Päivä alkoi Addis Ababassa, tai sen lentokentällä, jossa nousimme koneesta ulos. Itseasiassa olen aina mieltänyt Addiksen Abebaksi, mutta joka puolella lukee Ababa, joten olkoon niin. Ilma oli viileämpi kuin olin odottanut, mutta olihan vasta aikainen aamu. Siirryimme koneesta suoraan bussiin, joten sen pidempää emme kerosiinin täytteistä viileää ilmaa haistelleet. Bussi vei meidät terminaaliin, jossa saimme ensikosketuksen Afrikkaan. Ulko-ovien jälkeen avautuvan käytävän alussa oli iso lämpökamera ja kyltti, jossa luki englanniksi jotain seuraavaa: Mittaamme ruumiinlämpöänne mahdollisten ebola-virustartuntojen vuoksi! Niin, että tervetuloa Afrikkaan. Tiesin, että Kongossa oli viriämässä uusi ebola-epidemia, mutta en olisi halunnut siitä tällaista yksityiskohtaista muistutusta. Ihan vaan Tervetuloa Afrikkaan olisi riittänyt, se pitää sisällään kaikki taudit. (Ja muistutukseksi, että Covidista ei ollut tässä vaiheessa tietoakaan!)
Oli siis aikainen aamu, aurinko oli noussut ehkä tunti sitten. Kentällä oli melkein kaikki kaupat vielä kiinni, joten se oli kovin tylsän näköinen paikka. Autio se ei ollut, ihmisiä oli niin pirusti mutta vain muutama kauppa ja ravintola/kahvila auki. Juotiin kuitenkin limut ja ostettiin pientä naposteltavaa ennen kuin siirryimme turvatarkastusten jälkeen portille. Meillä oli nelisen tuntia aikaa menomatkamme viimeisen koneen lähtöön.
Malawiinhan ei ole suoria lentoja Euroopasta lainkaan. Siksi Suomesta lennettäessä matkatunteja kertyy vähimmilläänkin yli 15 tuntia. Lento täältä Addiksesta Lilongween pitäisi kestää noin neljä tuntia. Perillä olisimme kahden maissa päivällä ja kerkeisimme vielä valoisalla ajalla löytää hotellit ja kaupat.
Odotus sujui terminaalissa kohtuullisen hyvin, eli pojat eivät aiheuttaneet mitään showta, mikä ehkä jopa yllätti. Me aikuisetkin pysyimme yllättävän hyvin hereillä. Kun sitten lopulta siirryimme koneeseen, ja istumaan paikoillemme, väsymys alkoi tehdä tehtäväänsä. Pysyin hereillä vain koska seurasin ikkunasta matkalaukkujen heittelyä koneeseen. Laukut tuli samanlaisella “junalla” koneen vierelle, kuin muillakin kentillä mutta niitä oli heittelemässä koneeseen vievälle liukuhihnalle ainakin 18 samannäköistä mustaa miestä. Eihän ne kaikki mustat miehet mahtuneet siihen hihnan ympärille niitä heittelemään, joten siinä syntyi sitten vähän tönimistä ja kärhämää.
Yksi, hieman isompi ukkeli töni sellaista hieman pienempää ja siitähän se pienempi sitten suuttui. Se varmaan sanoi sille isommalle, että matkatavaroista vastaavan huolintayhtiön uusiin arvoihin kuuluu kaikkien kollegoiden pyyteetön kunnioitus ja että kaikenlaisessa syrjinnässä on ehdoton nollatoleranssi. Joko se isompi ei osannut samaa kieltä tai sitten se ei ymmärtänyt mitä pienempi horisee, joten se töni sen pois oikein kunnolla ja vielä kauemmaksi. Pienempi oli kuitenkin pieni ja pippurinen, ja yritti myöhemmin salaa hihnan toiselta puolelta, mutta isompi huomasi senkin. Hauskinta oli se, että ei niitä laukkuja riittänyt edes kolmelle heittelijälle, saati sitten 18:lle. Ehkä he saivat jonkinlaisen provikan jokaisesta laukusta, kun niin kiihkeästi halusivat päästä niihin kosketuksiin. Se oli komediaa parhaimmasta päästä, vaikka mykkäfilmi olikin.
Ylipäänsä se oli ensimmäinen kosketus kehitysmaiden työllistämispolitiikkaan, jossa työntekijöitä on enemmän kuin työtä. Eihän siitä seuraa mitään muuta kuin farssia. Riidoista huolimatta laukut löysivät ruumaan ja kone lähti liikkeelle ja rullasi jonottamaan pääsyä kiitotielle. En tiedä kauan siinä odoteltiin koska nukuin osittain, ja osittain yritin pitää silmiä auki. Niilalla oli onneksi omat leikit menossa, joten se ei häirinnyt minun pilkkimistä. Mulla on tunne, että olisimme olleet siinä todella kauan, mutta täyttä varmuutta ei ole. Ei ole Helilläkään, koska istui samalla reiällä pilkkimässä minun kanssa. Ei saatu kalaa kylläkään. Anna oli kauempana koneessa, enkä tiedä millä reiällä hän pilkki.
Lopulta kuitenkin noustiin, ja pian tuli syötävääkin. Punaviinit otettiin ehdottomasti, olihan päivä jo pitkällä, melkein kello 10. Jostain syystä ei enää nukuttanut loppulennolla. Muutenkin se sujui oikeastaan mahtavan hienosti. Niila leikki lattian rajassa, korjaili kuulemma lentokonetta ja tarhakaveri Kasperkin oli jostain ilmestynyt sinne penkin alle. Oli kuulemma tullut junalla sinne, ja minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin uskoa se vaikka en kyllä nähnyt siellä kenkien lisäksi ketään. Melkein neljävuotiaat ovat mahtavia tyyppejä, toisinaan. Niiden mielikuvitusta ei voi kuin ihailla, ja kadehtia, ja joskus vähän pelätäkin. Ottipa pienet unetkin nelituntisen lennon aikana, mihin itse en pystynyt, vaikka kuinka oli silmät ristissä… Sormet ei ilmeisesti olleet!
Lilongwen lentokentällä oli yksi kiitorata. Ja luojalle kiitos, että oli edes se yksi, koska muuten se näytti kyllä melko pieneltä lentokentältä pääkaupungin lentokentäksi. Kone jäi terminaalin eteen kuin bussi Kuopion linja-autoasemalle, joka oli muuten jostain vinkkelistä hyvin saman näköinen rakennus. Siitä sitten käveltiin koneelta suoraan viisumijonoon.
Jos lento meni hyvin ja väsymys oli kaikonnut, niin nyt kaikki paha sitten kiteytyi siinä jonossa. Ilma oli jo kuuma, ei painostava mutta selkä oli hiestä märkänä. Ihmisiä oli ahtautunut pieneen tilaan paljon eikä meillä ollut oikein tietoa mitä tapahtuu, jonotettiin vain. Sitten näimme ihmisillä viisumihakemuksia kädessä ja arvasimme, että meidänkin pitää ne täyttää. Onneksi oli oma kynä repussa, muuten olisimme varmaan jääneet ilman viisumeita. Pääsimme lopulta täytettyjen viisumipapereiden kanssa luukulle, jossa iskettiin leimoja ja allekirjoituksia. Neiti tiskin takana sanoi viimeisen leiman jälkeen, että nyt seuraavalle tiskille jonottamaan, mars. Näin tapahtui ja lopulta pääsimme ihan tiskillekin. Pojat olivat tässä vaiheessa jo ilmoittaneet muutaman kerran, että eivät kauaa katselisi tällaista touhua, olivat kuulemma tottuneet parempaan kohteluun, ja oli niin kuumakin. Olimme tietysti samaa mieltä Helin kanssa, mutta emme saaneet tilannetta siinä korjattua mitenkään, joten itkuhan siinä pojille tuli. Eikä ollut kaukana, että itsekin olisin itkenyt, Heli saattoi vähän itkeäkin… tai sitten se oli hikeä. Oli ihan pirun kuuma, olin nukkunut sen 20 minuuttia edellisenä yönä, ihmisiä oli 10 sentin päässä jokaisessa pää- ja väli-ilmansuunnassa, pojat kiukuttelee ja sitten pitäisi siirtyä tiskiltä toiselle hakemaan leimoja ja kuitteja. Voi p%&¤#/, oikeasti!
Pääsimme kuitenkin leimatiskiltä kuittitiskille, jossa maksoimme viisumit. Olimme alun perin varautuneet, että kolmen kuukauden viisumi maksaisi 120 $ per viulu, ja olin myös selvästi sen kirjoittanut siihen paperiin, että olemme Malawissa 102 päivää, mikä tietysti on yli sen kolme kuukautta, mutta ajattelin, että virkailija ottaisi siihen jotain kantaa. Virkailija ei puhunut sanan sanaa vaan ilmoitti, että viisumit maksavat 75 $ per viulu, joten luulimme selviytyvämme paljon edullisemmin. Kyllähän ne lentokentällä tietävät, kuten Lontoon suurlähetystöstä oli sähköpostilla ilmoitettu. Se oli virheluulo se, mutta siitä enemmän sitten viikkoja myöhemmin.
Kuittitiskiltä meidät ohjattiin passintarkastusjonoon eikä tilanne poikien kiukuttelun suhteen ollut ainakaan parantunut. Eihän se heidän syynsä ollut, enkä ihmettele yhtään, että kiukuttelivat, mutta aiijj että otti pannuun, koska mitä helkkaria siinä olisi voinut muka muuta tehdä? No ehkä ne “viranomaiset” olisivat voineet ottaa meidät jonojen ohi, kun näkivät, että lapset olivat aika tuskaisia. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, joten jonotimme kiltisti.
Vuoromme kuitenkin tuli ja passintarkastaja otti passit ja paperit, pyysi meidät kameran eteen, otti kuvat, pisti leimat passeihin ja päästi meidät pahasta. Ei tainnut sanoa mitään, hymyili vaan jotenkin pirullisesti. En tiedä tuntuiko se vain siltä vai tiesikö se, että joudumme vielä viisumien kanssa ongelmiin. En jäänyt sitä miettimään, vaan ulostauduimme koko terminaalista rinkkoinemme, jotka olivat onnellisesti päässeet myös perille. Koko maahantuloprosessiin meni ehkä tunti, mutta se tuntui kyllä useammalta?
Taksia ei tarvinnut etsiä, se löysi meidät. Meillä oli tieto, että matka kentältä keskustaan maksaisi noin 20 $ mutta tämä kuski pyysi 35 $ sen verran vakuuttavasti, että emme todellakaan jaksaneet alkaa kiukuttelemaan. Leima-, kuitti- ja passijono oli vienyt meidän kaikki lentomatkasta jäljelle jääneet kiukutteluenergiat ja halusimme vain hotellille. Rinkat takaluukkuun ja koko baletti autoon. Minä, Heli, Noel, Niila ja Anna, olimme saapuneet Lilongween, Malawiin, Afrikkaan.
Taksi oli joku vanha Toyota, mutta ihan siistissä kunnossa. Kuski kertoi heti nimensä ja kysyi myös omaani. Se tuntui vähän oudolta, mutta myöhemmin opin, että se oli yleinen tapa. Ensin tietysti “how are you” fraasit, mutta sen jälkeen yleensä vaihdettiin tuttavallisesti myös nimiä. En tiedä miksi, mutta esittelyjen jälkeen kysyin häneltä (unohdin jo hänen nimensä), että mistä hän on kotoisin? En todella tiedä miksi niin kysyin, koska ihan malawilaiselta hän näytti enkä oikeastaan välittänyt yhtään mistä hän olisi oikeasti kotoisin. Hän kertoi asuvansa Lilongwessa, mutta oli kotoisin etelästä Mulanje-alueelta, mikä on kuuluisa kauniista vuoristostaan. Outo kysymykseni toimi siten outona aasinsiltana erääseen outoon asiaan. Mulanje-alue oli ajankohtaisesti kuuluisa myös eräästä ikävämmästä asiasta.
Olin ennen lähtöä lukenut huvikseni Yhdysvaltain Malawin suurlähetystön nettisivuilta eräästä omille kansalaisille annetusta ohjeesta välttää kyseistä Mulanjen aluetta, koska siellä on otettu omia oikeuksia käyttöön. Siellä on levinnyt eri kylissä huhua, että ulkopuoliset (tiedonannossa ei selvinnyt mitä ulkopuolisilla tarkkaan ottaen tarkoitettiin!) saattavat olla vampyyreja ja aiheuttaa ongelmia. Seitsemän “ulkopuolista” on paikallisten toimesta tapettu tällaisten epäilyjen johdosta. Vaikka kuolleiden joukossa ei ilmeisesti ole ollut turisteja, niin se ei minua kauheasti lohduttanut. Siksi kysyin asiaa kuskilta, mutta hän ei osannut tai halunnut sanoa asiasta mitään. Ehkä se vähän helpotti, mutta täytyy myöntää, että hieman asia jäi minua vaivaamaan. Malawissa on vielä paljon alkukantaista voimassa olevaa tietoa ja taikauskoa. Ne ovat asioita, joita ei kannata täällä vähätellä, vaikka en suoranaisesti uskokaan, että olisimme täällä jotenkin sen suhteen oikeassa vaarassa.
Jälkeenpäin mietiskelin, että minäkin olen ajanut aikoinani taksia yli kymmenen vuotta jopa. Kertaakaan ei kukaan kysynyt, että onko kotiseudullani näkynyt vampyyreja…
Taksimatka kesti noin puoli tuntia, ja olin niin väsynyt, että siitä ei jäänyt ihan selviä muistikuvia. Muistan kuitenkin kauhistelleeni ikkunanäkymää, että tuollako me joudumme kohta itsekin kävelemään ehkä hieman pelottaviltakin näyttävien ihmisten joukossa. Varsinaisia kävelyteitä ei ollut vaan ajoradan vierellä oli hiekkaa, ojia tai jonkinlaista piennarta missä ihmiset sitten kävelivät. Pystyin aistimaan pölyn ikkunan läpi, tai sitten taksin ikkuna falskasi. Talot olivat matalia, korkeintaan kolmikerroksisia ihan kaupungin keskusta mukaan lukien. Kaikki oli rähjäistä ja likaisen oloista. Ihmisiä näytti olevan miljoonia, ellei satoja miljoonia. Saatoin kyllä osittain nähdä kaikki kahtena. Varsinkin tienpientareet olivat täynnä roskia ja erityisesti sinisiä muovipusseja lojui pitkin poikin, sata- ellei tuhatmäärin per katselusuunta. Myöhemmin selvisi, että melkein kaikki kaduilta ostettavat ruoat kuten hedelmät, munkit (nam) ja muut bakelsit, niin suolaiset kuin makeat, myydään pienissä sinisissä pusseissa, ja ne päätyvät näköjään kaikki sitten samaan paikkaan, kadulle. Ja niitä myydään muuten paljon, hirvittävän paljon. Suoraan sanottuna aivan kamalan näköistä. En minäkään mikään partiopoika ole mutta en minä luontoa tällä tavalla roskaa, ja sinisten pussien maassa lojumista tuntui oikeasti pahalta katsoa. Teki melkein mieli pysäyttää taksi ja lähteä keräämään niitä pusseja. Mutta silloin en olisi vieläkään takaisin kirjoittamassa tätä tekstiä.
Siellä täällä nousi myös pieni savupatsas joko jostain kojusta tai ihan vain kadunkulmasta maasta. Kojuissa todennäköisesti tehtiin isoilla wokkipannuilla ruokaa, mutta muista savuista en silloin tiennyt, mistä ne johtuisivat. Palomiehenä kiinnitin niihin varmaan enemmän huomiota, mutta kyllä se Heliäkin taisi ihmetyttää. Anna nukkui, joten hän ei ihmetellyt mitään. Savujen lisääntyessä Noel taisi kysyä vasta ensimmäisen kerran klassikkokysymyksen perillä olosta, mutta en osannut siihen vastata. Niila seisoi etupenkkien välissä ja katseli myös ihmeissään, että missäs sitä nyt ollaan. Olimme matkalla Lilongwen keskustaan, Kiboko Town Hotelliin.
En oikeastaan erottanut milloin tultiin “keskustaan”, maisema näytti alkua lukuun ottamatta melko samalta koko matkan. Mutta siinä se sitten oli, ensimmäinen yöpaikkamme, Kiboko Town Hotel. Olin nähnyt joitain kuvia katukuvasta hotellin edustalta, eikä ne mairitelleet, mutta näkymä kyllä yllätti karuudellaan silti. Oltiin muuten melko köyhissä oloissa nyt. Ei se oikeastaan näyttänyt hotellilta vaan ihan vaan talolta, ränsistyneeltä talolta. Kuoppainen ja halkeillut asfaltti ohitti talon oikein sujuvasti ja antoi autoille jonkinlaisen parkkipaikan, pääsääntöisesti kolhiintuneille ja pölyisille autoille, mutta joukossa oli myös muutama iso ja kiiltävä maasturikin.
Menimme isosta ja vihreästä rautaportista sisään koko taksilla, ja saavuimme pienelle sisäpihalle, jossa maksoimme kyydin ja otimme rinkat selkään. Meitä oli heti vastassa vanhempi mies, joka osoittautui myöhemmin jonkinlaiseksi vahtimestariksi. Hän otti ystävällisesti kaksi rinkkaa kantoonsa, ja vaivalloisen näköisesti kantoi ne huoneemme eteen. Tarjouduin kyllä auttamaan häntä, mutta hän kertoi taakan olevan hyvää kuntoilua. Sitähän se tietysti onkin, jollain tavalla, mutta arvasin, että hän oli kyllä enemmän dollareiden perässä. Annoin muutaman sellaisen ja hän ohjasi minut sitten respaan talon toiselle puolelle. Se sijaitsi toisessa kerroksessa ja sinne mentiin hauskasti talon läpi kulkevan tunnelin kautta julkisivulla olevalle isolle parvekkeelle, josta sitten oli erillinen käynti respaan. Sieltä oli “hieno” näkymä Lilongwen katukuvaan, johon oikeasti totuin vasta paljon myöhemmin.
Kirjautuminen hotelliin sujui vaivattomasti, booking.com oli toiminut. Palasin perheeni luokse ja ensimmäinen hotellihuoneemme avautui meille kaikessa karuudessaan. Iso huone yksinkertaisilla helisevillä ikkunoilla, kiiltävällä punaisella maalilla maalattu betonilattia, jonkinlainen sohva kulahtaneilla verhouksilla, parisänky prinsessamaisella verhokatoksella… Verhokatoksella ei ollut mitään tekemistä prinsessojen kanssa, se oli tietysti hyttysiä varten. Sohvan kulahtaneisuus tuntui aluksi ehkä vastenmieliseltäkin, mutta ajan saatossa kulahtaneisuuteen tottui. Täällä on kaikki kulahtanutta, ihan kaikki! Huoneen perällä oli ovi kylpyhuoneeseen, joka oli… no, ihan kohtuullinen päällepäin. Lavuaari tosin vuosi lattialle ja sinne jäi aina iso lätäkkö. Suihkusta tuli vettä mutta ei sitä oikein suihkuksi voinut kutsua. Pönttö oli kellertynyt, mutta toimi vaikkakin äänekkäästi.
Kiboko Town Hotel on paikallisille hienoa tasoa mutta meille… no, me pärjätään kyllä. Eihän me millekään luxuslomalle oltukaan tulossa vaan katsomaan köyhyyttä ja oppimaan olemaan! Ja nythän meillä on asiat vielä hyvin. Aika nopeasti pistettiin tavaroita paikoilleen ja painuttiin sisäpihan ravintolabaariin. Ihan siisti pikku ulkoilmaterassi ja pojillekin pieni leikkipaikka. Safariauton kori oli rakennettu kiipeilytelineeksi, josta oli liukumäki katolta alas. Ja muutama keinuhevonen tai –possu tai mikä lie. Kiikkulautakin oli mutta Suomessa siitä olisi pitänyt tehdä lastensuojeluilmoitus jos antaa lapsen kiikkua siinä. Meidän pojat tosin kiikkui siinä ihan mallikkaasti.
Me otimme Helin ja Annan kanssa oluet. Tarjolla oli oikeastaan vain Carlsbergiä, ja suurina olutmaistelijoina, suorastaan hifistelijöinä, kyseisen olutjätin vetiset olutjuomat olivat Helille ja minulle pieni pettymys, mutta tilanteeseen nähden se maistui kuitenkin hyvälle, ja sammutti janon. Pitkä matka oli takana, ja olimme väsyneitä, mutta olimme perillä, olut kädessä. Emmekä siinä vaiheessa tienneet, ettemme muuta merkkiä tulisi oikeastaan juomaankaan. Fiilis oli melkoisen hyvä ja helpottunut.
Meillä oli kuitenkin vielä tehtävää. Halusimme löytää kaupan ennen pimeää, jotta saisimme huoneeseen vähän juotavaa ja syötävää. Niinpä lähdimme oluiden jälkeen kadulle. Kun astuin siitä portista ensimmäisen kerran ulos, tuli tunne, että kaikki hidastui ja lopulta pysähtyi, kävelijät ja autotkin ja kaikki vain tuijotti meitä. Hetken luulin, että olimme astuneet uusimpaan Matrix-elokuvaan. No, väsymyksellä oli varmasti osuutensa eikä kaikki tietystikään pysähtynyt, mutta kaikki kyllä tuijotti meitä. Niila istui minun olkapäillä, ja siinä muodossa meistä tuli lopulta ihan tavaramerkki Lilongwen kaduilla. Olin päätä pidempi kuin keskiverto malawilainen, ja Niila vielä siellä ylhäällä yli kahdessa metrissä. Saatoimme olla jopa pelottavan näköinen ilmestys jollekin taikauskoiselle paikalliselle.
Ainuttakaan valkoihoista ei näkynyt koko ensimmäisellä kävelyreissulla. Ja 5 ja 3-vuotiaat valkoiset pojat taisivat olla vieläkin harvinaisempi näky. Kukaan ei sanonut mitään mutta kaikki kyllä tuijotti aivan avoimesti ja häpeilemättä. Ehkä vähän ärsyttävääkin. Tuijotteluista huolimatta löysimme Shoprite nimisen kaupan ihan muutaman korttelin päästä. Päällepäin hyvin länsimaalainen kauppa isoine valomainoksineen. Sisältä se oli kuin iso S-market ja hyllyiltä löytyi kyllä ihan kaikkea mitä tarvitsee. Tai jos ei jotain tiettyä löytynyt, niin jotain korvaavaa kuitenkin. Ainoastaan oluessa oli melko heikko valikoima ja kaikki lagereita, mikä tietysti janoon ihan mukiin menevä vaihtoehto. Kaikki oli myös kohtuullisen halpaa, ainoastaan kaukaa Euroopasta tuodut tuotteet saattoivat olla todella kalliita.
Löysimme kuitenkin vettä, olutta ja vähän syötävääkin, ja saimme maksettua kortilla, mikä oli hyvä tieto. Kortilla maksaminen on tosin ihan oma juttunsa, ja kuvailenkin sitä joskus myöhemmin tarkemmin. Kävelimme takaisin ja lukittauduimme hotellihuoneeseen odottelemaan auringonlaskua, mikä tulikin nopeasti kello kuuden jälkeen. Olimme rättiväsyneitä kaikki. Käytiin pesuilla ja sujahdettiin kaikki neljä samaan leveään parisänkyyn, hyttysverhon alle. Annalla oli luonnollisesti oma huoneensa ja hän sujahti siis sinne. Luin pojille iltasaduksi Miinaa ja Manua, joita olimme ottaneet muutaman mukaan. En tiedä paljon kello oli, mutta sammuimme kaikki melkein yhtä nopeasti kuin taskulamppu, jonka valossa satuja yleensä luimme. Hyttysverkkojen alta ei jaksanut enää lähteä mitään valokatkaisijoita painelemaan, siksi meillä oli fikkari tyynyn alla.
Huh huh, päivä oli pitkä kuin nälkävuosi, tai ainakin yhtä pitkä kuin tämän päivän teksti. Se oli ensimmäinen päivämme Aprikassa. Siihen liittyi paljon uutta ja jännittävää, mutta nyt se oli kääntynyt ensimmäiseksi yöksi. Toivottavasti yöhön ei mahdu yhtä paljon uusia asioita kuin päivään.