Etiopian Airlines oli meidän osaltamme onnellisesti historiaa, kun kävelimme putkea pitkin lentokoneesta Arlandan terminaaliin. Kello oli kaiketi jotain kuuden pintaan aamulla, tai ehkä seitsemän. En nähnyt kelloa, mutta päättelin sen siitä, että lento Addis Abebasta Tukholmaan kestää reilun seitsemän tuntia ja me lähdimme sieltä joskus puolen yön tuntumissa. Aikaeroja en pystynyt edes ajattelemaan, sillä en ollut juurikaan nukkunut koko yönä. Oli joka tapauksessa varhainen aamu ja meillä olisi enää 45 minuutin siirtyminen Helsinkiin. Se menisi kuin siivillä.
Arlandassa aamu herätteli kauppoja ja kuppiloita, joita oli yhdellä silmäyksellä enemmän kuin Lilongwessa yhteensä. Ainakin jos lasketaan vain puhtaat ja siistit kuppilat. Yleisvaikutelma oli poskettoman siisti ja valoisa, ja pölytön eli kaikkea sitä mikä Malawista puuttui. Kyllä minä pystyn kävelemään keikkuvilla ja pölyisillä lattialaatoilla vaikka sähkökatkonkin aikaan ja myös silloin kun seitsemän lattianpesijää yrittää estää liikkumiseni, mutta en voi kieltää ettenkö olisi ollut mielissäni kävellessäni Arlandan kiiltävää, koneella pestyä ja tukevaa kivilattiaa pitkin, ja näkemättä yhtään lattianpesijää. Ihailin baareja ja niiden kiiluvilla peilihyllyillä seisovia oluita, tummia oluita, vaaleita oluita, muita oluita kuin lagereita. Jos kello olisi ollut hieman enemmän kuin seitsemän aamulla tai olisin ollut yksin liikkeellä, olisin lampsinut baariin ja tilannut tumman ja paksun porterin, ja olisin itkenyt ja maistanut sitä. Nyt vain itkin. Myös Heli oli väsynyt mutta tyytyväinen, kun olimme jo melkein kotona. Tosin yksi kammottava kananlento vielä vähän kummitteli hänen lentopelkoisessa mielessään. Noel ihaili kehitystä. Tukholmassa on kuulemma paljon enemmän kehitystä kuin Malawissa. Niila ei ihaillut mitään. Niilasta Malawilla ja Ruotsilla ei ole mitään eroa.
Kaiken meille tuikitavallisten asioiden naurettavan ihailun lomassa oli vielä yksi asia, mihin ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kukaan ei tuijottanut meitä! Tai jos tuijottivat, en huomannut sitä. Se oli mahtava tunne, sillä kolmen ja puolen kuukauden aikana olemme saaneet varmaan pari miljoonaa estotonta tuijotusta osaksemme. Se on pidemmän päälle yllättävän rankkaa olla jatkuvasti jonkinlaisen tarkastelun alaisena. Kyllähän kaulaliinoihin kiedotut toppatakit tuijottelivat minua myös Arlandassa, sillä jostain syystä aivastelin ja niiskutin nenääni ihan tosissaan, ja sen lisäksi kuljin shortseissa ja sandaaleissa. Mutta en huomannut, että minua olisi tuijotettu ja se tuntui hyvälle. Sitä paitsi, vaikka olisikin tuijoteltu, siinä ei olisi ollut mitään kummallista tällä kertaa. Kyllähän räntäsäässä sopimattomasti pukeutunutta hölmöä niiskuttelijaa saakin tuijottaa.
Vietimme Arlandassa tunnin tai pari, mutta viimein olimme lentokoneessa kohti Helsinki-Vantaata. Kone oli miltei tyhjä, vain muutama ruotsalainen liikematkalainen ja me. Kaikki koneessa olevat oli istutettu peräkkäisille riveille koneen keskelle, ja me olimme siellä business-ihmisten välissä. Ei kiinnostanut yhtään kuunnella mitään liikesalaisuuksia varsinkaan ruotsiksi, joten kysäisin jälleen stuertilta, että voisimmeko siirtyä lasten kanssa hieman taaksepäin omaan rauhaan, koska meillä on melko pitkä matka takana ja olemme väsyneitä. Lisäksi minun niiskutteluni ei meinannut rauhoittua, joten olisin saanut niistellä koneen perällä ihan rauhassa. (Huom. tässä vaiheessa ei Covidista ollut mitään tietoa, joten alkavassa flunssassa ei ollut sinänsä mitään outoa!) Stuertti lupasi, että ilman muuta, mutta vasta nousun jälkeen, kun turvavyövalo sammuu. Katsoin heti ympärilleni, että näkyykö hiiriperheitä missään (lue edellinen blogiteksti, niin tiedät mistä ärsytyksestä puhun!).
Enää ei tarvinnut selittää Helille, että miksi voimme siirtyä vasta nousun jälkeen. Mutta sen sijaan edessämme istuva jakkupuku, joka oli kuullut keskusteluni stuertin kanssa, otti asian puheeksi kollegansa kanssa. Hän puhui ruotsia, mutta ymmärsin siitä sen verran, että hän oli närkästynyt, koska saamme siirtyä taaksepäin. Istuinpaikat ovat kuulemma jaettu lentokoneen painojakauman perusteella juuri näin eikä sitä olisi hyvä muuttaa. Voihan jakkupuku sentään… kohta menee vati nurin… en olisi enää jaksanut tällaista sontaa kuunnella. En ymmärtänyt mitä jakkupuvun kollega vastasi, mutta jäin siihen käsitykseen, että hän hieman vähätteli jakkupuvun närkästymistä. No niin vähättelin minäkin… tottahan painojakaumalla on suurtakin merkitystä erityisesti nousuissa, mutta jos painojakauma menee vaarallisesti sekaisin, kun 180 kiloa, jonka me neljä yhteensä painamme, siirtyy 8 metriä koneessa taaksepäin, niin silloin on lentäminen kyllä ihan todella vaarallista. Teki melkein mieli kysäistä jakkupuvulta, että jos 30 tonnin painoisessa lentokoneessa, joka pystyy nousemaan miltei 20 tonnin lastin kanssa, siirretään keskilinjassa 180 kiloa siipien kohdalta 8 metriä taaksepäin, niin vaikuttaako painojakauman siirto enemmän polttoainetalouteen vai lennon ohjautuvuuteen, vai mistä hän oli huolissaan? Mutta en osannut niin hyvin ruotsia enkä olisi selviytynyt kysymyksestä edes englanniksi, joten tyydyin vain hymyilemään, kun vaihdoimme paikkaa välittömästi turvavyövalon sammuttua. Saatoin tönäistä jakkupuvun penkkiä ahterillani, koska penkkiväli oli niin ahdas. Ihan siis vahingossa juuri sitä keskimmäistä penkkiä. Toivottavasti kalliin näköisessä jakkupuvussa istuva neitokainen kritisoi omassa työssään asioita hieman paremmilla lähtötiedoilla.
No, Malawin ja pitkän paluumatkan jälkeen minä saatoin olla vähän väsynyt ja huomattavasti alttiimpi närkästymään varsinkin business-henkisyydelle tällä hetkellä. Pääsin nopeasti yli ärsytyksestäni, kun saimme istua omassa rauhassa hieman kauempana jakkupuvuista. Ja kun kapteeni sitten ilmoitti, että laskeudumme viisi minuuttia etuajassa, hymyilin vielä leveämmin. Painojakauman siirrosta ei ollut ainakaan nopeudelle haittaa. Mutta hymyni hyytyi hetkeä myöhemmin. Laskeutuminen oli pomppuisin ja heiluvin moneen vuoteen ellei vuosikymmeneen. En ihan heti edes muista yhtä hurjalta tuntuvaa laskeutumista, ja hetken jo mietin, että oliko jakkupuku sittenkin oikeassa… No ei nyt sentään. Ratin takana oli tällä kertaa nainen, ja luulin, että saan korvilleni, kun sanon Helille, että tämän laskeutumisen voi kyllä laittaa naiskapteenin piikkiin. Yllätyksekseni sain hieman lohtua, kun Helikin sanoi, että kieltämättä varsinkin lentopelkoisena naiskapteeni ei herätä samanlaista luottamusta kuin mieskapteeni. Ja ettei nyt heti nostettaisi me too-kampanjoita ja tasa-arvokysymyksiä, todettakoon, että ihan yllättävän hyvin ja tasaisesti se alkumatka kuitenkin sujui…
Malawilaisista tullivirkailijoista, hiiripariskunnista, olkalaukkumiehistä, jakkupuvuista ja naiskapteeneista huolimatta me olimme päässeet takaisin Helsinkiin. Myös rinkkamme oli saapuneet tuliaisineen ja saimme ne nopeasti hihnalta selkäämme. Hetkessä olimme ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen 0-asteisessa ilmastossa ja räntä vihmoi kasvojani. Ja myös varpaitani, sillä minulla oli edelleen sandaalit jalassa. Ah, se tuntui niin hyvältä. Heli oli jäässä, mutta sisälläni asuva pieni viikinki nautti täysin siemauksin. Kaksi eläkeläistä oli meitä vastassa, isäni eli pappa ja hänen viimeinen työkalunsa, vanha taksi-Toyota. Hyppäsimme tuttuun kyytiin emmekä tienneet mistä olisimme tarinamme aloittaneet. Osaltaan ajattelun hitauteen vaikutti vuorokauden kestänyt matkantekomme mutta myös runsauden pula kaiken kerrottavan suhteen sekä autuas tyytyväisyys kotiinpaluun johdosta. Etelä-Haaga löytyi nopeammin kuin matkakertomuksemme, joten tarinoiden aika olisi myöhemmin. Tutut ja sukulaiset saavat kuunnella vielä kyllästymiseen asti, kuinka me Afrikassa sitä ja kuinka me Afrikassa tätä. Onnea vain heille. Mutta ennen tarinoita oli kotiutumisen vuoro. Vuokralaisemme oli jättänyt kotimme ällistyttävän hyvään kuntoon, joten olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Kaiken kukkuraksi Fazerin suklaa ja glögi-pullo tervehti meitä heti eteisessä. Kiitos hänelle vielä kerran, jos sattuu tätä vielä lukemaan.
Kolme ja puoli kuukautta, 102 Afrikan Malawissa vietettyä päivää oli takanapäin. Aivan mahdottoman upea kokemus, jota en ikinä enää halua kokea uudestaan. Minä istahdin sohvalle, pojat ryntäsivät etsimään legojaan ja Heli alkoi tyhjentämään rinkkoja tuliaisista. Afrikan arki oli muuttunut vuorokaudessa Haagan tutuksi arjeksi. Olin ikävöinyt sitä, vaikka huomasinkin sen merkityksen vasta nyt tässä kotisohvalla katsellessani Helin ja poikien puuhasteluja, kuin emme olisi missään olleetkaan. Uskomatonta, mutta me olimme taas kotona. C’est la vie, sellaista on elämä. Minä lähdin keittämään kahvia. Vahvaa kahvia!
