Yöt ovat alkaneet hieman lämmetä tai ainakin oli nihkeämpi nukkua. Lilongwe sijaitsee sisämaassa ja yli 1000 metrin korkeudella merenpinnasta, joten yöllä saattaa ulkolämpötila laskea jopa 15 asteeseen. Emme ole käyneet sitä mittailemassa mutta aamuyöstä pitää ihan mielellään peittoa päällä, joten selvästi viileämpää ulkona taitaa olla. Kyseessä on kuitenkin vain muutaman tunnin hetki, koska aurinko lämmittää ilman taas tuossa tuokiossa.
On tietysti mahdollista, että nihkeys johtuu pyykeistä, jotka yrittävät kuivua makuuhuoneessamme. Olen virittänyt retkipyykkinarun huoneen poikki, ja siinä kuivuvat Helin ämpärissä pesemät pyykit. Olemme käyttäneet Madidin pesupalveluakin mutta se on yllättävän tyyris, melkein euron per pestävä kappale. Paidat tulevat kyllä pehmeinä, tuoksuvina ja sileiksi viikattuina mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä täällä, ja tuntuu hassulta maksaa siitä niin paljon. Kuivuminen on vain huonoa sisällä mutta uloskaan ei niitä oikein kehtaa viedä. Ne kuivuisivat kyllä puolessa tunnissa siellä mutta jotenkin noloa viedä kalsareita allasalueelle kuivumaan.
Tänään olisi jännittävä päivä, taas. Pääsisimme tutustumaan tulevaan taloomme, joka on nyt luvattu meille. Avaimet saisimme viikon päästä, jos talo näyttää siltä, että voisimme sinne perheenä mennä asustelemaan. Juhlistimme tilannetta kuumilla aamukahveilla ennen kuin Heli taas syöksyi kolisevasta ulko-ovestamme työmatkalleen. Pojat heräilivät hyväntuulisina ja valmistauduimme kauppareissulle ennen kuin lähdettäisiin puolen päivän jälkeen talokatselmukseen.
Kauppareissu sujuu jo rutiinisti. Kävellään tuttuja kortteleita Gatewaylle, sille tylsälle länsimaiselle ostarille. Tylsyydestä huolimatta se on toiminut hyvin, siellä on hyvä valikoima, kortti pelaa ja siellä on tarvittaessa automaattikin. Ostarin pihalla on myös jonkinlainen paikallinen hop lop, eli muoviliukumäkien ja kiipeilytelineiden värikäs kaaos. Siellä oli jopa uimahousuja vaativa vesikiipeilyhässäkkä tai miksi sitä nyt olisi voinut kutsua. Puisto näytti viisivuotiaasta taivaalta mutta 41 vuotiaasta se näytti siltä toiselta raamatulliselta paikalta minne kukaan ei halua mennä. Olimme selvittäneet ensimmäisellä kerralla, että se oli maksullinen puisto ja vaikkakaan ei kamalan kallis, niin emme ajatelleet siihen tuhlata. Suomessa on kierretty hop loppeja ihan tarpeeksi ja kiertely varmasti jatkuu palattuamme.
Tavallisesti puisto oli tyhjä ja pojat ihmettelivät, että miten se voi olla aina kiinni. Ja vaikka tiesin, että se ei pitänyt paikkaansa, ihmettelin heidän kanssaan. Mutta tänään siellä olikin varmaan kaksi tusinaa pulleaa pikku lasta hyppimässä ja pomppimassa, joten pojat luonnollisesti tajusivat, että nyt se on auki. Meidänkin olisi pitänyt kuulemma mennä sinne mutta perustelin puiston edessä olevien isojen, mustien ja kiiltävien maastureiden avulla pojille, että siellä on nyt yksityistilaisuus. Agentit maastureissa katsoo, ettei sinne pääse muut häiritsemään. Pojat menivät hiljaiseksi ja käveltiin autojen ohi kauppaan. Kuka ties, saatoin jopa osua oikeaan, ihan tavallisista malawilaisista ei ollut nyt kysymys.
Kauppareissu meni kassalle asti hienosti, mutta nytpä ei Visa käynytkään. Kuulemma yhteydet poikki. Visalla maksaminen on muutenkin hermoja raastavaa touhua. Yleensä ihmiset maksavat vain käteisellä, kortteja ei ole kuin valkoihoisilla. Kassatäti pyöräyttää silmiään pari kertaa kun näkee kortin, ja alkaa sitten laiskasti huutamaan jonnekin. Haalariin pukeutunut kauppa-avustaja tai joskus vartijakin lähtee sillä huudolla laahustamaan jonnekin toiselle kassalle hakemaan maksulaitetta. Jokaisella kassalla on oma laite mutta jostain syystä niitä ei käytetä koskaan, vaan kiertävä maksulaite haetaan aina jostain muualta.
Jos maksu onnistuu ensimmäisellä kerralla, niin prosessi on mennyt aika kivuttomasti. Mutta kun kortti ei ensimmäisellä kerralla toimi, niin sitten alkaa taakse kertynyt jonokin luikertelemaan epämiellyttävästi. Joskus maksu onnistuu toisella yrittämällä, ja silloinkin ollaan selviydytty kohtuullisilla kaulan punoituksilla. Jos ei, niin sitten vaihdetaan laitetta, joka on tietysti kaupan toisessa päässä ja sinne laahustava haalari ei vain osaa kulkea yhtään nopeammin, hyvä ettei jää juttelemaan toisen haalarin kanssa matkan varrella, hemmetti. No meillähän on aikaa, joten se ei ole ongelma mutta hiton noloa kasvattaa jonoa taakse. Tässä vaiheessa ei enää kannata katsoa taaksepäin lainkaan, jonon kiemurtelun näkee, vaikka pitäisi silmät kiinni. Varmaan ajattelevat, etteivät kyllä koskaan hommaa pankkikorttia kun se on noin vaikeaa, ja melkein täytyy heihin yhtyä.
Jos totta puhutaan, jonot eivät kiemurtele vaikka se siltä tuntuukin. Malawilaiset odottavat suorissa jonoissa, aivan toisissaan kiinni eivätkä puhahda sanaakaan, vaikka joutuisivat odottamaan maailman tappiin saakka (mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan?). He vain tuijottavat, tuijottavat ja tuijottavat. Ja se itseasiassa tuntuu jonon ensimmäisenä ja ainoana Visa-kortin haltijana vielä pahemmalta.
Tällä kertaa yhteydet eivät toimineet lainkaan, joten jätin ostokset sivuun ja kävin pankkiautomaatilla hakemassa käteistä. Pankkiautomaatteja on yllättäen kymmentä eri sorttia, eli enemmän kuin olutmerkkejä kaupassa, eikä ole käsitystäkään mitä eroa niillä on. Mutta yhdestä niistä sai käteistä, joten se riitti minulle sillä hetkellä. Jälkeenpäin selvisi, että yksi nosto maksaa 5-8 euroa riippuen juuri vähän automaatista. Vein käteiset kassalle ja sain kassini lunastettua, joten kauppareissu oli jälleen kerran suoritettu ja sain kynnyksellä huokaista helpotuksesta. Kauppareissuilla tuntuu aina tapahtuvan jotain kommelluksia mitä pitää huuli pyöreänä ihmetellä ja kummastella. Kaipaan jo Prisman tylsiä reissuja.
Auringon varjo oli lyhimmillään, kun lähdimme metsästämään tuktukia Crossroadsilta. Olimme kauppareissun jälkeen kuluttaneet aikaa altaalla ja syöneet hedelmiä lounaaksi sähkönpuutteen vuoksi. Mutta nyt olimme menossa katsomaan mahdollista uutta asuntoamme ja olin innoissani. Toistamiseen saavuimme KCN:n eli Kamuzu College of Nursing -koulun pääportille. Heli ja Anna olivat jo saapuneet sinne Bwailasta, josta on ehkä hieman lyhyempi matka kuin Madidista. Eli Helin työmatkakin lyhenisi hieman.
Janet otti meidät kyytiin ja ajoimme ehkä 300 metriä muuria pitkin koululta eteenpäin. Siellä muurissa oli rautaportti ja kun Janet kurvasi portin eteen, jostain kipitti sinisessä vartijan asussa oleva nuori mies avaamaan sen. Janet ajoi pihalle, jossa oli neljä pientä valkoista matalaa taloa, jotka kukin näytti enemmän keravalaisen omakotitalon autotallirakennukselta. Talojen takana siinsi jalkapallokentän kokoinen kuiva pelto ja sen takana KCN rakennukset. En siis ymmärrä miksi tulimme autolla, kun hyvä polku tuli sieltä taloille ja matka ei tosiaan ollut pitkä. Tai ymmärränhän minä… Janet on sen verran arvovaltainen, että hän ei kävele peltopolkuja pitkin vaan liikkuu autolla kuten muutkin hyväosaiset.
Tontilla oli siis neljä taloa. Yksi taloista oli yhden KCN:n opettajan käytössä, hän oli asunut siinä jo neljä vuotta. Opettajan nimi oli Lucy, häneen tutustuisimme myöhemmin. Toinen taloista oli asuinkelvoton, ränsistynyt ja rähjääntynyt. Kolmas talo oli yhtä siistin näköinen kuin Lucynkin talo ja se olisi meille. Neljäs talo oli siistin ja ränsistyneen välistä, ja sekin toimi jonkinlaisena varastona tällä hetkellä. Piha oli kellertyneeksi koppuraksi kuivunutta lyhyttä ruohoa, muutama matala savannimainen mutta lehdetön puu ja myös jonkinlaisia istutuksia siellä täällä. Yleisvaikutelma oli karu.
Janet löysi lopulta oikean avaimen valtavaan munalukkoon, jolla talo oli lukittu. Astuimme sisään sileäksi maalatulle punaiselle betonilattialle, joka jatkui keltaisina seininä. Ikkunoissa oli yksinkertaisten lasien ja kaltereiden lisäksi hyönteisverkot, jotka näyttivät ehjiltä ja siisteiltä. Tyhjänä huone näytti Pasilan tutkintavankilan selliltä. Tällaisia tyhjiä huoneita oli kaikkiaan 4, ja niiden lisäksi oli WC ja ammeellinen kylpyhuone. Keittiö vastasi kohtuullista suomalaista mökkikeittiötä mutta jääkaappi puuttui.
Janet lupasi, että KCN toimittaa sängyt patjoineen ja jääkaapin lähipäivinä. Sähkö- ja vesisopimus pitäisi huolehtia itse mutta se ei pitäisi olla kovinkaan hankalaa. En oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua, mutta halusin kuitenkin uskoa, että ehkä me siitä selviytyisimme. Vuokra talosta olisi loppuajalle eli kahdelle ja puolelle kuukaudelle noin 55000 kwachaa eli 70 euroa ja siitä Anna maksaisi kolmasosan!!!!???? WHAT oli ensimmäinen ajatukseni, kuulinko oikein? Maksoimme nyt Madidin sähkö- ja vesikatkoista 24 euroa päivässä, joten kovin kummallista matematiikkaa ei tarvinnut suorittaa päätelläkseen, että onko diili rahallisesti kannattava. Joutuisimme ostamaan lakanat, lautaset, paistinpannut ja oikeastaan kaiken mitä ensimmäiseen omaan asuntoon tarvitsee ostaa, mutta ne eivät juurikaan ole kaupoissa hinnalla pilattu. Säästäisimme silti satoja euroja ja mikä parasta, meillä olisi rauhallinen oma piha. Takapihalla oli kaiken lisäksi kanala ja kanoja juoksikin pihalla kymmenittäin, joten pojilla olisi metsästettävää. Minä olin jo päätökseni tehnyt vaikka en sitä siellä näyttänytkään.
Ilmoitimme Janetille, että harkitsemme ja kerromme päätöksestä piakkoin. Se sopi Janetille, joka lähti sitten omille teilleen. Me lähdimme koko revohkan kanssa kohti Wild Life Centeriä eli apinapuistoa, johon oli muutaman kilometrin kävelymatka täältä KCN:lta. Ajattelimme syödä siellä ja miettiä mitä nyt tekisimme talon suhteen.
Ruoka oli taas hyvää ja siitä saadulla energialla oli helppo päättää tulevasta. Talon hyviin puoliin kuuluu edullisuus, oma rauha, oma vartija, sijainti sekä kiinnostavimpana ajatuksena se, että saisimme tilaisuuden maistaa ihan tavallisen malawilaisen tapaa asustella. No, ehkä vähän parempiosaisen malawilaisen mutta kuitenkin, emmehän me savimajassa selviäisi hengissä, ollaan nyt realisteja sen suhteen. Annalta ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, hän oli niin kyllästynyt campuksen riehumiseen, että olisi voinut siirtyä vaikka savimajaankin. Heli oli ainoa, joka empi hieman. Helissä on aavistus hienohelmaa ja skeptikkoa, vaikka pitääkin itseään maalaistyttönä joka ei vähästä hätkähdä. Hänestä talo oli kolkko ja ankea, sisällä taisi olla hämiksen verkkojakin. Hän oli myös varma, ettei KCN saa toimitettua kunnollista jääkaappia ja varmasti veden ja sähkönkin kanssa tulee ongelmia. Joku pikkuriikkinen pessimisti sisälläni yritti piipittää Helin olevan oikeassa mutta selitin ettei se sähkö ja vesi nytkään aina osu oikeaan osoitteeseen. Lopulta päädyimme hyväksymään KCN:n tarjouksen.
Olimme tavallista myöhempään liikenteessä, sen verran oli ollut keskusteltavaa ja suunniteltavaa. Aurinko oli jo laskemassa. Käytimme sähkön olemassaolon hyväksemme ja paistoimme kanafileet varmuuden vuoksi jo nyt. Olin uskaltanut ostaa kanafileitä, vaikka kylmäketjun katkeamattomuus taitaakin täällä olla vain unelmaa, eikä pakkauksetkaan ihan houkuttelevimpia ole. Mutta olemme syöneet pastaa ja perunaa ja makkaroita niin paljon, että välillä tekee muutakin mieli. Ja hyviä olivat, kanafileet. Saisimme niistä hyvän lounaan huomenna.
Menimme poikkeuksellisen myöhään nukkumaankin tänään, vasta yhdeksän jälkeen. Suomessa en muista milloin olisin mennyt ennen kymmentä sänkyyn mutta nyt tuntuu oudolta mennä yhdeksän jälkeen. Miina ja Manukaan eivät kerenneet suorittaa ratsastuskouluaan loppuun ennen kuin Niila nukahti. Minä jäin miettimään uutta asumustamme. En olekaan koskaan asunut omakotitalossa. Pihalla juoksenteli kanojen lisäksi pari kukkoakin eli aurinko saa aamuherätyksiinsä apulaisen. Huomenna apulaista ei kuitenkaan vielä tarvita, koska Heli pitää kirjallisen työskentelyn päivän, eikä lähde töihin, joten saamme nukkua pitkään. Vetäisin peiton korvilleni ja lähdin etsimään uuden talomme pihalta sopivaa paikkaa riippukeinulleni.
