Päivä 18: Bwaila Hospital

Kukaan, joka helpottaa lähimmäisen taakkaa tässä maailmassa, ei ole tarpeeton. -Charles Dickens

D18: Tapahtunut 5.9.2018

Taidan toistaa jo itseäni, mutta yö sujui hyvin. Tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia ei yöstä ole, joten silloin kaikki täytyy olla hyvin. Siihen päälle vielä kuumat kahvit ja omeletit, niin aamulta ei olisi paljoa enempää voinut toivoa, ainakaan näissä kuvioissa.

Heli lähti taas sinisessä asussaan kuntoilemaan ja kuuntelemaan huuteluja. Jos joku ei ole lukenut aikaisempia lukuja, niin Helin malawilaiset työkaverit ihmettelevät, kun Heli kävelee työmatkansa. Sillä heidän mielestään valkoiset parempiosaiset liikkuvat aina autolla ja köyhät kävelevät, koska heillä ei ole varaa muuhun. Jos parempiosaiset kävelevät, oli ihon väri mikä tahansa, se tehdään kuntoilun vuoksi. He eivät ymmärrä, kun kerromme, että me nautimme kävelemisestä ja Haagassa on ihan normaalia kävellä joka paikkaan, vaikka olisi autokin käytössä. Uskon ja toivon, että Haagassa kävelevät myös hyväosaiset. Uskomatonta, että pelkkä kävely voi täällä kertoa jotain yhteiskunnallisesta statuksesta. Surullista jopa.

Helistä oli kiva kävellä töihin vaikka se paikallisia oudoksuttikin

Heli kertoi myös, että huutelua kuuluu kaduilla hieman enemmän silloin, kun hän liikkuu yksin. Suurin osa huuteluista kuuluu pikkubusseista, jotka metsästävät ahneesti kyytiläisiä. Mutta Helin mukaan kaikkea muutakin kuuluu, kun hän yksinään kulkee. Mzungu, mzungu! Se tarkoittaa valkoihoista, ja sitten kun kuljemme porukalla, saattaa kuulla sen monikkomuodon, azungu. Sen päälle tietysti kuuluu chichewaksi jotain mistä ei ole harmaintakaan aavistusta. Mutta ne ovat vain huuteluja, ei ole tarvinnut pelätä millään lailla. Tai sitten ei vain olla osattu pelätä.

Meille ei huudeltu, mutta tuijotuksia keräsimme kyllä.

Oikeastaan päivä päivältä liikkuminen on tuntunut vain turvallisemmalta, jos liikennettä ei oteta huomioon. Ja jos vastaantulijoita tai puun alla istuskelijoita tervehtii, niin vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä eikä jälkeenpäin kuulu juurikaan mitään. He vaikuttavat olevan yllättyneitä tervehtimisestä ja ovat kuin kokisivat sen kunnianosoituksena. Voihan olla, että valkoiset eivät heitä usein tervehdi vaan kävelevät ylpeän oloisesti vain ohi. Silloin saattaa saada jonkun kirouksen peräänsä, otaksun. Parempi olla kohtelias, afrikkalaiset kiroukset ovat pelottavia.

Vaikka Malawissa naisilla on kohtuullisen tasa-arvoiset olot ainakin Afrikan mittapuussa, miehet ovat kuitenkin vielä eri asemassa. Minulle ei juuri huudella kaupungilla, tuijottelevat vain. Varsinkin kun yksi valkoinen pentu istuu olkapäillä ja toinen roikkuu kädessä. Ne, jotka uskaltavat minulle jotain sanoa, kysyvät yleensä pojista, että ovatko ne kaksoset? Ensimmäisellä ja vielä ehkä kolmannellakin kerralla vähän naurahdin vastaukseksi, että eivät ole vaan 5 ja 3 vuotiaat veljekset. Mutta kun toistakymmentä kertaa oli minulta asiaa kysytty, saatoin jo hieman murahtaakin, että katsokaa nyt hemmetti! Toinen pentu on päätä pidempi toista… meinaatteko, että olemme ruokkineet vain toista? Malawilaisille kaksoset ovat tärkeä ja kunniakas asia, ja nämä meidän pikkuviikingit olivat heidän silmään tietysti aivan saman näköiset, joten ei kai heitä voi moittia.

Niin… kai näistä voi kaksosetkin tulla äkkiseltään mieleen…

Toinen asia, josta malawilaiset olivat aivan ihmeissään, oli poikien englannin kielen osaamattomuus. He alkoivat aina kyselemään pojilta englanniksi kuulumisia, ja pojat tietysti vain mykkänä tuijottelivat takaisin. Kysyjät menivät aina hämilleen, kun kerrottiin, että he eivät vielä osaa englantia, vaan puhuvat vain suomea. Englannin osaaminen on myös kunnia-asia ja kertoo ihmisen elintasosta, koulutuksesta ja varakkuudesta. Näin on opetettu siirtomaa-ajalta asti, ja muita totuuksia ei ole. Kaikki valkoihoiset osaavat englantia, myös lapset, jotka yleensä ovat Etelä-Afrikasta tai jostain muusta englanninkielisestä maasta. Mutta meidän pikkuviikingit ovat Suomesta eikä englannin tunnit ole vielä alkaneet. Jotkut malawilaiset olivat asiasta hyvin huolissaan, ja saattoivat kysyä kuinka he sitten pärjäävät elämässään. En kertonut, että olin enemmän huolissani malawilaisista, jotka osaavat jo englantia.

Olimme puolen päivän jälkeen menossa tutustumiskierrokselle Helin ja Annan työpaikalle, Bwaila Hospital -sairaalan synnytysosastolle. Sitä odotellessa vietimme kuitenkin aikaa altaalla. Respassa työskentelevä tyttöihminen hyppelehti allasalueen poikki pitkät kiharat hiukset hulmuten. Hän tuli allasalueen toisessa päässä olevasta kauneushoitolasta, jossa ilmeisesti oli jonkinlaista kampaamotoimintaa myös. Hymyilin ja moikkasin, mutta näytin hänen mentyään varmaan Spede Pasaselta kun löin kättä otsaani. Voi rähmän rähmä. Metsästäjä on metsästäjä vaikka voissa paistais. Nimittäin…

Kaksoset ja vähän isompi heinäsirkka

Olin eilen asioinut jotain respassa, ja hieman ihmetellyt, kun tämä neiti oli muuttanut hiuksiaan vähän hassun näköiseksi. Hänen aikaisemmin pitkät hiuksensa oli jotenkin käkkäröitynyt palloksi hänen päähänsä ja hän muistutti Michael Jacksonia 10 vuotiaana. Hänellä oli kuitenkin ollut ihan kauniit pitkät hiukset aikaisemmin. Vaikka ne olivat rehellisesti sanottuna todella hassun näköiset, niin jostain syystä sanoin hänelle eilen, että ”hei, olet muuttanut tyyliäsi, kivat hiukset sinulla!” Sanoin sen tietysti englanniksi ja hän kiitti kiltisti kohteliaisuudesta, mikä se todella olikin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että sehän oli vaan joku permanenttipallo, eikä sen ollut tarkoituskaan näyttää miltään. Nyt hän oli käynyt kauneushoitolassa avaamassa pallonsa ja hiukset lainehtivat ja hulmusi kuin Shakiralla… Jos olin metsästäjä, niin olin todella nolo sellainen nyt!

Ei saatu lämmintä ruokaa ennen puolta päivää, koska sähköt olivat poikki heti aamiaisen jälkeen. Pistettiin feikki-nutellaleivät poskeen, pakattiin reppuun vettä ja lähdettiin kohti Bwailaa, Helin työpaikkaa. Pääsimme Madidin portista hädin tuskin ulos, kun viereemme pysähtyi auto. Sen kuljettaja alkoi kehumaan valkoisia kaksosia vierelläni ja kertoi, että itselläänkin on kaksoset. Meinasin kysyä, että onko heilläkin toinen kaksonen 20 senttiä pidempi, mutta tyydyin sanomaan, että nämä eivät ole kaksoset ja ihmettelin, että mikähän koira kuskilla oli haudattuna. Mutta hän vain tarjosi kyytiä ystävällisyyttään. Hän ei voisi viedä meitä perille sairaalaan asti mutta hän voi viedä meidät Crossroadsille, joten hyppäsimme kyytiin. Ei ollut koiraa haudattuna, vaikka kuinka yritin vilkuilla rikkinäisten jalkamattojen alle, hän ei halunnut edes rahaa. Hävetti, että olin epäillyt mutta minkäs teet, eihän tällaista tapahdu enää omassa maailmassamme. Olin kuullut, että Malawissa tarjotaan kyytiä auliisti ja että on kohteliasta antaa siitä tietysti pieni korvaus, mutta hän ei sitä nyt halunnut, vaikka tarjosin.

Meidät selvästi jo tunnistetaan Madidin lähialueella ja tuktuk-kuskit tietävät, että meiltä voi saada hyvät rahat kyydistä. He yrittävät pyytää tuplahintaa heti kättelyssä, mitä ei tapahtunut ensimmäisinä päivinä. Kun siitä kieltäytyy jyrkästi, niin nopeasti he tyytyvät kohtuullisempaan hintaan. Sekin on kuitenkin tuplat siihen nähden, että paikallinen astuisi kyytiin. Ja kun hinta on etukäteen sovittu, se pitää, eikä mitään ongelmia ole, jos on tasaraha. Mutta jos maksaa isommalla setelillä, niin yllättäen kuskeilla ei olekaan vaihtorahaa yhtään.

Bwaila Hospitalin piha-alueella riitti asiakkaita joka puun alle

Tuktuk kääntyi Bwailan portista sisään. Alue vaikutti laajalta ja olisimme voineet ajella tuktukilla perillekin asti, mutta hyppäsimme kuitenkin melkein heti portin jälkeen kävelemään. Ihmisiä oli varmasti satoja, suurin osa puiden ja talojen varjossa istuskelemassa ja pitämässä leiriä. Miltei kaikki värikkäissä kankaissa istuskelevat olivat naisia, mutta muutama vanha mieskin oli. He olivat varmaan jotain kylän höperöitä, joita ei voinut jättää yksin kotiin, kun koko kylä lähtee synnyttämään. Mutta muita miehiä ei näkynyt, synnytys on täällä keräilijöiden hommia. Kaikki eivät tietysti olleet tulleet synnyttämään vaan alueella oli erilaisia äitiysklinikoita raskauden eri vaiheille. Ja suurin osa ihmisistä on tosiaan saattajia ja tai muita mukanaolijoita.

Kävelimme reippaasti Helin antamia ohjeita noudattaen alueen perälle ja tuijotuksien määrää on vaikea kuvata. Onhan se varmaan outoa, että valkoinen mies kulkee kahden pienen lapsen kanssa kunnallisen (ilmaisen) synnytyssairaalan tiluksilla. Näistä ihmisistä suurin osa on vielä kaupungin ulkopuolisista köyhistä kylistä kotoisin ja pelkkä kaupungissa käyminen voi olla heille harvinaista, saati sitten meikäläiset.

Jouduimme odottelemaan pihalla hetken, kun Heli olikin joutunut yllättäen vielä synnytykseen. Kierreltiin poikien kanssa pihalla, johon tuli ambulanssikin tuoden synnyttäjää sairaalaan. Ambulanssi on käytännössä taksi, jossa on paarit takana. Minkäänlaista hoitomahdollisuutta ei ambulanssissa ole, ja kuskilla ei taida olla muuta virkaa kuin kääntää rattia. Meinasin mennä kuskin kanssa lyömään yläviitoset ja kertomaan, että olemme kollegoita. Minäkin ajan ambulanssia Suomessa, ja taksikuskilta minustakin joskus tuntuu vaikka meidän autot Helsingin pelastuslaitoksella maksaa enemmän kuin tämä koko sairaala. Mutta ei kuski olisi ymmärtänyt englantia eikä varmaan minuakaan, joten tuijoteltiin vain puolin ja toisin.

Eri reissulla kuvattu, mutta tällaisia ambulansseja oli käytössä ainakin Lilongwessa

Sitten Heli tuli hakemaan meidät sisään ja suoraan synnärille. Pojat olivat ihan jännityksestä jäykkiä ja tarrautui jalkoihini kummallekin puolelle. Olihan se jännittävä paikka. Tulimme puoliympyrän muotoiseen tilaan, jonka kaarevassa seinässä oli 10 ovea. Ne johtivat jokainen ”synnytyssaliin” eli huoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä ja synnytyksessä tarvittavia välineitä. Jokaisessa salissa voitiin, ja usein hoidettiinkin kahta synnytystä kerralla. Huone ei ollut mikään hirvittävän iso, joten intimiteettisuoja-asiat voidaan unohtaa oven avauksella. Puoliympyrän muotoisessa huoneessa oli vielä puolikaaren muotoinen pöytä, jonka takana oli hoitajien tila sekä lähin tehostettu valvontapöytä huonokuntoisille vauvoille, joita saleista saattaa tulla. Se kuulostaa hienommalta kuin mitä oikeasti oli. Seinillä oli teipattu isoja papereita, joissa oli tussilla kirjoitettu erilaisia tilastoja, jopa muutaman vuoden takaisiakin. Osa papereista näytti vuosia vanhoilta mutta niissä saattoi olla viime viikkoisia asioita kirjattuna. Ymmärrän, ettei ollut tietokoneita, mutta että tilastointipaperitkin saattoivat olla tavarapakkauksista hyötykäyttöön revittyjä pahvinpalasia. Tällaista köyhyyttä on todella vaikea ymmärtää. Jostain paperista luin, että kuukausittain on 60-100 elvytystä. En tiedä mitä elvytyksellä täällä tarkoitettiin, mutta kuulostaa hurjalta. Elvytystilastoista muistuttaa mustaakin mustempi savupatsas, joka nousee sairaalan takaa yötä päivää. Tuli, joka savun synnyttää, ei ole lämmitystä tai ruuanlaittoa varten!

Komentokeskus

Koko puoliympyrähuone oli melko hurja. Olin vuonna 1996 armeijassa, ja yhdessä hylätyssä kaivossaaressa Jussaaressa järjestettiin silloin sotaharjoitus. Jussaaressa oli vielä 60-luvulla toimiva kaivos, mutta se oli ollut harjoituksen aikaan melkein 40 vuotta käyttämättä. Kaivoksessa oleva homeinen komentokeskus oli hyvin samankaltainen tämän puoliympyrähuoneen kanssa. Siellä oli muistaakseni myös vähän samanlainen tunnelma kuin nyt Malawin pääkaupungin synnytyskeskuksessa!

Synnytyssali ongelmallisen synnytyksen jälkeen… kuvitelkaa tähän vielä 36 asteen lämpötila

Desinfektio-huone sijaitsi salien jälkeen ja ovi oli koko ajan auki. Sinne oli tietysti helppo kulkea mutta kun avonaisesta ikkunasta kävi pieni tuulenvire, se puhalsi huoneen höyryt käytäville. Instrumenttejä oli hujan hajan pöydällä, mutta olivatko ne käyneet jo klooriliuosämpärissä, sitä ei tarina kerro. Pöydillä ja seinien kaakelipinnoilla oli vaaleita tahroja, ne olivat ilmeisesti liuoksesta peräisin olevia kuivumia. Ne korostivat huoneen kammottavaa tunnelmaa. Desinfektiohuone oli suomalaisen sairaalastandardin mukaan lähinnä Esson vessa. Teki pahaa, mutta näin tämä täällä toimii. Heidän vastustuskykynsä on varmasti täysin erilainen verrattuna meihin, jotka olemme jo sopeutuneet kehittyneempään hygieniatasoon. Itseasiassa olemme luultavasti aiheuttaneet myös hallaa liiallisella hygienialla, emmekä varmasti selviäisi potilaana tässä sairaalassa, mutta tämä on kyllä aivan toisesta ääripäästä. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan selviää tällaisessa ympäristössä terveenä, saati sitten kriittiset potilaat.

Esson vessa… eiku siis Lilongwen synnytyssairaalan deko-huone

Kerettiin vierailla vielä Helin ja Annan seuraavallakin työpaikalla, niin sanotulla vauvateholla. Siellä makaili vieri vieressä pienokaisia, jotka jostain syystä vaativat tarkkailua. Yleensä heidän hengityksessään oli ongelmia ja usein se johtui heidän pienestä syntymäpainostaan. He eivät yksinkertaisesti ole kerennyt kehittyä kohdussa tarpeeksi. Se on iso ongelma kehitysmaissa, vauvat syntyvät ennenaikaisina ja alipainoisina. Syynä pääsääntöisesti aliravitsemus ja taudit, ja ilmeisesti myös se, että synnyttäjät voivat olla hyvin nuoria, jopa reilusti alaikäisiä.

Heli ja Anna kohtasivat lyhyellä harjoittelujaksolla useita todella kovia kohtaloita. Valitettavasti hänen tulevaisuutensa ei ole kovin valoisa vaikka hän sairaalasta selviäisikin.

Heli ja Anna joutuivat yllättäen vielä hommiin, upouusi kikkarapää oli ilmestynyt näkyviin taas jossain synnytyssalissa. Me poistuimme ulos odottelemaan, ja seurasimme pihalla korvillamme synnytystä. Ikkuna oli auki, joten kuulimme kun Heli huusi ”push, push!” Siellä oltiin työn tiimellyksessä hurjissa olosuhteissa. Oli melkoinen kokemus tutustua niihin olosuhteisiin, ja voin sanoa, että oma hattuni nousee nopeasti näille työntekijöille, ihonväriin katsomatta. Tekisi hyvää monelle länsimaalaiselle käydä katsomassa, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Kaikki sulassa sovussa. On myös paljon onnellisia kohtaloita. Tai niin onnellisia kuin voi täällä olla.

Kello oli miltei kolme, kun Heli ja Anna pääsivät töistä. Käveltiin Bwailasta kotia kohti ja piipahdettiin vanhassa hotellissamme Kibokossa oluella ja limuilla. Pojat kiipeilivät tutussa leikkisafariautossa, ja työntekijöillä ei ollut vaikeuksia muistaa meitä. He moikkailivat meitä ja poikia kuin vakioasiakkaita. Kuumuus ei välity päiväkirjasta, mutta se on jatkuvasti läsnä. Se on ihanaa mutta hikoilu on varsinkin kaupungin läpi käveltäessä reppu selässä jopa naurettavaa. Toisaalta on niin kuuma, että kun ottaa repun selästä ja juo varjossa yhden oluen, selkä on jo kuivunut.

Käytiin vielä ostamassa muutamat pienet pahvilipukkeet, joista voi raaputtaa pitkän numerosarjan esiin. Niitä kutsutaan bundleiksi. Kun numerosarjan syöttää kännykkään lapussa olevan ohjeen mukaan, niin yhtäkkiä voikin käyttää internettiä, voilà! Mitään rajattomia liittymiä ei ole vaan tällaisia 300MB kuponkeja voi ostaa melkein mistä vaan, jopa kadun kulmista. Tai 300MB maksaa hieman yli euron, joten vain varakkaammilla on niihin varaa. Myös pienempiä kuponkeja myydään, mutta Heli ei tee niillä mitään, koska esimerkiksi Instagram ja Spotify vie aika paljon. Minulla tuollainen euron lappu kestää helposti neljäkin päivää, riippuen vähän kuinka paljon kidutan itseäni lukemalla iltapäivälehtiä. Kun kolme kuukautta raaputtelee noita lappusia, niin siinä alkaa tulla rajattomia liittymiä melko ikävä. Varsinkin kun joka kolmas lappunen ei jostain syystä toiminut.

Kotona Madidissa paistettiin perunoita ja makkaroita. Pojilla oli niin nälkä, että Helille piti paistaa vielä erikseen munakas, että kaikki saivat itsensä kylläiseksi. Heli syö täällä kananmunia ihan ongelmitta, vaikka kotona ne närästää. Moni asia toimii täällä eri tavalla, minä en kuulemma kuorsaa ja kananmunat eivät närästä… Outoa!

Afrikan tähteä Afrikassa.

Tänään ei jaksettu mennä iltahämärällä ulos lainkaan. Katseltiin telkkua ja juteltiin niitä näitä. Heli kertoi, että yksi paikallinen kätilö oli eilen aamulla töissä ja jäi sinne iltapäivällä, kun he lähtivät Annan kanssa. Tänään se samainen kätilö kertoi aamulla, että oli ollut töissä koko yön koska ilmeisesti joku oli ollut poissa. Hän jatkoi myös töitään, kun me sieltä muutama tunti sitten lähdettiin. Eli 30 tuntia oli jo täynnä. Ei heidän tarvitse palkatta työtä tehdä mutta ylityökorvauksia ei tunneta täällä. Työtä tehdään, jos sitä on. Palkat ovat mitättömiä, olot ankeita mutta silti ihmisistä välittyy iloisuus ja onnellisuus. Siellä täällä kuuluu satunnainen iloinen naurunremakka, joka saa itsellekin hymyn kasvoille.

Olin jo siirtynyt lakanoihin, kun vilkaisin vielä kännykkääni. Erääseen kotipuolen some-ryhmään oli taas tullut ilmoitus kesällä koetusta burn-outista ja siihen liittyvästä määrittämättömästä sairaslomasta. Työuupumus alkaa olla jo muotia. Tämän henkilön puolesta tietysti ikävä juttu, mutta minulla alkoi verenpaine välittömästi nousemaan. Kun katsoo oloja täällä, tulee väkisin ajateltua, että Suomessa ei saisi olla ainoatakaan loppuunpalamista! Länsimaissa on asiat oikeasti aivan liian hyvin, vaikka tehokkuuden maksimoinnilla ihmisiä yritetäänkin polttaa loppuun. Meidän ei pitäisi lähteä siihen oravanpyörään mukaan vaan tyytyä vähempään ja nauttia enemmän elämästä. Täällä ihmisillä on asiat meidän mittapuumme mukaan ihan todella huonosti mutta silti täällä aistii onnellisuutta ja rentoutta enemmän kuin Mannerheimintiellä koskaan. Toisaalta täällä ei ole paljon hävittävääkään, ainakaan maallista, mutta miksi pitäisi olla? Eli oikeastaan… kenellä asiat ovat oikeasti huonosti? Huokaisin raskaasti ja ummistin silmäni.

D19: Tapahtunut 6.9.2018

Päivä 19: Asunnon metsästys

Pääsemme tutustumaan uuteen asuntoomme… area 33 kutsuu.