Päivä 14: Monkey Bay II

Ihmisellä on vapaus uskoa siihen mihin tahtoo. -Gaius Julius Caesar

D14: 1.9.2018.

Kuuma ja levoton yö. Pojat olivat nukkuneet jotenkin, mutta me ei Helin kanssa varmaan montaa tuntia nukuttu edes yhteensä laskettuna. Olin aivan hereillä, kun pimeys alkoi väistymään huoneesta. Mutta jostain syystä tuntuu, että aurinko karkottaa pimeyden lisäksi myös väsymyksen jonnekin. Astuin shortseissani ovesta lämpimälle hiekalle, katselin sinisen taivaan alla silmiäni siristellen järvelle eikä väsymyksestä ollut tietoakaan. Sitten kaksi apinaa vilahti ohitseni ja huusi samalla, että haluavat uimaan! Hetken ihmettelin, milloin apinat ovat oppineet puhumaan?

Kyllä näissä maisemissa kelpaa herätä

Palattiin kuitenkin huoneeseen, jossa Heli teki kylmää aamukahviaan. Ei kuulemma täälläkään pääse kynnyksen yli, ellei ole heti kahvia saatavilla kun herää. En alkanut kinastelemaan vaan mietin itsekseni, että jotkut meistä länsimaalaisista on ihan yhtä taikauskoisia kuin alkukantaiset heimot täällä Afrikassa. Se vain näkyy eri tavoin. Sitä paitsi…. ei täällä ole edes kynnystä.

Niila näki Helin kahvin ja koska on perinyt äitinsä taikauskoiset kahvigeenit, niin toki hänenkin täytyi juuri nyt sitten saada kaakao. Siis mitä hemmettiä, kaakao! Mistä hitosta se nyt sellaisen keksi? Ja meidän vanhempien kanssa tällaiset tilanteet päättyvät yleensä showhun nimeltä itkupotkuraivari. Jostain syystä vain me vanhemmat olemme saaneet kunnian nähdä tämän shown, ulkopuolisille tämä hellanlettas ei anna näytöksiä. Ja silloin kun show on kesken, itsepäisempää kaveria saa hakea kaukaa. Jos joku on nähnyt minun karkaavat ohimot ja hieman vähentyneet hiukset päälaellakin, niin tässä on syy. Nykyään ei saa antaa tukkapöllyä lapsille, joten kun jostain ne hiukset pitää shown aikana repiä, niin olen repinyt ne omasta päästäni. Ei ole raivostuttavampaa showta kuin kolmevuotiaan itkupotkuraivari, varsinkin kun se johtuu kaakaosta ja keskellä kehitysmaata. Kaiken lisäksi emme kotonakaan juo kaakaota kuin harvoin. Ja olimme juuri menossa vielä aamupalallekin. Saakeli miten ärsyttävää!

Hetkinen, puuttuuko tuosta tuolista jalka?

Repäisin apinan syliin ja riensin rannalle. Onneksi ovi oli valmiiksi auki, koska muuten olisin kävellyt sen läpi. Sanoin apinalle, että katso missä ollaan, ollaan Monkey Bayssa ja tuossa on Unescon maailmanperintökohde Malawijärvi, mistä tulee puolet kaikista maailman akvaariokaloista, ja sinä itket kaakaon vuoksi! Itkuhuuto vaihtui nyyhkytykseksi ja katse suuntautui järvelle. Se oli niin kaunis näky, että rauhoittaisi kenet vain. Tai sitten akvaariokalat vähän hämmensi pienen pojan ajatuksia… miten ne muka liittyy kaakaoon. No, katselimme yhdessä ehkä 10 sekuntia hiljaa paikallaan, ja se on muuten ikuisuus kolmevuotiaalle. Se on niin pitkä aika, että siinä unohtuu kaakaot ja itkupotkuraivarit. Olimme valmiita aamupesuille ja aamiaiselle.

Mufasa Eco Lodgen rauhallinen poukama

Aamiainen tarjoiltiin samassa afrikkalaisessa olkimajassa kuin illallinenkin. Se oli tunnelmallinen paikka ja nyt valoisalla kiinnitettiin huomiota seinustalla oleviin isoihin luihin ja muutamaan pääkalloonkiin. Taisi olla krokotiilin kallo ja norsun luita, ainakin niin isoilta näyttivät. Pojat tutkivat niitä ihmeissään. ”Onko nämä IHAN oikeita luita?” No kyllä ne oikeilta näyttivät.

Full english breakfast minulle, lettuja hunajalla Helille ja omeletit pojille. Kahvi oli kamalaa mutta se oli kuumaa. Aamiainen oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Siitä oli helppoa jatkaa rannalle tyytyväisenä.

Tällä veneellä ei ollut enää mitään asiaa järvelle, mutta Niilalle se kelpasi hyvin

Saimme olla aivan rauhassa rannalla. Lodgessa oli muutama saksalainen reppureissari mutta he jatkoivat reppujensa kanssa matkaa heti aamulla. Jäljelle jäivät vain me ja eteläafrikkalainen vanha pariskunta, jotka istuskelivat tottuneesti varjoisemmissa paikoissa. Myöhemmin päivällä sinne saapui ilmeisesti ranskalainen nuoripari, jotka eivät nähneet eivätkä kuulleet meitä lainkaan. He näkivät vain toisensa. Me yritimme Helin kanssa katsoa samalla tavalla toisiamme mutta emme onnistuneet, pari pientä apinaa häiritsi sen verran tehokkaasti. Kiva oli olla lasten kanssa reissussa, mutta… pakko tunnustaa, että tällaisesta paikasta saisi varmasti enemmän irti ihan kahdestaan.

Rantakalliolla oli kuusi outoa tiilirakennelmaa, kuin isoja jalkoja jollekin laiturille. Ne taisivat olla liki viisi metriä korkeita kartioita. Alaosasta halkaisija oli helposti yli metrin. Lodgen omistaja, vanhempi harmaahiuksinen nainen, kertoi viskin ja tupakan karhentamalla äänellään, että siihen on yritetty 60-luvulla rakentaa jonkinlaista tasannetta ravintolalle mutta projekti oli jäänyt kesken. Maisema voisi olla kauniimpi ilman niitä, mutta toisaalta ne luovat salaperäisen vaikutelman outoudellaan, joten hän ei ole halunnut purkaa niitä. En voi kieltää, etteikö hän olisi ollut oikeassa, ne olivat salaperäisiä. Ja olin kiitollinen myös siitä, että pystyin kiinnittämään niihin riippukeinuni, jota varten Afrikkaan oikeastaan lähdin. Join siinä olutta, kirjoitin päiväkirjaa, seurasin poikien toilailua, vilkuilin kaunista vaimoani ja nautin elämästäni. Olin päässyt tavoitteeseeni.

Ahh…. elämästä ei puutu tässä mitään

Olisin voinut olla riippukeinussa koko päivän, mutta edellinen yö oli vielä muistissani, ja kieltämättä meillä oli ollut liian vähän vettä kuumaan yöhön. Sitä ei myöskään kannattanut ostaa baarista koska Monkey Bayn kaupoista sitä sai käytännössä ilmaiseksi. Muutenkin oli ihan kiva lähteä vähän kävelemään, joten lähdimme koko baletti, Anna myös.

Maisema oli aivan erilaista kuin Mikkelissä

Hiekkatietä ei tosiaan ollut kuin 500 metriä mutta se oli sitäkin näyttävämmässä maisemassa. Isoa tasankoa, jossa siellä täällä valtavia taianomaisia lehdettömiä baobab-puita, muutama pilviä hivelevä palmupuu ja yhtäkkiä taustalla suuria kukkuloita tai mäkiä. Ne saattoivat olla 300-400 metriä korkeita mutta hyvin selväpiirteisiä nyppylöitä. Lentokoneesta maisema voisi näyttää epäsymmetriseltä kananmunakennostolta. Auringossa oli varmasti 40 astetta ja elimme kuivaa kautta, tavallaan talvea, joten yleisvaikutelma oli kuiva ja karu, ja monet puut olivat tosiaan lehdettömiä. Silti siellä täällä vihreitä pensaita ja palmuja, paljon enemmän kuin Lilongwessa, joten tunnelma oli siltä osin jotenkin ristiriitainen.

Vuohet olivat tuttu näky kaikkialla

Hiekkatien päättyessä asfaltiin, meitä oli vastassa paviaaneja. Hetken ihmettelin, että miten Noel ja Niila olivat kerenneet jo tänne asti, mutta ne olivatkin tällä kertaa ihan oikeita paviaaneja, punapyllysellaisia. Siinä tepastelivat muina apinoina ja jäivät paviaanimaisesti istumaan ja syömään jotain maasta löytynyttä hedelmää. Välittivät meistä yhtä vähän kuin vuohet, jotka myös tuntuivat omistavan koko paikan. Sen sijaan bussillinen malawilaisia koululaisia kiinnitti meihin ja varmaankin poikiin huomattavasti enemmän huomiota. Katselivat meitä samalla tavalla kuten me paviaaneja ja vuohia. He olivat varmasti jonkinlaisella luokkaretkellä, en tosin tiedä mikä voisi olla kohde, koska ei täällä mitään oikeastaan ollut mutta siinä parveilivat bussin ympärillä ja tuijottelivat meitä. Nostin käteni ja sanoin helou, ja välittömästi nousi 20 kättä ja melkein kuorossa kuului takaisin ”HELOU”. Se oli koomista, ja teki mieli toistaa se mutta käveltiin ohi kuitenkin. Jos Suomessa tervehtisi ryhmää kuudesluokkalaisia, niin ei taatusti saisi kuin ehkä muutaman oudoksuvan katseen takaisin.

Paikallisille pikkupojille pantillinen olutpullo (tyhjä!) oli kuin aarre

Jonkinlaisen huoltoaseman yhteydessä olevasta pienestä kaupasta saimme tarvitsemamme, lavallinen pieniä vesipulloja, muutama olut ja tikkarit poitsuille. Sipsejäkin muutama pussi. Hikoilu on jatkuvaa, joten elimistö suorastaan huutaa nestettä ja suolaa. Sipsit on osoittautunut maukkaiksi ja varmaan juuri sen suolan takia niihin on tullut jonkinlainen himo.

Jos pikkupoika ei ole tämän näköinen, niin pikkupoika ei ole silloin autenttinen

Kävely ei todellakaan ollut mikään urheilusuoritus, mutta minun T-paita oli siitä täysin eri mieltä. Siitä olisi voinut puristaa puoli litraa hikeä. Aurinko oli lakipisteessään ja kuumuus kaiketi myös. Oli ilo hypätä kalliolta Malawijärveen akvaariokalojen joukkoon. Ihan täyttä sateenkaarta ei pinnan alla ollut havaittavissa mutta kyllähän siellä kaloja riitti. Malawijärvessähän elää liki 1000 kalalajia, joista 500 ainoastaan täällä. Suuri osa Suomessakin uiskentelevista akvaariokaloista on alun perin täältä kotoisin. Lisäksi Malawijärvessä elää yksi hieman epämiellyttävämpi olento… nimittäin schistosoma-mato.

Malawijärven pehmeyttä oli vaikea vastustaa

Schistosoma-mato elelee makeissa ja tyynissä vesistöissä. Virtaavissa ja aallokkoisissa paikoissa siitä ei ole harmia. Mato aiheuttaa schistomiaasia eli bilharziaa, joka on ehkä tunnetumpi taudin nimi. Se on mikroskooppinen halkiomato, jolla on inhottava ominaisuus mennä ihon läpi elimistöön. Kyllä, luit oikein, se pystyy huomaamatta lävistämään ihmisen ihon, jonka jälkeen se munii verenkiertoon munia. Naaras voi elää 30 vuotta ja munia päivittäin. Erilaiset oireet aiheutuvat munista, jotka kulkeutuvat verenkierron mukana eri elimiin, missä ne sitten aiheuttavat tulehdusta. Oireet voivat olla hyvin yksilöllisiä ja ensimmäiset oireet voivat tulla vasta vuosienkin päästä, ja vakavimpana komplikaationa kuvataan maksakirroosi. Se on kuitenkin helppo diagnosoida ja madon poistoon on olemassa tehokas lääke (pratsikvanteeli) mutta se on Suomessa kallis erityislupavalmiste ja sitä määrätään yliopistollisissa sairaaloissa vain, mikäli bilhartsia labrakokeiden perusteella todetaan. Malawissa sitä saa helposti reseptillä ja ilmeisesti ilmankin, ja se maksaa vain muutaman euron.

Itse ilkimys ja pari minionia

Olimme tietysti lukeneet asiasta ja miettineet miten toimimme. Me kuulumme Helin kanssa ei-niin-säikkyihin tyyppeihin, mitä tällaisiin tartuntoihin tulee. Olimme alun perin päättäneet, että kyllä me siellä uimme ja ostetaan sitten varmuuden vuoksi lääkkeet jo Malawista. Niin on moni Malawin kävijä tehnyt. Se päätös sai ensimmäisen vahvistuksen sillä hetkellä, kun järven ensimmäisen kerran näimme. Toinen vahvistus tuli ensimmäisen pulahduksen jälkeen. Eihän siinä yksinkertaisesti voi olla uimatta! Viis madoista… Voihan sitä jäädä auton allekin, joten miksi me matoja pelkäisimme.

Kalliolta oli hauska hypellä kristallinkirkkaaseen ja siniseen veteen. Se oli myös lämmintä kuin lehmän henkäys, yhtä märkääkin. Uiminen Malawijärvessä oli nautinto eikä madot käyneet mielessäkään. Päivä sujui rattoisasti ja oli tärkeää vaihtelua Lilongwen kuivahkolle arjelle. Aloimme jo suunnittelemaan seuraavaa reissua järvelle. Se olisi Senga Bayssa, hieman pohjoisempana ja lähempänäkin, kun Lilongwesta matkustetaan. Mufasa Eco Lodgen omistajaleidi antoi meille hyviä vinkkejä majoittua eri puolella järveä. Hän kertoi meille myös Mango Driftistä, joka sijaitsee Likoma Island -saarella. Paratiisimainen saari järven itäisellä rannikolla, ja jonne kulkee legendaarinen Ilala-höyrylaiva. Se kuulosti niin hyvältä ja hienolta, ja helpolta silloin. Olisin katunut loppuikäni, jos ei olisi sille reissulle lähdetty, joten aloimme työstämään ajatusta myös Likoma-Islandista. Jälkeenpäin voin kertoa, että siitä tuli todella elämäni ikimuistoisin reissu, mutta sen aika tulee myöhemmin.

Suihkutilat oli päällepäin siistejä mutta…

Ennen hämärän tuloa oli suihkujen ja pesujen vuoro. Suihkut olivat hyvät mutta oman pienen säväyksen pesuihin toi suihkutalon viidakkomaiset olosuhteet. Isot hämähäkit sulautuivat mosaiikkilaattoihin ja saattoivat lähteä liikkeelle vasta kun laittoi veden valumaan, ja hävisivät koloihin ja rakoihin, joita sitten tuijoteltiin koko suihkun ajan. Pelkureita ne hämähäkit, eivät tulleet sieltä koloistaan, vaikka kuinka tuijoteltiin. Sirkkojen uskomattoman kovaääninen siritys kuului melkein suihkunkin läpi. Apinat hyppelivät katolla, joka oli jonkinlaisesta läpikuultavasta muovista tehty. Räminän ajan piti varautua, että jotain tulee katosta alas, mutta sitäkään ei tapahtunut. Tunnelma oli vähän kuin Linnanmäen kummitusjunassa, josta lopulta selviää vain säikähdyksellä.

Hämärä oli saapunut ja odoteltiin suihkunraikkaina illallista rannalla. Istuskeltiin kalliolla ja otettiin baarista oluet ajan kuluksi. Pojat juoksentelivat ja etsivät simpukoita. Kuulostaa aika mukavalta, mutta poikien juttuihin kuuluu aina pieniä kinasteluja. Toisen simpukka on isompi tai värikkäämpi, tai sitten toisella ei ole simpukkaa ollenkaan. Huh huh, sanon vaan.

Mufasa Eco Lodge oli onnistunut löytö

Illalliseksi oli tänään tonnikalapastaa ja munakoisohöystöä riisipedillä. Molemmat olivat maittavia annoksia. Kokkina toimi italialainen Stefano, joka on ruokapalkalla kiertelemässä maailmaa. Hän on ammatiltaan kokki, joten hän kustantaa asumisensa tekemällä majoituksen tarjoajalle ruokaa. Hän on ollut matkallaan jo vuosia ja käynyt kaikki maanosat läpi, käynyt myös Suomessa. Sympaattinen nuori mies, ja teki tosiaan hyvää ruokaa. En minä ainakaan laihtumaan täällä päässyt.

Anna jäi vielä istumaan iltaa Stefanon ja muiden vieraiden kanssa, mutta me olimme valmiita nukkumaan koko perhe. Edellinen vähäuninen yö painoi silmäluomiamme, vaikka ei se päivällä menossa näkynytkään. Hipsimme huoneeseemme, laitoimme valot päälle. Ja silloin se tapahtui ensimmäisen kerran. Asumuksemme oli vallattu. Afrikassa oli ötököitä, vaikka ne eivät vielä olleet meitä pahemmin häirinneet. Pieni sipsin palanen lojui keskellä lattiaa ja sata muurahaista yritti vetää sitä joka suuntaan. Toiset sata olivat muodostaneet jonon ulko-ovelta herkkupalalle. Muurahaiset oli helpompi pyyhkiä lattialta pois kuin Helin mielestä, joten saimme poikien kanssa kuulla kunniamme sipsien syönnin suhteen. Jos meillä olisi ollut hatut, ne olisivat nyt olleet käsissämme vyösoljen kohdalla, katse nöyrästi lattiassa. Sipsejä ei kuulemma syödä makuuhuoneessa eikä niitä varsinkaan tiputella lattialle. Yritin selittää, ettei meillä ole nyt muita huoneita, ja suuri pyrkimys on viedä kaikki sipsit aina suuhun asti, mutta selityksistä ei ollut apua.

Minä näin muurahaisia vain lattialla mutta Heli näki ne mielessään jo kiipeilemässä sängyn jalkoja pitkin lakanoihin ja aina korvakäytäviin ja nenän sieraimiin saakka. Se oli kammottava ajatus, enkä ymmärrä mistä noin kamalia ajatuksia edes syntyy! Mutta se oli ensimmäinen muurahaisinvaasio Malawin reissullamme, ja olimme jo melkein unohtaneet, että niin voi täällä käydä aika helpostikin. Madidissa niitä ei tosiaan ollut lainkaan jostain syystä mutta myöhemmin miltei hukuimme ötököihin pari kertaa. Tämä oli vasta alkusoittoa.

Selvisimme muurahaisista kuitenkin ja rauhoituimme sänkyihimme. Oli niin kuuma, että peitto ei käynyt mielessäkään. Siis minulla, Heli oli peiton alla, ettei muurahaiset syö häntä. Tällä kertaa unta ei tarvinnut odottaa, se tuli niin nopeasti ja huomaamattomasti, että juuri ja juuri kerkesin laittaa silmäni kiinni.

D15: 2.9.2018

Päivä 15: Paluu Lilongween

Viikonloppu vietetty Monkey Bayssa, aika palata arkeen…