8 Madidi Lodge (23.8.)

Viimeinen aamu Kiboko Town Hotellissa. Se ei kuitenkaan juuri poikennut kahdesta edeltäjästään. Aurinko oli maalannut huoneen taas valoisaksi jo puoli tuntia sitten, ja ilmeisesti retro-elektroniikkapelin nostalgiset äänet alkoivat piipittämään melko pian sen jälkeen. Nostin pääni tyynystä ja näin Noelin pelaamassa pikkuruista peliään isossa nojatuolissa, ja Niila katsoo vieressä kylki kyljessä.

Heli oli myös noussut ylös, ja tuttuun tyyliin kylmästä pikakahvista oli jo huikka otettu. Heli ei kuulemma pysty astumaan kynnyksen yli ennen kuin on saanut kupin kahvia. Näin on joka reissulla ja joka paikassa. Jos vettä ei pysty jossain makuuhuoneessa kiehauttamaan, niin sitten laukusta löytyy jonkinlainen kylmäversio, joko valmis jääkahvi tai jotain ihmepuruja, joista kylmään veteen sekoittamalla muodostuu muka kahvia. On aamusumppiin toinenkin syy, miksi Helin pitää saada se heti herättyään, en vain tohdi sitä tässä ääneen mainita. Mutta se liittyy vääkylöihin…

Minä nousin viimeisenä, mutta astuin kynnyksen yli ensimmäisenä, ja ehkä hieman uhmakkaastikin, koska minun mielestä kynnyksen ylittämiseen ei tarvita ”mukakahveja”. Minä otin sen vasta aamiaisella, joka sekin oli toisintoa edellisistä päivistä. Munakasta, paahtoleipää ja pikakahvia. Kuinkahan kauan pystyisimme toistamaan tämän saman, melko askeettisen kaavan? Veikkaan, että ollaan jonkinlaisella rajalla nyt. Ehkä siihen rajaan vaikuttaa uusi asumuksemme, johon olemme päivällä siirtymässä. Vaikka jännittää, mitä tuleman pitää, niin haluaisi jo siirtyä eteenpäin ja jättää tämä hotelliasuminen jo historiaan.

Helin puhelinliittymä ei ollut yön aikana kokenut ihmeparantumista, joten jouduimme raahautumaan sinne punaiseen liittymäliikkeeseen. En halua enää mainita koko liikkeen nimeä, kun kuulin, että se on intialainen riistoyritys. Sen konsernijohtaja on kuulemma yksi Intian rikkaimmista miehistä vaivasella 2,5 miljardin USD omaisuudellaan, siis ei miljoonan vaan miljardin. 😲

Lilongwen arkea.

Hienoa tietysti, että jotkut pystyvät luomaan tuollaisia imperiumeja, paljon työpaikkoja ja ovat varmasti saaneet paljon erilaista hyvää aikaan viestintää kehittämällä. Mutta omaan pikkuruiseen kukkakaaliin ei sovi se, että se korkein porras kohoaa suhteettoman korkealle mitä tienesteihin tulee. Jos yhdelle ihmiselle kertyy noin paljon omaisuutta maassa, jossa suurin osa, eli sadat miljoonat ihmiset elää köyhyysrajan alapuolella, niin jossainhan on menty pahasti pieleen.

En kerinnyt ratkaisemaan tuota Intian köyhyysongelmaa ennen kuin saavuimme punaiselle liikkeelle, joten päätin ratkaista Helin liittymäongelman ensin. Ongelmanratkaisu alkoi tietysti jonottamisella.

Malawissa jonottaminen on taidetta. Liikkeessä oli neljä kassaa, ja jokaiseen oma siisti jononsa. Valitsin summittain yhden, ja toivoin että se tietysti vetää, mutta myös oikealle kassalle. En valinnut lyhintä, koska se taktiikka ei toimi S-Marketissakaan.

Seisoskelin rennosti, taisin pyöriäkin hieman jonossa kun katselin poikien kiukuttelua Helille huoneen perällä. Malawilaiset seisovat jonossa kiltisti eikä edessä olevaan pidetä juurikaan väliä. Minä taisin pitää suomalaista hajurakoa, koska yksi pieni malawilainen singahti siihen eteeni. Ehkä pikkuinen luuli, että pidin hänelle siinä paikkaa. En osannut, enkä onneksi kerinnyt sanoa mitään, kun viereisestä jonosta joku sanoi pikkuiselle chichewaksi jotain, ja hän siirtyi ihan kiltisti kokonaan toiseen jonoon. Sanoin ”tänks” toiseen jonoon ja astuin kiinni edellä olevaan. Mennään sitten maassa maan tavalla.

Jonotus kesti liian kauan ja pojat ilmaisivat sen hyvin selvästi. Odotuspenkissä oli vain yksi käsinoja eikä siihen mahtunut kahta kättä, ei edes kahta pientä kättä. Ja jos käsinojaan ei mahdu kahta kättä, se tietää sotaa. Siinä on silloin äitien ja isien turha yrittää näyttää vihaiselta ja uhkailla kaikilla hullunkurisilla uhkauksilla. ”Ai ei muka saada tikkareita tai jälkiruokaa, hah”. Kun sota on käynnissä, niin siitä käsinojasta pidetään kiinni kynsin ja hampain, piste.

Kaikista huvittavinta sotilaista on se kun isi yrittää huutaa jonosta vihaisella komentoäänellä, mutta joutuu tukahduttamaan huutonsa ettei tarvitsisi niin paljon hävetä siellä jonossa. Se näyttää ja kuulostaa vähän samalta kuin tiikeri alkaisi karjumaan mutta suusta tulee chi hua huan vikinää. Perkele! Anteeksi raju ilmaisuni, mutta niin taisin sanoa siellä jonossakin, kun Heli oli vienyt huutavat pojat ulos liikkeestä. En muista milloin olisin pihissyt raivosta niin paljon. En ainakaan 12 tuntiin!

Pojathan on poikia, eikä kisailua voi välttää. Sehän on vain hyvä asia, että pitävät puoliaan ja näyttävät tahdonvoimaansa. Mutta kun sana ei mene perille ja niin tapahtuu julkisella paikalla, ja vielä meille, jotka muutenkaan emme halua olla vaivaksi kenellekään, silloin veri kiehahtaa. Matkalla hotellille uhkasimme jättää molemmat pennut Afrikkaan, niin paljon suututti se käytös, ja se ettei sana mennyt perille kummallakaan.

Ehkä se jälkeenpäin oli vähän raju uhkaus, etenkin kun tuhansia lapsia hylätään täällä syystä tai toisesta vuosittain. Mutta eipä pojat ollut siitä moksiskaan, sama ralli muutaman tunnin päästä uudestaan. Ollaan vissiin kotiuduttu.

Olimme pakanneet jo ennen kun lähdettiin selvittämään Helin liittymäasiaa, jonka myös saimme hoidettua, sodasta huolimatta. Kirjauduttiin hotellista ulos ja läpäisimme vihreän portin viimeistä kertaa. No, ei se ollut viimeinen kerta, mutta silloin jotenkin ajattelimme niin.

Meillä oli osoitteena Madidi Lodge, area 9. Tiesimme suurin piirtein sijainnin ja oli selvää, että ei lähdettäisi rinkkojen kanssa sinne hikoilemaan tällä helteellä. Tuktukeja on katukuvassa paljon, mutta niihin emme tavaroinemme mahtuisi, joten tarvitsimme taksin. Ne ei ole yhtä selvästi havaittavissa kuin tuktukit, mutta niitäkin on joka kadunkulmassa, eikä meidän kauan tarvinnut esitellä rinkkojamme kun jonkun puun alta juoksi taksikuski ja autokin löytyi läheltä. Ovatko he oikeasti taksikuskeja, vain luoja tietää. Erilaisia laminoituja kortteja roikkuu taustapeileistä, mutta mitä ne oikeasti mistään kertoo? Eipä sillä väliä, homma toimii ja on halpaa.

Osa Lilongwea. Area 51 ei osunut silmään…

Lilongwe on jaettu numeroituihin alueisiin. Eli kaupunginosien nimet ovat käytännössä numeroita. Se voisi kuulostaa ehkä loogiseltakin, mutta kun numero annetaan alueelle sen rakentamisjärjestyksessä, niin systeemistä tulee kaupungin kasvaessa aika sekava. Area 1 ja area 2, ja area 3:kin ovat selkeästi aika lähekkäin, mutta sitten alkaa pakka sekoamaan. Ja kun alueita alkaa olla yli 50, niin siinä on turisti ihmeissään. Area 9 ja 47 saattavat olla vierekkäin. Me olimme oppineet tähän mennessä, että Kiboko hotellin alue oli jotain 1, 2 ja 3 välimaastoa. Se on niin sanottua keskustaa, jos sellainen pitää täältä sanoa. Ja nyt olimme matkalla alueelle 9. Matkaa oli ehkä 3-4 kilometriä.

Olimme siis Suomesta käsin varanneet Airbnb-asunnon ja tiesimme, että se on jonkinlaisen hotellikompleksin yhteydessä, ja kompleksin nimi oli Madidi Lodge. Olisimme päässeet sinne sitä samaista pääkatua pitkin, mitä kävelimme jo toissa päivänä. Kuskimme halusi kuitenkin ajaa pienempiä katuja, ja kun hinta oli sovittu, niin mikäs siinä. Näimme vähän uusia seutuja ja se on aina mielenkiintoista.

Koko taksimatkan ajan näkyi oikeastaan erilaisia muureja, joiden takaa pilkisti peltikattoja, jotkut melko näyttäviäkin. Ympäristöstä tuli siisti yleisvaikutelma, vaikka pieniä savupatsaita näkyi edelleen joissain kadunkulmissa. Kuljettaja kertoi, että olemme siirtymässä alueelle, jossa asuu paljon aasialaisia. Muureista, istutuksista ja talojen katoista päätellen nyt ei ollut kyse ihan köyhistä aasialaisista eikä varmaan vangeistakaan vaikka joidenkin muurien päällä agressiivisen näköistä piikkilankaa näkyikin. Oltiin selvästi varakkaammalla alueella kuin mitä olimme vielä täällä nähneet. Tuntui sillä hetkellä ihan hyvältä, että olimme sokkona valinneet tällaiselta alueelta seuraavan majoituksemme.

Taksi kaartoi Madidi Lodgen pihaan ja kuljettaja jätti vielä käyntikorttinsa pahan päivän varalle. Otimme rinkat selkään ja kävelimme pienen porttikongin alta sisäpihalle, jossa meitä tervehti yksinäinen uima-allas. Ihan kuin se olisi ilahtunut yhtä paljon kuin vaatteitaan repivät pojat, jotka tietysti olisivat välittömästi halunneet uimaan. Ikävinä vanhempina jouduimme sen eväämään, joten rauhanneuvottelut kokivat lievän takaiskun.

Takapihalla oli hyvät näkymät.

Meille oli varauksen yhteydessä ilmoitettu, että saamme asunnon avaimen Madidi Lodgen respasta ja olimme edelleen siinä uskossa, että itse asunto sijaitsee jossain hotellin ulkopuolella. Selvisi, että asunto onkin yksi hotellin huoneistoista, mutta he vain varaavat sitä Airbnb:n kautta, ja ainoastaan vähintään viikoksi kerrallaan, hintaan 24$ yö. Hotellihuone maksaisi sen sijaan yli 70$ yöltä. Meille ei siis kuulunut aamiaista. Toisaalta, hotellihuoneeseen kuuluva aamiainen on sitten ihan hemmetin kallis, koska periaatteessa muuta eroa ei ollut.

Oli jotenkin epätodellista kävellä vahtimestarin perässä altaan toisessa päässä olevalle hienolle lasiovelle, astua siitä sisään huoneistoon, jossa oli hieno kylppäri, pieni keittiö ja ruokailutila sekä kaksi isoa makuuhuonetta. Neljä iloista siivoojaa tervehti iloisesti ja nähtyään kaksi pientä valkoista pojan nulikkaa, vaikutti siltä, että he pistävät jotkut juhlat pystyyn sillä samalla hetkellä.

Hyttysverhot tietysti.

Kun siivoojat lopettivat juhlintansa ja jäimme huoneistoon keskenämme, me katsottiin Helin kanssa toisiamme suu auki. Tässä täytyy olla nyt joku virhe. Olimme varautuneet Airbnb-kämppään, ostamaan omat lakanat ja ainakin jollain tavalla pettymään, mutta nyt meillä on täydelliseltä vaikuttavan kämpän lisäksi uima-allas takapihalla. Ja hinta on sellainen, että kärsisimme maksaa sen koko reissun ajalta. Noin 700€ kuussa, se on paljon mutta me pystyisimme siihen ottaen huomioon mitä sillä saisi!

Kämppä oli hieno. Meillä oli pieni uuni ja hella, sopivan kokoinen jääkaappi ja televisiokin käytössä. Uima-allasalue oli rauhallinen ja siisti. Vesi oli tosin vähän vihertävää ja likaisen oloista, mutta kyllä me sinne pulahdettaisiin kun aika tulee. Hotellissa oli myös grilliravintola mutta hinnasto pomppasi sillä tavalla silmille, että olimme tyytyväisiä pieneen uuniimme ja hellaamme. Tekisimme mielellämme omia kokkauksiamme. Mutta kauppa piti löytää ennen sitä.

Kävelymatka läheiselle ostoskeskukselle noudatti maisemaltaan samaa näkymää kuin taksimatkalla. Tiet oli hiekkaa tai asfalttia, ja ne kulkivat suoraviivaisesti muuristojen välissä. Jokaisella muurilla oli portti ja jokaisella portilla oma vartijansa. Ihmisiä käveli siellä täällä, osa istuskeli varjoisissa paikoissa ja autojakin näkyi jonkin verran. Seutu ei ollut lainkaan autiota vaikka oikeastaan näkymä koostui vain muureista.

Reviiriin tutustumassa.

Muutaman korttelin päästä saavuimme isommalle tielle, josta siis tälle alueelle numero 9 käännyttiin. Siinä oli risteyksessä puomi ja jonkinlainen vartijakoppi, ja tietysti vartija. Tuli omat armeija-ajat mieleen, koska se näytti ampuma-alueelle tai muuhun puolustusvoimien alueelle johtavalta tieltä, jossa esteenä on muodollinen puomi. Tämä puomi oli todella muodollinen, koska vartija vain nosti puomia aina kun auto lähestyi. Tällaisia puomeja löytyi Lilongwesta myöhemmin sieltä täältä, enkä edelleenkään ole keksinyt mikä niiden oikea tarkoitus voisi olla. Vartijat istuu puomeilla yötä päivää ja nostelevat puomia aina kun auto ilmestyy. Hyvä tietysti, että töitä riittää kaikille, tai ainakin monille.

Löysimme vielä isomman tien toiselta puolelta kauppakeskuksen, jossa oli varmasti toista kymmentä pikkuliikettä. Partureita, vaateliikkeitä, elektroniikkaa ja yksi iso ruokakauppakin. Ja sitten liike, joka pilasi päiväni, melkein koko matkani.

Se ei ollut punainen liike mutta se oli väri jota näin taas. KFC eli Kentucky Fried Chicken! Olin ollut jo kolmatta päivää tyytyväisenä kaupungissa, vieläpä pääkaupungissa, jossa ei ole ainoatakaan McDonaldsia. Ja sitten silmiini osuu yksi nykyaikaisen markkinatalouden kultakimpaleita. Yritys, joka toimii yli 130 maassa myyden rasvaisia friteerattuja kananpaloja. En pysty näyttämään yhtään tutkimusta, että tällä yrityksellä olisi iso rooli maailman ylipainon kanssa, mutta maistapa itse! Ne on ihan hem-me-tin hyviä, oikeasti! Silmät menee väkisin kiinni nautinnosta, kun hampaat pureutuu tirisevään friteerattuun kanan… johonkin osaan. Rasvan, suolan ja varmaan sokerinkin sinfonia saa kylmät väreet selkäpiihin.

Mikä parasta, niitä syödessä unohtuu täysin se, että millainen tehotuotantokoneisto tarvitaan toimittamaan kananpaloja yli 21000 ravintolaan ympäri maailman. Ja minne miljardimyynti sitten menee? Katselin yhtä tienposkessa vesimeloneja kaupittelevaa riepupetteriä, ja tein nopean johtopäätöksen, että Malawi ei taida olla sillä listalla. Miettikääpä, maailmalla on kiistämätöntä nälänhätää joka päivä, ja samaan aikaan on megaruokaketjuja, joiden pelkillä jätteillä ja hävikillä voitaisiin varmasti ruokkia käsittämätön määrä porukkaa.

Yritin ihan tosissani ratkaista maailman nälänhätäongelmaa, mutta en kerinnyt kun astuimme ruokakauppaan, ja aloin miettimään mitä söisimme. Tai Heli mietti ja keräsi. Minä kannoin korin ja yritin pitää pojat näkymättömässä talutushihnassa. En ole vielä niin harjaantunut keräilyssä, että voisin astua mestarin varpaille, ja tyydyin osaani. Samalla seurasin kulmakarvojeni alta mitä kaupassa muualla tapahtuu. Niin metsästäjät tekevät, koko ajan valppaana.

Ensimmäisenä huomasin, että kaupassa ei ollut lainkaan alkomahoolia! Ja joka puolella vilisi arabivivahteisia ihmisiä partoineen ja jos niillä ei ollut partaa, niillä oli hunnut. Otaksun, että he olivat naisia, mutta mistäs niistä nykyarabeista tietää?

Nonni, oltiin jossain aivan turhassa alkoholittomassa arabikaupassa. Löydettiin kyllä suuhunpantavaa mutta jollainhan se pitäisi alaskin huuhtoa. Kassaneidit olivat ulkonäöstä päätellen paikallisia, mutta heidän takana oli varmaan kaksi arabia kassaa kohti. Mitä lie vahtivat? Ilmeisesti eivät olleet kovin hyviä vahtijoita, koska heidän takana korokkeella oli vielä pari vanhempaa vahtijaa. Ihan hieman kuumottava tunne käydä kaupassa, kun ei tiennyt mitä he vahtivat. Ja Helillä oli minishortsit jalassa, just. Arabithan tykkäävät kun naiset pukeutuu johonkin muuhun kuin mustaan ja pitkään.

Selvisimme kuumotuksesta, ja kyllä he yrittivät vähän haastaa poikia leikkimäänkin, joten ehkä he olivat ihan mukavia partasuita. Täyttä varmuutta ei asiasta koskaan saatu, koska emme sinne koskaan palanneet. Löysimme myöhemmin sopivampia kauppoja aivan toisesta suunnasta, joten ei tarvinnut katsella sitä KFC-logoakaan sen enempää.

Area 9 oli verrattain siistiä aluetta.

Arabiostari oli siis nähty. Aivan siinä vieressä oli toinenkin ostari, Crossroads nimeltään. Se koostui samannimisestä hotellista ja sen yhteydessä olevasta matalasta liikekeskittymästä. Siinä oli apteekkia, leipomoa, pankkeja ja muutama pikaruokalakin. Jätskikojukin jopa. Crossroads oli selvästi hieman parempiosaisille tarkoitettu, siisti ja tyylikäs pieni ostoskeskus. Siitä tuli meille muutaman viikon ajaksi jonkinlainen tukikohta, johon kävelimme usein sitten poikien kanssa jätskeille odottamaan Heliä töistä. Nyt odottelimme siinä Annaa, joka tuli campukseltaan moikkaamaan meitä ja katsomaan meidän uutta asumusta.

Vesipedot.

Istuskeltiin altaalla, pojat uiskenteli ja pulikoi kylmässä vedessä. Anna kertoi, ehkä hieman kauhuissaankin, että campuksella on paljon nuoria opiskelijoita, jotka vain mekastaa ja bilettää. Kuulemma yötä myöten kaamea mökä. Huoneet ovat pieniä ja yhteiset pesuhuoneet ällöttäviä. Ei soveltuisi perheelle mitenkään, vaikka joskus sitä mietittiin, että voisikohan siellä majoittua. No, nyt vaikutti, että meillä oli asiat aika hyvin. Anna katseli meidän altaallista takapihaa, ja oli samaa mieltä.

Saatoimme Annan Crossroadsille ennen hämärää, ja otimme sieltä vielä take away -pitsat mukaan. Ajateltiin testata keittiön toimintakyky vasta huomenna, koska oma toimintakykymme oli jossain laiskan ja väsyneen välimaastossa.

Syötiin ja käytiin suihkussa. Nyt riitti painetta, mutta lämmintä vettä ei. Kaikkeahan ei tietysti voi saada, joten olimme tyytyväisiä. Pojat nukahti nopeasti telkkarihuoneen parisänkyyn, eikä hennottu lähteä niitä siirtelemään toiseen huoneeseeen. Parisänky oli kuitenkin pienempi kuin Kibokossa, ja koska Heli tarvitsee enemmän tilaa nukkua kuin minä, niin minä ahtauduin poikien viereen ja Heli meni omaan sänkyyn toiseen huoneeseen.

Olen aina ihmetellyt sitä, että miten Helillä pitää olla enemmän tilaa vaikka minä olen mielestäni paljon isompi? Mutta ilmeisesti minulla on vain suuret luulot itsestäni. No, en kerinnyt sitä kauan miettiä, kun olin jo omilla metsästysmaillani. Ensimmäinen yö Madidi Lodgessa oli alkanut.

This Post Has 2 Comments

  1. Ai hitto nuo Helin aamukahvit 😂 Lontoossa oli pitkiä minuutteja kun jouduttiin odotteleen akhvin valmistumista, ennen kuin minäkin pääsin kahville… 😅❤️

    1. No sanos muuta. Ja hassua, että juuri ne pienet, ehkä ärsyttävätkin pienet asiat tekee persoonista niin rakastettavia!

Vastaa

Close Menu