Yöt ovat muuttuneet loppua kohti turruttaviksi. Mikään ei ole oikein huonosti, pikemminkin meillä olisi kaikki edellytykset nukkua hyvin. Olemme terveitä, tuuletin toimii eikä ole tuskallisen kuuma, herätyskelloa ei tarvita ja muutenkin puitteet ovat nukkumista ajatellen hyvin rennot. No, en laske rentouteen mukaan helkkarin hyttysverhoja, jotka takertuvat kalsareihin kun käy yöllä vessassa. Mutta hyvistä uinumisedellytyksistä huolimatta heräilemme Helin kanssa tunnin välein ja kurkkailemme vuorotellen ulos ikkunaverhon raosta siinä toivossa, että aurinko olisi meitä jo vastassa. Kaksi päivää enää jäljellä, mutta se tuntuu kahdelta ikuisuudelta. Ja siihen vielä sitten nämä yöt väliin.
Ihmismieli on ärsyttävä kapistus. Jos aamulla on tiedossa aikainen ja vastenmielinen herätys, kuten vaikka joskus töihin lähtiessä, ja yöllä ei satu uni silmään, niin aika kulkee ainakin kolme kertaa nopeammin. Minuuttiviisari suorastaan juoksee silloin. Se pitää kyllä huolen, että et vain saisi yhtään nukuttua ennen herätyskellon kammottavaa pirinää ja joudut lähtemään silmät ristissä töihin. Mutta annas olla, kun haluaisit, että aamu koittaisi… silloin aika tuntuu pysähtyvän ja hyvä ettei minuuttiviisari lähde juoksemaan vastapäivään. Olen itseasiassa melkein varma siitä, että tänä yönä minuuttiviisari meni taaksepäin, kun kerran suljin silmäni. Sen jälkeen yritin pitää toista silmää hieman raollaan koko yön ikäänkuin varmistaakseni, että se varmasti liikkuu vain eteenpäin. Nuku siinä sitten!
Lopulta aurinko kuitenkin tupsahti jostain ja sulatti ainakin minun väsymykseni. Kysyin Heliltä, että joutuiko hänkin vahtimaan minuuttiviisaria. Hän pyöritti päätään enkä ollut ihan varma, oliko se kielteinen vastaus vai ymmärsikö hän kysymykseni jotenkin väärin. Siihen perään hän tokaisi, että hänen syynsä huonolle nukkumiselle oli enemmänkin hormonaaliset. Se sai minut tajuamaan jotain. Tavallisesti havaitsen Helin hormonaaliset syyt kerran kuukaudessa jonkun todella oudon riidan yhteydessä. Tai ensin joudun puolipäivää miettimään, että mistä hitosta me nyt oikein riidellään, ja että miten hitossa siitä asiasta voi edes riidellä. Kun sitten tajuan, että riita johtuu hormonaalisista syistä, minä luovutan ja koko riita unohtuu. Mutta nyt, koko Malawissa vietetyn sadan päivän aikana, en ole kertaakaan joutunut ihmettelemään syytä riidallemme. Tai ehkä se outo riita siitä, että mistä kadunkulmasta otamme tuktukin, oli sellainen, mutta yleensä ottaen emme ole riidelleet lainkaan, siis ainakaan oudoista syistä. Jos Malawi on vähentänyt minun kuorsaamistani, niin kyllä se on vähentänyt myös Helin hormonaalisia syitäkin.
Tuosta voisi saada sen kuvan, että riitelemme vain Helin hormonaalisista syistä johtuen… Kyllä, olen pahoillani, jos joku naisasiamies vetää tästä herneen sukupuolettomaan nenäänsä, mutta kyllä ensimmäinen lause taitaa pitää paikkaansa. Olen sitä mieltä, että eihän järkevissä olosuhteissa synny riitaa. Ja hormonaaliset syyt taas johtavat siihen, että järjelle ei jää sijaa. Eikä se ole minusta mitenkään paha asia, sillä niin on ollut varmasti maailman sivu ja sillä täytyy olla joku järkevä merkitys. En ole vielä keksinyt mikä se oikeasti on, mutta kyllähän riitojen jälkeen sopu hyvältä tuntuu. Eli siinä mielessä oudot riidat saattavat piristää arkea, kenties. Niin tai näin, eivät hormonaaliset syyt minua haittaa, kunhan vain muistan niiden olemassaolon.
Minulla oli iso kahvikuppi, joten kerkesin ajatuksissani siirtyä sen aikana Helin hormonaalisista syistä meidän parisuhteeseemme. Ei meillä ole parisuhteen kannalta ollut mitään ongelmia ennen reissuakaan, mutta ehdottomasti tämä on ollut parisuhteellisesti hieno ja vahvistava kokemus. Olemme jakaneet täällä rajuja ja vaikuttavia kokemuksia Helin työharjoittelun kautta, mutta myös ihan kaduilla ja ojissa kulkiessamme paikallisten joukossa. Näkemyksemme ja tapamme nähdä maailmaa ovat vahvistuneet ja yhtenäistyneet entisestään. Meillä on ollut täällä paljon aikaa toisillemme, olosuhteista johtuen ei ehkä niinkään fyysisesti, mutta henkisesti läsnäolon, kuuntelun ja keskustelun myötä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän sitä alkaa arvostamaan näitä välittämisen ikiaikaisia lämpimiä keinoja, kuuntelua ja keskustelua, joita kännykät ja some yrittävät valjastaa omia kylmiä tarkoituksiaan palveleviksi.
Kahvin ja paprika-avokadovoileipien jälkeen oli aika laittaa meidän jäämistömme jakoon. Noin sanottuna se kuulostaa pahalta, mutta totta se oli. Alunperinkin meillä oli tarkoitus tulla täysillä rinkoilla ja palata tyhjillä tai korkeintaan siis matkamuistojen täyttämänä. Eli kaikki ylimääräinen tavara, mitä emme Suomeen ota mukaan, jäisi tietysti paikallisille. Ja se tarkoitti nyt vartijoitamme Stanleya ja Singing Boyta sekä puutarhuri Laisonia. Olimme tutustuneet heihin hyvin, he olivat pyyteettömiä ja ystävällisiä, ja ennen kaikkea… he olivat täydellisen köyhiä. Niin köyhiä, että kielioppikirjat voisi kirjoittaa uusiksi, superlatiivin jälkeen pitäisi vielä lisätä pari hyperlatiivia; köyhä, köyhempi, köyhin ja sitten tulisi vielä Stanley, Singing Boy ja kaikista köyhimpänä Laison. Ja puhun nyt tietysti maallisesta mammonasta, sillä muutoinhan heillä oli enemmän kuin kaiken maailman nalleilla yhteensä. Mutta meillä oli nyt jaettavana heille hieman myös mammonaa.
Meillä oli vielä pari yötä jäljellä, mutta päätimme antaa osan vaatteista jo nyt, jotta Stanleyn ei tarvitse huomenna viedä kaikkea kerralla. Hänen pienessä BMX-pyörässään ei ollut nimittäin pakkaria. Laitoin toiseen kassiin 5 t-paitaa, 3 reisitaskulliset shortsit, muutamat nilkkasukat ja hieman häpeillen, mutta… viidet kalsarit. Heli laittoi samaan kassiin Stanleyn vaimoa varten muutaman mekon, pinon poikien vaatteita Stanleyn tytöille ja Noelin repun. Toiseen kassiin laitettiin erilaisia ruoka-aineksia, mitä ei enää keritä käyttämään, mausteita ja purnukoita. Annoin molemmat kassit heti ne pakattuamme ja Stanley lähti niitä koppiinsa iloisena tutkimaan, toki ensin siunattuaan meidät 17 kertaa.
Kerkesimme hädin tuskin täyttää muita kasseja, kun huomasin Stanleyn kävelevän talomme luokse minun kalsarini kädessään. Nielaisin kerran ja menin ulos vastaan. Ennen kuin kerkesin pahoitella, että kalsarini oli eksyneet myös pussiin, ja että ottaisin ne mielelläni takaisin, huomasin kyyneleen Stanleyn poskella. Hän katsoi herkistyneenä käsissään oleviin kalsareihin ja sanoi liikuttuneella äänellä ”Thank you so much for everything!”. Sitten hän sanoi, että ”erityisesti kiitos näistä kalsareista”. Leukani valahti uunoturhapuromaisesti alas enkä enää oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa, joten onneksi hän jatkoi heti perään. He saavat kohtuullisen edullisesti muita vaatteita erilaisista pisteistä, ja ymmärsin, että hän tarkoittaa juuri UFF-vaatteita ja muita keräysvaatteita, joita tulee Malawiinkin varmasti ympäri maailmaa. Hehän siis joutuvat maksamaan näistä UFF-vaatteista, joihin minäkin olen joskus vaatteita vienyt siinä uskossa, että ne viedään ilmaiseksi niitä tarvitseville. Näistä pisteistä ei kuulemma koskaan saa kalsareita tai sukkia.
En ollut koskaan ajatellut koko asiaa… Ja nytkin annoin sukat ja kalsarit jotenkin häpeillen vaikka ihan hyväkuntoisiahan ne olivat. Malawissa myydään kalsareita vain joissain hienoissa ja kalliissa liikkeissä, joihin Stanleyllä ei ole asiaa kynnystä pidemmälle. Farkkuja hän saa helposti ja ne kestääkin tietysti kauan, mutta kalsarit ja sukat ovat kuulemma kultaakin arvokkaampia, mikä on malawilaiselta aika vahvasti sanottu. Hän nauroi, että hän on joutunut käyttämään jos jonninmoisia kangasvirityksiä farkkujen alla ettei tule rakkuloita. Lisäksi hän kiitti vielä kaikista muistakin vaatteista, sillä siinä oli hänelle yli kahdeksi vuodeksi vaatteet. Ja Noelin reppu, jota hänen tyttärensä voi käyttää nyt koulussa, tulee olemaan puheenaihe kylillä. Nyt viimeistään olin täysin sanaton… Siinä oli vasta osa minun 3 kuukauden matkavaatteista, ja niistäkään en ollut käyttänyt kaikkia. Purin huuleeni ja väitin itselleni, että kyyneleeni johtuivat kivusta. Tavallaan ne kivusta johtuivatkin.
Pakkaustouhujen ja välipalojen jälkeen lähdimme vielä käymään Lilongwen keskustassa. Helin piti saada muutamia koulupapereita kopioitua ja koska se ei koulussa kopiokoneiden puutteesta johtuen onnistu, menimme siihen samaan liikkeeseen, jossa kopioimme asumislupa-papereita ja liitteitä. Ihan kävi kylmät väreet kun vain mietinkin niitä päiviä ja tunteita, kun yritimme saada lupa-asioihin jotain selvyyttä. Muuta asiaa meillä ei kaupungilla tällä kertaa ollut, joten kävelimme keskustan ympäri ja palasimme kävellen Sana-ostoskeskuksen kautta kotiin. Lilongwen vanhan kaupungin keskusta oli nähty nyt viimeistä kertaa, eikä jäänyt ikävä.
Olimme aamulla ajatelleet kävellä vielä Wild Life Centeriin, mutta kuuma päivä ja kävely kaupungilla oli tehnyt tehtävänsä. Paita hiestä läpimärkänä oli helppo vaihtaa suunnitelmaa. Jäimme kotipihalle ja Heli alkoi valmistelemaan mahtavia uunipaistoksiaan, koska Evet olivat tulossa meille harjoittelupäivänsä päätteeksi syömään. Minä en tällä kertaa hypännyt riippukeinuuni vaan menin Stanleyn kanssa puun alle juttelemaan. Stanley ihmetteli, miksi ulkomaisia opiskelijoita käy Kamuzu College of Nursing -koulussa, jonka pihoilla me siis nytkin olimme? Johtuuko se siitä, että malawilainen koulu on niin voimakas? Hän siis käytti sanaa ”powerful”! Jouduin hieman irvistämään ennen kuin päätin vastata suoraan, niin kuin asia on. Kerroin hänelle, että valitettavasti ei. Monet asiat toimivat esimerkiksi Euroopassa huomattavasti paremmin, mitä tulee koulutuksen tasoon, hygieniaan ja käytänteisiin ylipäänsä. Malawiin tullaan hankkimaan erilaisia kokemuksia, joita köyhyys ja kulttuurierot tarjoavat, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin. Opettajat Malawissa ovat täysin eri palkkaluokassa ja siten yhteiskunnallisesti korkeammalla, samoin kuin opiskelijat, jotka pääsevät kouluun vain jos he ovat varakkaasta perheestä. Siksi suurimmalla osalla, eli ”alemmalla” työväenluokalla, johon Stanleykin kuuluu, on vahva käsitys, että Malawin koulut ja muut ”viranomaiset” ovat mahtavia ja voimakkaita tahoja. Ja ovathan ne omassa maassaan, mutta kansainvälisestä pätevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Se on surullista, miten 80 % kansasta elää täydellisessä harhaluulossa köyhyyden ohella.
Siinä jutellessamme, vatkasimme myös kermavaahtoa. Ja ennen kuin kukaan saa mitään outoja ajatuksia mieleensä, me todellakin vatkasimme kermavaahtoa. Meiltä oli jäänyt kermaa käyttämättä ja koska sen säilyvyys on kyseenalaista yli 30 asteen lämpötiloissa, ajattelin hyötykäyttää sen kermavaahdoksi. Se tosin jäi vain ajatukseksi, koska meillä oli vispilän sijasta haarukka, enkä tiedä oliko kermakaan oikeasti vispautuvaa sorttia. Se oli kuitenkin hauskaa ajankulua ja täysin uusi asia Stanleylle. Eihän me saatu sitä täysin vaahtoamaan, mutta maistui Stanleylle kuitenkin. Hän saattoi tosin ajatella, että kyllä nuo valkonaamat vähän outoja kuitenkin ovat.
Evet astuivat pellon takaa esiin täsmällisesti neljän jälkeen. He olivat kuistillamme juuri samaan aikaan kun Heli sai peruna-munakoiso-paprika-kesäkurpitsa-linssi-paistoksen uunista. Heli oli tehnyt paistoksen sydämellä erityisesti kumpaakin Eveä ajatellen, sillä he olivat joutuneet kärsimään malawilaisen sisäoppilaitoksen outoja tuotoksia jo toista kuukautta. Ne ovat kuulemma joskus ihan hyviäkin, mutta kyllähän kaikki kouluruokien tason tietävät Suomessakin… ja nyt ollaan Malawissa. Evet, ja varsinkin minä, jouduimme kuitenkin kiristämään vyötä ja huuhtelemaan nälkäämme virvokkeilla hieman pidempään, sillä saksalainen lääkärinaapurimme yllätti meidät kotiin tullessaan. Hän sulautui sujuvasti kuistillemme vaihtamaan kuulumisia, ja vaikka tällaisessa ympäristössä onkin mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia muiden länsimaalaisten kanssa, nyt oli aavistuksen huono hetki. Paistosta ei olisi millään riittänyt kaikille, joten meidän oli pakko kiltisti odottaa, että sakemanni kyllästyisi meihin. Aikansa hän istui ja jutteli, ja hävisi sitten omaan taloonsa. Siinä vaiheessa me kaikki syöksyimme jo jäähtyneen paistoksen kimppuun ja se oli syöksymisen arvoista viilenneenäkin. Täysillä mahoilla jatkoimme kuistilla istuskelua ja keskustelimme elämisestä Malawissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että 2 kuukautta olisi sopiva aika täällä, suoraan sanottuna kurjuudessa. Silloin tästä kaikesta voisi jäädä vielä kohtuullisen hyvä mieli. Nyt päällimmäisenä mielessä on kokemus, jota ei toki vaihtaisi mistään hinnasta pois, mutta ei todellakaan halua koskaan kokea uudestaankaan. Ja täällä sentään asuu 18 miljoonaa ihmistä, tai enemmänkin. Tämä on heidän kotinsa. Sad but true!
Pojat jo nukkuivat, kun itse laitoin pääni tyynyyn Helin kanssa. 100 yötä oli takana ja toiseksi viimeinen yö oli alkanut vaikka kello ei ollut edes yhdeksää. Minuuttiviisari näytti kulkevan yhtä hitaasti kuin viimeiset pari viikkoa, mutta en jaksanut ajatella ajankulua enää lainkaan, saati sitten tuijotella viisareita. Sen sijaan ajattelin tämän päivän tapahtumia. Olin kyynelehtinyt, kun käytetyt kalsarini oli saaneet uuden kodin, olin tyytyväinen kun saimme kopioitua Helin paperit kaupungin ja ehkä koko maan ainoassa kopiokoneessa, vatkasin puun alla haarukalla kermavaahtoa ja kruunasin päivän Helin peruna-munakoiso-paprika-kesäkurpitsa-linssi-paistoksella. Hetken piti miettiä, että olenko humalassa vai onko tässä nyt hormonaaliset syyt vaikuttaneet päivän tapahtumiin? Alkaa todella olla aika lähteä kotiin. Käänsin posken tyynylle, huokaisin syvään ja sammuin.
