En muista, koska viimeksi olisin nukkunut niin hyvin ja niin pitkään kuin tänä ensimmäisenä yönä Malawissa. Mutta sen muistan, että koskaan ei ole kaikki nukuttu yhtaikaa näin hyvin. Yleensä pojat nitisee ja natisee jollain tavalla, eivät ehkä itse herää siihen, mutta ainakin Heli herää, ja kyllä minäkin usein. Unta kertyi liki 11 tuntia, ja Heli taisi olla ainoa, joka hänkin heräsi yöllä vain kerran. Vatsa oli kuulemma ollut löysällä, heti ensimmäisenä yönä, mikä ei kuulostanut kivalta ottaen huomioon, että 102 yöstä oli jäljellä vielä 101! Ei jääty sitä kuitenkaan murehtimaan vaan painuttiin hotellin sisäpihalle aamiaiselle.
Kello oli kahdeksan tietämissä ja aurinko oli yrittänyt nousta vasta muutaman tunnin. Sisäpihaa se ei ollut kuitenkaan onnistunut vielä valloittamaan, joten T-paidassa ja shortseissa ilma tuntui raikkaalta, jos ei hieman viileältäkin. Siinä kahvia siemaillessa auringon kova yritys palkittiin ja viileys oli nopeasti tipotiessään. Se oli ensimmäinen havainto siitä, kuinka nopeasti aurinko nousee ja alkaa lämmittämään.
Aamupala, joka siis kuului 70 $ huonehintaan, oli hyvin vaatimaton. Kahvia, jos pika-sellaista voi kahviksi kutsua, munakas ja paahtoleipää. Voita ja paikallista hilloa, pöytään tuotuna. Pojille otettiin lisäksi mehua, mutta sepä ei kuulunutkaan hintaan vaan siitä piti maksaa erikseen. Se tuntui jotenkin naurettavalta, ja melkein teki mieli sanoa, että se on nyt pojat sitten aloitettava kahvin juonti! Eihän se mehu maksanut kuin 50 senttiä tölkki, mutta sitä paremmalla syyllä olisi voinut kuvitella tai ainakin toivoa sen kuuluvan huoneen hintaan, mikä oli kohtuullisen korkea paikallista tasoa ajatellen jo muutenkin. No, me olemme vaatimattomia ihmisiä, maksoimme ja pääsimme tästä asiasta nopeasti yli, ja aamiaisesta jäi ihan hyvä mieli.
Aamiaisella olimme jutelleet Helin ja Annan kanssa, että päivän ohjelma voisi pitää sisällään prepaid-puhelinliittymien hankintaa ja ympäristöön tutustumista. Illalla voitaisiin käydä alakerran ravintolassa syömässä, ikään kuin juhlistamassa seikkailumme alkua. Hotellin oma ravintolahan menee kiinni iltapäivällä, mutta alakerrassa kadun puolella on ihan kohtuullisen oloinen ravintola. Annakin oli huomenna siirtymässä koulun campus-alueen asuntolaan, joten tapaamiset hänen kanssaan iltaisin vähentyvät väkisinkin. Voitaisiin nyt ottaa maistiaiset Lilongwen ravintolakulttuurista kaikki yhdessä. Jos jälkeenpäin ajatellaan, ei Lilongwelaista ravintolakulttuuria ole olemassakaan. Kulttuuria kyllä löytyy, ja muutama ravintolakin mutta ravintolakulttuuria saa kyllä Malawista hakea ja kauan.
Astuimme nyt toisen kerran hotellin taianomaisesta vihreästä portista ulos kadulle. Hotellin sisällä vallitseva rauhallinen tunnelma vaihtui nopeasti ihmisiä ja autoja vilisevään pölyiseen katukuvaan. Niila istui olkapäilläni ja Noel piti tiukasti kädestä kiinni. Ilma oli lämmennyt jo huomattavasti, ja osuessaan iholle aurinko kuumotti ihan tosissaan. Olimme ajatelleet, että otetaan aurinkorasvat käyttöön vasta kun mennään uimaan tai muuten vietetään selvästi enemmän aikaa auringossa, mutta ensimmäiset 50 metriä vei hieman pohjaa siltä ajatukselta. Ei käännytty takaisin, mutta aurinko oli antanut selvän näpäytyksen heti alkuun. Älkää kalpeanaamat leikkikö auringon kanssa!
Kibokossa eli hotellilla oli töissä norjalainen nuori nainen, jonkinlaisessa kaupalliseen tai matkailuun liittyvän työn harjoittelussa kenties. Hän oli ollut jo kolme kuukautta Lilongwessa ja osasi auttaa meitä prepaid liittymien suhteen. Hän kertoi, että nykyään niitä ei saa ilman henkilötietojen antamista eli puhelinnumero pitää rekisteröidä virallisesti. Kun sen on kerran rekisteröinyt, voi ostaa puhe- ja data-aikaa sitten mistä vaan. Mutta rekisteröityminen pitää tehdä tietyissä liikkeissä. Löysimme hänen ohjeidensa avulla nopeasti liikkeen, jossa rekisteröinnin voi tehdä. Se sijaitsi ostoskeskuksessa, jonka opimme tuntemaan Game-kompleksina. Siinä oli kymmenkunta pientä liikettä ja muutama isompi. Liittymäliikkeen nimi oli Airtel, ja sen logoon liittyvästä punaisesta väristä tuli meille hyvin tuttu. Punaisia Airtelin koppeja näkyy pitkin Malawia siellä täällä, kaiken ruskean ja harmaan ympäristön keskellä. Pakko tunnustaa, että ne olivat hauskoja väripilkkuja muuten karussa maisemassa.
Mutta… minä en nähnyt punaista pelkästään logossa, vaan myös byrokratiassa, johon Airtelin liikkeessä törmäsimme. Ensin jonotetaan toiselle kassalle, jossa suoritettiin jonkinlainen rekisteröinti, annettiin henkilötietoja ja valittiin liittymän tyyppi. Sillä kassalla riitti kopio passista. Sitten siirryttiin toiselle kassalle, jossa ilmeisesti liittymä avattiin jotenkin, ja jonoon tietysti ensin. Sillä kassalla piti myös näyttää passia, mutta tällä kertaa kopio ei riittänytkään! Aikaa oli mennyt ehkä 40 minuuttia, ja se muuten tuntuu metrinmittaisten vinkuintiaanien kanssa ainakin kolmelta tunnilta. Ja nyt piti sitten lähteä hakemaan hotellilta niitä helkkarin passeja, kun kristallinkirkkaat värikopiot eivät yhtäkkiä riittäneet. Se hakeminen ei ärsyttänyt niin paljon kuin sen tiedostaminen, että jonot eivät häviä tässä välissä yhtään mihinkään.
Saimme passit haettua hotellilta, ja lopulta saimme myös liittymät hankittua. Nehän alkavat toimimaan vasta 24 tunnin kuluttua, joten ei nuolaistu kuitenkaan vielä. Päästyämme sieltä punaisesta liikkeestä ulos, ja alettuamme havaitsemaan muitakin värejä, päätimme tutustua ”kaupunkiin” kävellen. Muita keinoja ei tietysti hirveästi ollutkaan, ei näkynyt ratikoita eikä metroja. Emmekä päässeet kahta korttelia pidemmälle kun kohtasimme ensimmäisen onnettomuuden. Paikallinen laitapuolen kulkija (ja silloin muuten kuljetaan TODELLA laidassa) jäi keskellä risteystä auton tönäisemäksi. Melkoinen mätkähdys kuului, mutta kun käännyimme katsomaan, ryysyläinen keräsi jo itseään ja pääsi jotenkin pystyyn. Kaveri näytti ihan Robinson Crusoelta, ja kieltämättä taisi olla yhtä yksin edelleen vaikka oli jotenkin päässyt saareltaan pois. Ei merkkiäkään auttajista, ja törmännyt auto tööttäili, koska sillä oli kaiketi kiire. Robinson lähti laahaamaan toista jalkaansa pois ja kolmen sekunnin päästä tapahtuneesta oli jäljellä vain me valkoiset ihmettelijät, rivissä siinä tuijottelimme jonnekin, Niila minun olkapäillä. Mutta en tiedä mitä tuijotimme, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan!
Kaahailua ei näy, mutta muuten liikenne on järkyttävää. Liikenne on jäänyt brittien siirtomaavallan jälkeen vasemmanpuoleiseksi, ja muita sääntöjä ei sitten taida ollakaan. Liikennevaloja, tai niiden tolppia on mutta valot eivät toimi. Myöhemmin opimme, että on myös toinen sääntö. Isomman ei tarvitse väistää! Me muuten olemme metrinmittaisten vinkuintiaanien kanssa silloin ravintoketjussa ihan siellä häntäpäässä.
Kävelimme jonkinlaista pääkatua pitkin, ja tietämättämme suuntaan, jossa sijaitsee meidän tuleva AirBnb-kämppä. Siirtyisimme sinne sitten muutaman yön päästä. Kuljimme samalla myös Helin tulevaa työmatkaa, vaikka ei tosin ihan perille asti mentykään. ”Pääkatu” oli erilainen kuin mihin olimme eurooppalaisissa pääkaupungeissa tai pienemmissäkin kaupungeissa tottuneet. Mikään ostoskatu se ei ollut vaikka joitain outoja kauppoja sen varrella olikin. Ja talot olivat matalia ja rähjäisiä. Oikeastaan se oli väylä autoille kaupungin läpi, ei muuta. Lisäksi kävelimme pääsääntöisesti ojassa tai hiekkaisella pientareella, mutta välillä myös asfaltilla, jos ei tarvinnut väistellä autoja. Varsinaisia jalkakäytäviä ei ollut. Ensimmäisestä kävelystä jäi mieleen punaisen pölyn lisäksi se, että ihmisiä oli laidasta laitaan, eikä pelkästään määrällisesti. Toiset olivat ihan rääsyissä, ja toisilla näytti olevan ihan kravattipukukin päällä, kaikki kuitenkin ihan sulassa sovussa ja samassa ojassa. Nallet voisi ottaa täältä oppia, eikä pelkästään pankkiensa tuulikaapeista…
Mieleen jäi myös yksi ukkeli yhden muurin vieressä. Ukkeli näytti aivan äskeiseltä Robinson Crusoelta mutta ei se hän voinut olla, koska hän laahusti eri suuntaan. Peltipurkeista oli kasattu metrin kokoinen seinämä, ja sen takaa näkyi vain pää ja alastomat olkapäät. Mitä lie siellä puuhasteli, ei menty selvittelemään. Oltiin ihan täydessä todellisuudessa, vaikka ei siltä tuntunutkaan.
Myös kadulla ajelevat valkoiset pakettiautot jäivät mieleen, Toyota Hiaceja varmaan kaikki. Ne olivat pikkubusseja, ja Ugandassa niitä oli kutsuttu kuulemma matatuiksi, täällä niille ei ilmeisesti ollut yhtä selvää nimeä. Voisin nimetä ne töötiksi, sillä ne tööttäilivät jatkuvalla soitolla, ja erityisesti meidän kohdalla. Samalla joku etupenkiltä, tai oikeastaan puoliksi ikkunasta ulkona, katsoi meitä, heilutteli käsiään ja huuteli jotain. Joko ne halusivat meidät kyytiin, tai sitten varoittelivat ettei täällä kannattaisi kävellä, ainakaan yhtä kalpeana kuin me oltiin. Hitto, olikohan täällä turvallista kävellä? Ei ollut oikeasti siitä hajuakaan silloin. Olo tuntui kyllä turvalliselta, eikä kyllä mitenkään pelottanut, vaikka kaikki tuijottelivat. Mutta miksi ei tuijottelisi, oltiin ainoat valkonaamat, joita näkyi koko kävelymatkalla. Kaupoissa oli näkynyt muutamia, mutta he olivat autoilla liikenteessä, ei kävellen. No, ei mietitty sitä sen enempää, vaan jatkettiin kävelyä.
Olimme jo palanneet hotellille, kun Anna sai viestin koululta (Kamuzu College of Nursing). He olivat odottaneet meitä saapuneeksi tänään, ja olivat olleet lentokentälläkin vastassa. Jokin oli mennyt viestinnässä vikaan, ja näin jälkeenpäin en ihmettele sitä yhtään. Ei meinaan jäänyt viimeiseksi viestintäongelmaksi, vaikka oltiin 8000 km lähempänä nyt. Mutta Helin ja Annan piti lähteä siltä istumalta koululle selvittelemään harjoitteluun liittyviä asioita. Se oli heille pieni pettymys, sillä olimme juuri tilaamassa kolme olutta. Minulla oli kävelyn aikana tullut sen verran nestehukkaa, että olisin hyvin voinut juoda ne kolme, mutta tyydyin sitten siihen yhteen. Tytöt, joita kolmekymppiset leidit minulle ovat (älkää tehkö me too -kampanjoita, olen tässä vaiheessa reissua vielä metsästäjä), lähtivät tuktukilla eli kolmepyöräisellä taksimopolla kohti koulua. Niila oli hieman kateellinen, koska olisi halunnut mopon kyytiin, mutta hyppäsi lopulta tyytyväisesti possun kyytiin sisäpihan leikkipaikalla ja ajoi Noelilta karkuun. Minä otin päiväkirjani, ja tietysti olueni.
Taltutettuamme nestehukkamme, minä oluella ja pojat mehuilla, lähdimme vielä kolmistaan lähiympäristöön kävelylle. Alue vaikutti nyt iltapäivällä jotenkin vilkkaammalta tai ainakin kaikki tuntui nyt tulevan iholle myymään jotain. Koko ajan piti hokea ”nou thänksiä” koska ei oikein mansikat maistunut. Mistähän hitosta ne on edes poimittu, ei ainakaan Suonenjoelta? Myöskään kravateille ei ollut tarvetta! Onneksi myyjät ymmärsivät nopeasti, että nyt ei kiinnosta ja poistuivat takavasemmalle.
Yhdessä kadunkulmassa nähtiin pieni malawilaisen Mowglin näköinen poika sytyttelemässä nuotiota. Poika oli hädin tuskin neljää täyttäneen näköinen, ja aivan yksin pienessä roskakraaterissaan. Ainakaan lähistöllä ei näyttänyt olevan ketään hänen joukkuetoveriaan. Hyvä, että Malawin Mowgli oli alasti, koska pissahätä yllätti hänet kesken tulenteon. Poika pissasi ja siirtyi sitten nopeasti takaisin puhaltamaan savun juureen, ja sai pidettyä tulen yllä. Hän ei huomannut meitä, mutta me emme voineet olla huomaamatta häntä. Vinkuintiaanit vierelläni eivät vinkuneet vaan katsoivat varmasti yhtä ihmeissään kuin minäkin. Noel kysyi, miksi tuo poika sytyttää tuota roskakasaa? En saanut sanaa suustani, vaikka tiesin, että se saattaa jotenkin liittyä jo hiipuvaan aurinkoon. Me hiivuimme hotellille.
Heli ja Anna tulivat heti meidän jälkeemme. Heidän harjoittelunsa alkaa heti huomenna jonkinlaisten opiskelulupien hankkimisella, mutta sitä mietittäisiin huomenna enemmän. Nyt mietittiin itsemme ravintolaan syömään, alkoi olla jo nälkä. En itseasiassa muista olimmeko syöneet ensimmäisen päivän aikana suklaapatukoita kummempaa ruokaa, mutta nälän tunnetta ei ollut ennen iltaa. Ehkä se johtui jännityksestäkin, mutta myös kuumuudella oli osuuteensa.
Menimme kadun puolella olevalle terassille, mikä oli muuten harvinaisuus koko Lilongwessa, ellei jopa ainoa koko kaupungissa. Suojaisia sisäpihoja oli, mutta ei katukuvaan piirtyviä terasseja, joissa voisi nauttia kylmän huurteisen ja katsella Malawin menoa. Aluksi kaipasin sellaista, sillä ulkomailla on kiva istua terasseilla ja nautiskella. Mutta jälkeenpäin en ihmettele yhtään, ettei terasseja ollut Malawissa enempää. Olut maksoi 1000 kwachaa eli reilun euron, mikä on tavallisen työntekijän päiväpalkka Malawissa. Olisi ollut aika provosoivaa siemailla jatkuvasti olutta terassilla ja katsella ohikulkevia paljasjalkaisia tuijottelijoita. Malawi ei ole mikään turistien ihmemaa, täällä ei ole turisteja. Mutta emme todellakaan osanneet ajatella niin reissun ensimmäisinä päivinä. Olimme vielä tavallisia turisteja. Turistien ei tarvitse välittää kohteen todellisuudesta, riittää kun vähän hämmästelee sitä vain.
Ruoka oli hyvää, ja pojatkin söivät hyvin. Otettiin jopa kanansiipiä lisää. Koko illallisprosessi sujui kaikkiaan hyvin. Lasku oli 35000 kwachaa, mikä tuntui jotenkin kalliilta. Jos ajattelen suomalaista ravintolaa, niin 40 euroa viiden hengen täydestä ateriasta alkoholipitoiseine juomineen ei ole oikeasti paljon. Mutta aloimme suhtautumaan rahaan heti eri tavalla. Katsoin hiljaa olutlasiani, ja siihen piirtyi pieni alaston poika, joka sytytteli pimeällä kujalla nuotiota… Metsästäjä keräili nopeasti itsensä ja perheensä, ja painui hotellihuoneeseen.
Käytiin suihkussa, tai miksi tuota vesipisaroiden verkkaista tippumista voisi oikeasti kutsua. Saimme kuitenkin pölyt ja kuivuneet hiet pois iholtamme ja kaaduimme lukemaan iltasatua. Pojat nukahtivat sen jälkeen nopeasti, mutta mitenkäs meidän kävi? Jotenkin tuntui, ettei uni tulisi yhtä hyvin kuin eilen.
