, vaikka venematkan osalta kyse olikin vain pienestä siirtymisestä rannalta isommalle paatille. Hän ihmetteli, että miten niin bussimatka? Heli oli istunut tulomatkalla minun takana, joten bussin hurjastelu ei ollut välittynyt hänelle silloin. Mutta nyt hän näki itse mitä vauhtia bussi ajaa ja kuinka kapeilla asfalttisoiroilla se ohittelee isoja rekkoja… Siinä oli minunkin pakko laittaa välillä silmät kiinni ja sormet ristiin vaikka olen ollut paloauton kyydissä ja ajanut itsekin melko hurjissa tilanteissa. Paluumatkalla Heli oli täysin samaa mieltä, että myös bussimatka oli elämämme kauhein. Vaikka mitään ei käynytkään. Luojalle kiitos.

Tämä on taksimatkalta Nhkata Baysta Mzuzuun. Taksikuski kysyi jos hän voisi pysähtyä tässä ja kävi viemässä jotain taloon, ilmeisesti hän asui siinä. Tämä kuva on hyvä esimerkki ihmispaljoudesta… Keskellä ”ei mitään” tien varrella ja laskepa huviksesi, monta ihmistä Heli sai tähän kuvaan? Minä sain yli 20…

Aurinko oli jo hiipunut mailleen, kun reilu viisituntinen oli vietetty hurjastelua jännittäen muutoin ihan miellyttävillä penkeillä. Oli siis hämärää kun saavuimme Lilongwen Game-kompleksin parkkipaikalle. Anna ja Tyson olivat meitä vastassa ja yllätykseksemme heillä oli auto käytössä, joten pääsimme helposti ja nopeasti kotiin. Se olikin mukava juttu, sillä kun auto pääsi kanalan pihalle, taivas välkkyi salamoita ja vettä satoi kaatamalla. Veimme tavaramme sisään ja RÄPS. Meni kolme sekuntia tajuta, että sähköt meni justiinsa poikki. No, otimme fikkarit esiin ja menimme kuistille naureskelemaan… Eihän me nyt sähköä periaatteessa tarvita, paitsi ettei voida tehdä uunissa ruokaa, mikä oli alunperin tarkoitus. Ja jos katko jatkuu pitkään, niin sitten meillä ei ole tuuletinta käytössä. No, onneksi Lilongwen yöt eivät ole niin kuumia kuin Malawijärvellä vaikka ne ovat nyt lämmeneet nekin. Ukkoset ovat merkki siitä, että lämpimiä ilmamassoja on liikkeellä. Onneksi taivaan lisäksi vettä tulee myös putkista ja pääsimme rähjäisen matkan jäljiltä pesuille kylpyhuoneeseen, vaikka takapihalla vesiputki olikin rikki. Taloon tuleva putkisto on ruostunut maan alla puhki ja se tihkuttelee jatkuvalla syötöllä mutta sen verran vähän, että se ei haittaa meidän toimintaamme sisällä. Se pitää korjata tietysti, mutta varsinaisesti se ei aiheuta muuta ongelmaa kuin lätäkön takapihalle. Se korjattaneen jossain vaiheessa, mutta afrikkalaisen kalenterin mukaan, joten niinköhän me näemme tuota korjausta.

Rästikuvia reissulta.

Sähkökatko kesti pidempään kun tavallisesti mutta silti vain reilu puoli tuntia. Se oli helpotus, nimenomaan sen tuulettimen takia. Yöstä tulisi pitkästä aikaa miellyttävä. Saimme laitettua vielä perunapataa uuniinkin ja vähän syötyä pitkän päivän päälle. Niilalle ei maistunut, ja oli itseasiassa jo bussissa valittanut ensimmäisen kerran mahakipua. Olimme olleet koko päivän oikeastaan syömättä, joten väkisinkin ajttelin mahakivun johtuvan nälästä. Sen takia ärsytti, ettei Niila suostunut syömään vaikka juuri se helpottaisi. Tai niinhän minä luulin…

Pyykit jätettiin rinkkaan ja rinkka varmuuden vuoksi toiseen huoneeseen yöksi. Se oli tarkoitus tarkastaa sitten päivän valossa kaikkien hämähäkkien ja torakoiden osalta. Ja pyykitkin pestäisiin vasta huomenna vaikka Heli yleensä laittaa matkapyykin pesuun ennen kuin pääsee edes kynnyksen yli sisälle. En tiedä miten se sen oikein tekee? Nyt kuitenkin satoi, joten emme olisi saaneet niitä kuivumaan, mikä oli minulle helpotus, koska ei tarvinnut illalla pestä pyykkiä. Tai niinhän minä luulin…

Rästikuvia reissulta.

Vein pojat nukkumaan iltapalan ja pesujen jälkeen, ja Heli jäi Annan ja Tysonin kanssa istumaan kuistille iltaa. Minunkin oli tarkoitus liittyä heidän seuraansa, kunhan saan pojat nukkumaan. Se tapahtuu tavallisesti Miinan ja Manun avulla, ja Noel nukahtikin pian lukemisen loputtua, mutta Niila jäi vielä valveille ja oli poikkeuksellisen levoton. Vatsa kuulemma oli kipeä. Olin edelleen sitä mieltä, että se johtuu nälästä ja taisin siitä Niilalle mainitakin, että ”miksi et sitten syönyt?!” Niila ei heti vastannut mitään, mutta sitten hän vastasi oksennuksen kanssa. Suoraan päälleen, tyynylle ja lakanoille, aivan karmeat oksennukset. Metsästäjä sisälläni käpertyi sikiöasentoon ja rupesi itkemään. Eikö tää perhanan reissu lopu koskaan?! Noel heräsi myös, koska lakanat oli revittävä hänen altaan ja kaikki meni pesuun. Onneksi meillä oli varalakanat, jotka saatiin sitten isojen siivousten jälkeen vaihdettua sänkyyn. Niilan alle laitettiin pyyhe ja viereen oksennuspusseja. Vettä satoi vielä, mutta pestyt lakanat piti viedä kuitenkin ulos pyykkilangalle, koska ei niitä sisällekään mihinkään saanut. Olimme palanneet todella mielellämme ”kotiin” Lilongween, mutta ilta yritti masentaa meitä parhaansa mukaan. Ei tehnyt enää yhtään mieli kuistille istumaan vaan mentiin sitten kaikki nukkumaan.

Niin, nythän tämä näyttää ihan lupsakalta… Ei se sitä ollut. Elämäni pisimpiä päiviä!

Tuuletin sentään toimi, kun laitoin pääni tyynyyn muuten hiljaisessa talossa. Se puhalteli kivasti alastomaan kylkeeni ja tuntui pitkästä aikaa hyvälle mennä nukkumaan. Tietysti jokainen Niilan käännähdys ja äännähdys sai minut nostamaan pääni tyynystä, mutta olimme jo kokeneet kaiken. Sen kun oksentaa vaikka koko huoneen täyteen, enää ei ärsytä yhtään mikään. Ärsytyskiintiö oli täyttynyt jo kauan sitten. Ehkä reilun tunnin minä nostelin päätäni, mutta Niila ei enää oksentanut. Kaikki olivat hiljaa ja nukkuivat. Minunkin oli aika.

Vastaa

Close Menu