Turha varmaan kertoa miten yö meni. Silmät taisivat olla enemmän auki kuin kiinni koko yhdeksän tunnin ”yöunien” aikana. Olen nukkunut Malawissa pääsääntöisesti todella hyvin ja muutenkin voisin kutsua vointiani kolmen kuukauden ajalta erittäin hyvin levänneeksi. Auringon säännöllinen 12 tunnin rytmitys on toiminut kerrassaan mahtavasti, pimeällä nukutaan ja valosalla kukutaan. Mutta viimeiset yöt ovat olleet aivan kammottavia. Tosi kiva, että kolmen kuukauden lepo haihtuu ennen kotiinlähtöä muutaman yön aikana. Ihan kuin rusketuskin häipyisi samalla.

Suunnitelmissa oli ollut jo pitkään mennä juuri tänä päivänä uimaan Woodlandsiin, viimeisen päivän kunniaksi. Woodlands on viehättävä hotelli kivalla uima-altaalla Lilongwen luonnonsuojelualueella, jossa olemme silloin tällöin käyneet uimassa ja syömässä. Ja sen kunniaksi taivas oli tietysti pilvinen. Ja aivan sama! Vaikka uima-altaiden vedet ovatkin jääkylmiä ja poikien kanssa uinti pilvisellä säällä muuttuu hyvin nopeasti jatkuvaksi tärinäksi, päätimme mennä uimaan siitä huolimatta. Mitäs me muutakaan, pakko saada aika jotenkin kulumaan. Muuten joudumme jäämään Salvador Dalin kellotauluun ikuisiksi ajoiksi. Ja Woodlands-hotellilla on aivan kerta kaikkiaan mahtava intialainen ravintola. Voi olla, että ravintola saa hyvän arvosanan siitä syystä, että koko Malawissa ei taida olla kuin kolme hyvää ravintolaa, mutta uskallan myös epäillä, että tämä ravintola saisi hyvät arvostelut ihan missä vain. Joten ei haittaa vaikka olisi pilvistä, voisimme silti syödä hyvän lounaan miellyttävässä ympäristössä.

Evet olivat myös päättäneet pitää vapaapäivän harjoitteluistaan ja he liittyivät seuraamme. Se oli mukavaa, sillä nyt saisimme myös hyvät korttipelit aikaiseksi, jos uinti ei vaikka onnistuisi. Kävelimme jo tuttuakin tutumpaa ja pölyistäkin pölyisempää reittiä kohti Woodlandsia, Kenyatta-driveä pitkin, peltojen poikki, ohi Wild Life Centerin ja yli Namanthanga-joen, joka halkaisee sen ison luonnonsuojelualueen, jossa kohteemmekin sijaitsee. Taakse jäi Lilongwen ykkössairaala Kamuzu Central Hospital ja edessä harjulla siinsi Lilongwen korkeimpia rakennuksia ja varmasti kuuluisimpia maamerkkejä, Reserve Bank of Malawin näyttävä ellei jopa pröystäilevä pääkonttori, joka suorastaan hehkuu norsunluutornimaista tunnelmaa köyhään ympäristöönsä. Haikeus oli tipotiessään, vaikka tätäkin reittiä kävelimme viimeistä kertaa. Vesi sen sijaan herahti kielelle heti, kun mieleen palautui tulevat intialaiset pöperöt. Olin odottanut viimeiset pari viikkoa kahta asiaa enemmän kuin mitään muuta koskaan: kotiinlähtöä ja Woodlandsin intialaista ruokaa. Jos nyt Woodlandsia kohti kävellessä olisi pitänyt päättää, että lähdenkö mieluummin nyt kotiin… niin voi olla, että olisin valinnut Woodlandsin. Minkä metsästäjä vaistoilleen voi… ja vatsalleen? Kun on nälkä, siitä kärsii koko ruumis.

Altaalla oli yhtä pilvistä kuin liikkeelle lähtiessäkin mutta sitkeästi vaihdoimme uikkarit ja painauduimme kaikki lepotuoleihimme. Tai pojat kirmasivat tietysti uimaan, sillä eihän pilvet uimista estä, ne estää vain pikaisen lämpenemisen jääkylmän pulahduksen jälkeen. Vaikka pilvisenäkin päivänä on 28 astetta lämmintä, niin pojat tärisevät kuin Datsun-kuski nimismiehen kiharoilla eikä tärinä meinaa loppua. Aurinkoisella säällä tilanne on täysin toinen, nimismiehellä on silloin loivemmat kiharat. Tosin Noel tuntuu pärjäävän kylmässä vedessä huomattavasti kauemmin kuin Niila, mikä sekin hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa!! Niila on muutoin kuumaverinen ja haluaa esimerkiksi öisin nukkua täysin ilman peittoa, ja palelusta ei ole tietoakaan. Noel puolestaan haluaa nukkua ihan peiton uppeluksissa ja palelee ilman peittoa. Erilainen luonne, erilainen verenkierto. Mutta uidessa tilanne kääntyy päinvastoin. Outoa!

Uitiin, oltiin ja pelattiin korttia. Woodlands oli siitä hyvä paikka pojille, että uimisen lomassa he voivat juosta etäämmällä lojuvaan puistoon. Se oli kammottava loukko ja pimeällä se olisi ollut hengenvaarallinen. Nyt päivällä se oli vain vaarallinen. Mutta siellä pojat pystyivät pitämään lämpöjä yllä pomppiessaan ruosteisella trampoliinilla ja juostessaan edestakaisin hakiessaan huikkaa kokiksesta. Kerran, jo viikkoja sitten, pojat juoksivat kuin henkensä edestä puistikosta takaisin uima-altaalle, kun lauma apinoita valtasi puiston ja koko Woodlandsin takapihan muutenkin. Pirkkolan maauimalassakin on joskus tapahtunut vastaavaa, mutta niillä apinoilla oli kaljapullot kädessä. Nämä Woodlandsin apinat olivat onneksi vain viidakon omia luontokappaleita, ja ihan selvinpäin. Tällä kerralla ei kuitenkaan ollut apinoita häiritsemässä meidän omia pikkuapinoitamme, joten he saivat leikkiä ja riidellä ihan rauhassa.

Uintien jälkeistä kohokohtaa oli odotettu hartaasti jo koko aamu ja vihdoin se koitti. Haluan korostaa, että myös Heli ja pojatkin olivat jokaisella kerralla kehuneet vatsa täynnä annoksiaan, joten tämä ei ollut vain minun juttuni. Ruoka todella oli hyvää ja paikka oli erittäin viihtyisä. Ja jokaisella kerralla pojat ovat istuneet kiltisti pöydässä ja valittamatta syöneet lautaset tyhjiksi ilman minkäänlaisia ongelmia, ei lasien kaateluita, ei sotkemisia, ei kinasteluja, ei turhanpäiväisiä kiukutteluja eikä mitään, mikä droppaisi meidän tunnelmaa, kuten ehkä Paula sanoisi. Kuulostaa epätodelliselta ylistyspuheelta, mutta sitä se oli tälläkin kerralla ja sellaiset hetket ovat mahtavan tärkeitä. Ruoka oli jälleen fantastista, sanalla sanoen!

Woodlandsin jälkeen tiemme Evien kanssa erkaantui. Oli halien ja hyvästelyjen aika, sillä Evet jäisivät vielä Malawiin, kun me huomenna aamusta lähtisimme kohti räntää ja tuiskua. Evet lähtivät kohti Four Seasonsia, jossa he eivät olleet vielä käyneet, ja me lähdimme kohti kotia. Tai niinhän minä luulin. Olin jo ainakin päivän verran elänyt siinä autuaassa uskossa, että kauppoihin ei enää tarvitse mennä, mutta höpsis. Nurkan takana oli bensa-aseman yhteydessä pieni kauppa, jota keräilijän sisällä oleva tehokas magneetti veti vastustamattomasti puoleensa. Yksi hemmetin pieni kauppa keskellä metsää ja sinne piti sitten mennä! Metsästäjät eivät kyllä aina ymmärrä keräilijöiden ostamisvimmaa. Piti kuulemma nyt yhtäkkiä ostaa jotain siteitä kotimatkalle. Ihme touhua!
Siteet tuli hommattua, ja pari kanarullaa myös, mikä hieman lämmitti mieltäni. Ne olivat jonkinlaiseen lihapiirakkataikinaan käärittyjä kananlihapalasia, ja tiesin ne herkullisiksi. En olisi mitenkään pystynyt syömään niitä nyt, mutta ne olisivat maittavia aamupaloja, joten keräilijä sai kaiken taas anteeksi. Ovelia velmuja nuo keräilijät!

Ei keritty kävellä kotiin kuin askel tai kaksi kun viereemme pysähtyi auto. Kävelimme tienposkessa, joten näytimme varmasti pikkupoikien kanssa vähän eksyneiltä. Ikkuna oli autossa jo valmiiksi auki, kun kuski kysyi, että minne olemme menossa, tarvitsemmeko kyytiä. Heli vastasi nou ja minä samaan aikaan yes, ja seuraavaksi istuttiin auton takapenkillä. Jotenkin huvittavaa tämä kyytiasia täällä päin… Suomessa tämä vastaa sitä, että kun kävelen Kannelmäen Prismasta kotiin, niin joku huutelisi Näyttelijäntiellä auton ikkunasta, että tuletko kyytiin!!! Ja jos hyppäisin, niin olisin yhtä umpihullu kuin se, joka olisi minut kyytiin huutanut. Mutta Malawissa tämä on aivan normaalia. Ja nytkin kyseessä oli tuiki tavallinen afrikkalainen pariskunta. Juttelu alkoi saman tien ja puhe meni nopeasti Malawissa viihtymiseen. Vastasimme hieman oikeita tuntojamme kaunistellen, että meillä on ikävä kotiin, ja että Malawissa on tosi kuuma. He olivat ilmeisesti Mosambikista, Malawin itäisestä naapurista, ja heidän mielestään Malawi oli huomattavasti parempi paikka asua kuin Mosambik, jossa mikään ei kuulemma kehity minnekään. Jälleen jouduin kaunistelemaan vastaustani, sillä eihän Malawissakaan mikään ole kehittynyt.

Jäin miettimään, että kuinka kauhea paikka Mosambik sitten on??? Ihmiset ovat toki ystävällisen tuntuisia eikä Malawissa ole sotia kuten Mosambikissa. Mutta Malawissakin saattaa olla kipinä kytemässä. Luulen, että menneisyyden orjakauppojen luvatussa maassa, Malawissa, historia on jättänyt alistuksessa eläneeseen kansaansa vähintään samanlaisia herrapelon arpia kuin tavalliseen suomalaiseenkin, joskaan Suomesta ei ole haettu orjia kuten Malawista, ainakaan pariin sataan vuoteen. Ihmiset ovat toki ystävällisen tuntuisia, mutta se voi johtua myös sorretun tukahdetusta pelosta eikä niinkään sydämellisestä ystävällisyydestä. Ja kaikella kunnioituksella tämä nyt näin sanottu, mutta minusta tuntuu, että Malawin kansalla on vielä joskus jotain sanottavaakin. Tämä ystävällinen pariskunta, mistä lie he kotoisin olivatkaan, vei meidät kuitenkin lähemmäksi kotia eivätkä halunneet edes maksua. Kiitimme heitä, mutta sitten mietin, että mitäs hyötyä tästä kyydistä nyt sitten olikaan? Olimme nopeammin kotona, mikä tarkoittaa sitä, että aikaa oli enemmän kulutettavana kuin jos olisimme kävelleet… näin niin kuin insinöörin aivoilla ajateltuna. Että osaa olla elämä joskus hankalaa!

Kotipihalla rojahdin riippukeinuun. Intialainen ruoka on fantastista syödä, mutta aivan kamalaa sulattaa. Olutta tekisi mieli, mutta vatsassa ei ole tilaa. Se on karmea tilanne ja vain tosi metsästäjä tietää, mistä puhun. Jotenkin aika kuitenkin kului täydelläkin vatsalla, ja pian kukkui käki viidesti. Alle 24 tuntia enää Malawissa. Sitä oli todella vaikea uskoa. En kerennyt miettiä sitä kauemmin, kun näin Stanleyn kävelevän luoksemme. Hän oli aamulla ennen lähtöämme saanut meiltä loput hänelle ja hänen perheelleen tarkoitetut tavarat, ja nyt hänellä oli kaksi reppua selässään ja käsissään kaksi pullottavaa kirkkaan keltaista muovikassia täynnä erilaisia tilpehöörejä, mitä meiltä jäi. Siellä oli teippejä, linkkareita, naruja, metallilenkkejä ja kaikkea mitä MacGyverkin olisi ottanut Afrikkaan mukaan. Lisäksi oli mukeja, lautasia, vaatteita, saippuaa, elintarvikkeita ja kaikkea mitä olemme Malawista hankkineet asumista varten… Kaiken huippu oli kuitenkin Helin piukka paita ja minun hieman isot shortsit, jotka hän oli ylpeästi pukenut päälleen kotimatkalleen. Hymy ulottui oikeasti korvasta korvaan, kun hän jakoi kiitostaan meille kaikille. Stanleyllä olisi huomenna vapaapäivä, joten hyvästelimme hänet ja lähetimme hänen perheelleen terveisiä, ja sitten hän lähti vaeltamaan pellon suuntaan. Hän veisi kotiinsa aikaisen joulun, ja ehkä jopa ensimmäisen sellaisen. Tietysti edellyttäen, että häntä ei ryöstettäisi kotimatkalla. Onneksi oli vielä valoisaa. Minulla ei ole ollut haikeaa hyvästellä paikkoja Malawissa, mutta en voi kieltää, ettenkö nyt olisi tuntenut pientä haikeutta. Olen elänyt niin kauan, että en enää koskaan sano ei koskaan, mutta on äärimmäisen epätodennäköistä, että näemme Stanleytä enää koskaan. Kaikkea hyvää hänelle ja hänen perheelleen.

Stanleyn oli vapauttanut työvuorostaan Singing Boy, meidän toinen vakiovartijamme. Singing Boy oli vähintään yhtä sympaattinen kuin Stanley ja hän leikki todella mielellään Noelin ja Niilan kanssa, ja oli usein huolissaan meidän kolme ja viisivuotiaasta ja heidän koulunkäynnistään. Yritin kertoa hänelle, että hänen ei tarvitse olla siitä huolissaan, mutta hänen englantinsa oli aavistuksen vaikeaselkoisempaa ja hän oli vuorossa aina öisin, joten hänen kanssaan oli hankalampi keskustella verrattuna Stanleyyn. Tänään illalla kuitenkin juttelimme tavallista pidempään ja annoimme myös hänelle kaksi kassillista käyttökelpoista tavaraa, joskin vedenkeittimen hän voi myydä, sillä hänenkään taloonsa ei tule sähköä. Hän suorastaan itki kiitellessään saamistaan tavaroistaan. Edes hänen vanhempansa eivät ole koskaan voineet antaa enempää kuin mitä hän nyt sai. Hän kertoi myös muista ”bosseista”, mikä siis minäkin hänelle valkonaamana olin, kuinka bossit yleensä eivät noteeraa heitä mitenkään. Hän kertoi, että he sietävät sen mutta se tuntuu silti pahalta. Hän oli hyvin kiitollinen, että me olimme kohdelleet heitä kuin ystäviä. Rehellisesti sanottuna, en tiedä ystävyydestä mutta ainakin kohtelin heitä ihmisinä. Pelkästään sillä oli näin suuri vaikutus. Se oli liikuttavaa.

Päivä oli ollut pitkä, mutta jälkeenpäin se oli mennyt nopeammin kuin aikoihin. Oikeastaan vasta nyt tuntuu siltä, että me todella lähdemme täältä pois. Hyttysverho laskeutui viimeistä kertaa ja vaikka minusta tuntuikin nyt, että voisin valvoa vaikka koko viimeisen yön, olin silti kateellinen pojille, jotka nukahtivat yhdellä silmänräpäyksellä. Annoin suukon Helille ja pistin pääni tyynyyn. Jäin miettimään Singing Boyn sanoja bosseista. ”Vaikka he sietävätkin sen, se silti tuntuu pahalta!” Niin hän vapaasti suomennettuna sanoi. Kaikkihan me jossain vaiheessa siedämme vaikka minkälaista kohtelua, Suomessakin. Osa paremmin ja osa huonommin. Mutta osaammeko koskaan edes arvata, miltä tuntuu syntyä malawilaiseen pikkukylän olkimajaan ja yrittää nousta sieltä edes sille tasolle, että tuntee edes jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan? Ja kuka tahansa meistä olisi voinut syntyä tänne… Pelkästään Malawin savimajoissa asuu liki 20 miljoonaa ihmistä. En enää toivo lottovoittoa. Olen jo voittanut sen. Moninkertaisesti!